Tuntui että nyt on pakko kirjoittaa ja kysyä neuvoa viisaimmilta. Elikäs jätin poikaystäväni reilu vuosi sitten. Syynä oli se että tunsin kaiken menevän mun edelle. Tuli vain mitta täyteen yhdestä typerästä jutusta josta sitten päätin ettei tämä juttu enää kannata sillä kärsin ahdistavasta olosta vähän liian usein. Exässäni ei varsinaisesti ole mitään vikaa lukuunottamatta sitä että hän on nuorempi joka ei ole vielä ihan kasvanut ja omaa itsepäisen ja itsekkään luonteen. Muuten hän on oikein ihana ihminen.
Asioita ei sitten juurikaan selvitetty. En vain tajunnut omaa tyhmyyttäni niitä heti selvittää. Halusin vain pois. Muutaman kuukauden jälkeen sydänsuruni tuli siihen pisteeseen että olisin halunnut selvittää asiat exäni kanssa. Rakastin/Rakastan häntä paljon. Hän ei halunnut. Laitoin mailia mutta minulle ei vastausta tullut. Soitin ja pyysin kauniisti. Ei kuulemma kannata enää selvittää.
Vuoden verran surin. Aluksi elämä oli yhtä tuskaa. Jotenkin ihmeellisellä tavalla pääsin joka päivä ylös ja paneuduin kaikkeen mahdolliseen. Urheilin, opiskelin kahta koulua, harrastin, näin kavereita, biletin ja yritin unohtaa. Välillä oli pidempiäkin jaksoja jolloin en ajatellut exääni. Kesällä oli jopa vähän sutinaa yhden pojan kanssa mutta se sitten jäi sillä emme löytäneet yhteistä säveltä. Poika muistutti aika paljon exääni jolloin tunsin välillä vielä piston sydämessäni.
Nyt kun muutin jälleen uudelle paikkakunnalle ja yksin elämään omassa kodissani, olen iltaisin ajatellut exääni. Haluaisin tavallaan hänestä eroon sillä alan kuullostamaan jo läheiseni mielestä takertuneelta ja surkealta. Välillä otan itseäni oikein niskasta kiinni ja taistelen vastaan mutta viimeistään yöllä näen unta hänestä. Tuskaa ei helpota sekään että tiedän exälläni olevan joku uusi tyttö. Se saa minut yhtä aikaa surulliseksi että vihaiseksi.
Silti tunnen ettei tämä juttu vielä ole saanut pistettä i:n päälle. Yo-lakkia keväällä pistäessäni päähäni näin exäni penkkirivissä ja näin hänen katseestaan sen että ihan kaikkea ei ole vielä ratkaistu. En enää elättele toivoa. En tiedä haluaisinkokaan häntä enää takaisin. Haluaisin vain päästä eroon noista "pakkoajatuksista". Olen harkinnut jo että yritän päästä psykologille juttelemaan. Se ei vain ole helppoa sillä olen kirjoilla vielä kotipaikkakunnallani josta yhden toisen asian takia en voi kirjoja siirtää.
Nyt on reilu vuosi mennyt. Loppuuko tämä koskaan? Haluaisin ehkä vieläkin selvittää asiat ja puhua vain mitä mieltä olen. En saa enää siihen tilaisuutta. Tein virheen josta olen oppinut erittäin paljon. Onko minun vain jatkettava tästä yksin? En tiedä enää mikä on normaalia ja mikä ei.
Rakkaus sekoitti todella pään.
Asioita ei sitten juurikaan selvitetty. En vain tajunnut omaa tyhmyyttäni niitä heti selvittää. Halusin vain pois. Muutaman kuukauden jälkeen sydänsuruni tuli siihen pisteeseen että olisin halunnut selvittää asiat exäni kanssa. Rakastin/Rakastan häntä paljon. Hän ei halunnut. Laitoin mailia mutta minulle ei vastausta tullut. Soitin ja pyysin kauniisti. Ei kuulemma kannata enää selvittää.
Vuoden verran surin. Aluksi elämä oli yhtä tuskaa. Jotenkin ihmeellisellä tavalla pääsin joka päivä ylös ja paneuduin kaikkeen mahdolliseen. Urheilin, opiskelin kahta koulua, harrastin, näin kavereita, biletin ja yritin unohtaa. Välillä oli pidempiäkin jaksoja jolloin en ajatellut exääni. Kesällä oli jopa vähän sutinaa yhden pojan kanssa mutta se sitten jäi sillä emme löytäneet yhteistä säveltä. Poika muistutti aika paljon exääni jolloin tunsin välillä vielä piston sydämessäni.
Nyt kun muutin jälleen uudelle paikkakunnalle ja yksin elämään omassa kodissani, olen iltaisin ajatellut exääni. Haluaisin tavallaan hänestä eroon sillä alan kuullostamaan jo läheiseni mielestä takertuneelta ja surkealta. Välillä otan itseäni oikein niskasta kiinni ja taistelen vastaan mutta viimeistään yöllä näen unta hänestä. Tuskaa ei helpota sekään että tiedän exälläni olevan joku uusi tyttö. Se saa minut yhtä aikaa surulliseksi että vihaiseksi.
Silti tunnen ettei tämä juttu vielä ole saanut pistettä i:n päälle. Yo-lakkia keväällä pistäessäni päähäni näin exäni penkkirivissä ja näin hänen katseestaan sen että ihan kaikkea ei ole vielä ratkaistu. En enää elättele toivoa. En tiedä haluaisinkokaan häntä enää takaisin. Haluaisin vain päästä eroon noista "pakkoajatuksista". Olen harkinnut jo että yritän päästä psykologille juttelemaan. Se ei vain ole helppoa sillä olen kirjoilla vielä kotipaikkakunnallani josta yhden toisen asian takia en voi kirjoja siirtää.
Nyt on reilu vuosi mennyt. Loppuuko tämä koskaan? Haluaisin ehkä vieläkin selvittää asiat ja puhua vain mitä mieltä olen. En saa enää siihen tilaisuutta. Tein virheen josta olen oppinut erittäin paljon. Onko minun vain jatkettava tästä yksin? En tiedä enää mikä on normaalia ja mikä ei.
Rakkaus sekoitti todella pään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Rakkaus on sekoittanut minunkin elämän ..ja pahasti.. mutta vain voimattomana voi katsoa kun pilaan elämääni yhden rakkauden tähden...en pääse hänestä irti vaikka yritän taistella kaikin voimin.. ja ajatella järkevästi kaikkea muuta kuin häntä.. mutta kuitenkin huomaan päivisin ajattelevani jatkuvasti häntä ja öisin uneksin hänestä.. vaikka päätimme suhteemme hänen ehdotuksesta..tällä hetkellä hän vain käyttää minua seksileluna.. muuhun en kelpaa... hän haluaa vapautta.. ei minua...
Haluaisin lopettaa tämän jutun kokonaan.. mutten pysty.. usein olen tehnyt päätöksen että nyt loppuu.. mutta puoli tuntia kestän sitä päätöstä ja taas otan häneen yhteyttä.. hän on minulle pakkomielle.. taidan varata ajan psykologille..
Sama täällä... yhdessä oltiin 10 vuotta, reilusti yli kolmasosa elämästämme. Yhteinen asunto ja koira, tulevaisuus. Kunnes sitten toinenpuolisko vain halusi pois. Haukkui vielä päätteeksi.
Nyt sitten ostelee kalliita lahjoja uuteen kämppääni, haluaa tavata, on ikävä... Vaan ei halua seurustella, tai yleensä jutella missä mennään.
Taidan olla matkalla samalle psykologille, hulluksi tässä tulee, ellei ole jo.
Tuntuu että ex-miehellä ainakin heittää päästä.
Jaksamista teille muille.