Muuttuuko parisuhde kahdessa vuodessa väistämättä laimeaksi? vai onko se osoitus siitä, että suhde ei pidemmän päälle toimi?
Kaksi vuotta sitten olin maailman onnellisin nainen. Olin tutustunut mieheen, joka oli huomaavainen ja hellä. Hän halaili ja piti muutenkin hyvänä mielellään, toi aina välillä kukkia tai pieniä lahjoja, kertoi minulle usein, että olin hänen elämänsä nainen. Ja välillä hän katsoi minua pitkään onnellisen näköisenä ja sanoi, että olin kaunis.
Kun hän lähti viikoksi matkalle kavereidensa kanssa, hän lähetteli koko ajan kaipaavia tekstiviestejä. Ja rakastelimme usein, lähes joka päivä ja monta tuntia kerralla.
Puoli vuotta tapaamisemme jälkeen suhteen huuma alkoi kadota. Viestit minulle vähenivät, samoin muut huomion osoitukset.
Nyt olemme asuneet lähes vuoden yhdessä. Koko tään aikana hän ei ole muistanut kukilla tai millään muullakaan. Kun yritän suudella tai halata, hän väistelee - itse hän ei omatoimisesti sellaista tee. Seksiä meillä on harvoin, sekin vähä on nopeaa ja hätäistä. Mies tuskastuu, kun teen aloitteita rakastelun suhteen. Kun mies lähtee matkoille, kuluu monta päivää, etten kuule hänestä mitään. Eikä hän enää sano kaipaavansa.
Yritän. Hankin hemaisevia alusasuja. Teen hänen lempiruokaansa. Yritän keksiä kaikenlaista piristävää tekemistä ja ehdottelen uusia seksileikkejä.
Mikään ei auta, miestä on vaikea saada innostumaan. Parisuhteestamme on tullut tylsää arkea, työssä käymistä ja tvn ääressä nyssöttämistä. Olen alkanut kaivata vauhdikasta sinkkuelämääni, jossa joka päivä tapahtui jotain. Olinkin aiemmin vannoutunut poikamiestyttö, mies sai kauan vikitellä, että sai minut sitoutumaan itseensä.
Rakastan häntä. Hän sanoo rakastavansa minua ja haluavansa naimisiin. Ajattelen kauhulla, onko tulevat 50 vuotta elämästämme samanlaista ikävystyttävää lähiöelämää. Hänestä kaikki on ok, hyväilyt, rakastelu, jne. kuulemma menettävät merkityksensä, jos niitä olisi useammin.
Ovatko kaikki parisuhteet tuomittuja tällaiseen harmaaseen elämään? Miksi mies muuttui intohimoisesta lahnaksi? Olemmeko vain temperamenteiltamme liian erilaisia? Haluan häntä niin, että tekee kipeää. Mutta muiden miesten osoittama huomio alkaa pikkuhiljaa kiinnostaa - haluan taas kuulla olevani kaunis, haluttava, maailman ihanin nainen. Antaisin mitä tahansa kuullakseni sen hänen suustaan, mutta ellen kuule, tiedän kyllä, että voin kuulla sen jolta kulta muulta. Apua, mitä teen?
Kaksi vuotta sitten olin maailman onnellisin nainen. Olin tutustunut mieheen, joka oli huomaavainen ja hellä. Hän halaili ja piti muutenkin hyvänä mielellään, toi aina välillä kukkia tai pieniä lahjoja, kertoi minulle usein, että olin hänen elämänsä nainen. Ja välillä hän katsoi minua pitkään onnellisen näköisenä ja sanoi, että olin kaunis.
Kun hän lähti viikoksi matkalle kavereidensa kanssa, hän lähetteli koko ajan kaipaavia tekstiviestejä. Ja rakastelimme usein, lähes joka päivä ja monta tuntia kerralla.
Puoli vuotta tapaamisemme jälkeen suhteen huuma alkoi kadota. Viestit minulle vähenivät, samoin muut huomion osoitukset.
Nyt olemme asuneet lähes vuoden yhdessä. Koko tään aikana hän ei ole muistanut kukilla tai millään muullakaan. Kun yritän suudella tai halata, hän väistelee - itse hän ei omatoimisesti sellaista tee. Seksiä meillä on harvoin, sekin vähä on nopeaa ja hätäistä. Mies tuskastuu, kun teen aloitteita rakastelun suhteen. Kun mies lähtee matkoille, kuluu monta päivää, etten kuule hänestä mitään. Eikä hän enää sano kaipaavansa.
Yritän. Hankin hemaisevia alusasuja. Teen hänen lempiruokaansa. Yritän keksiä kaikenlaista piristävää tekemistä ja ehdottelen uusia seksileikkejä.
Mikään ei auta, miestä on vaikea saada innostumaan. Parisuhteestamme on tullut tylsää arkea, työssä käymistä ja tvn ääressä nyssöttämistä. Olen alkanut kaivata vauhdikasta sinkkuelämääni, jossa joka päivä tapahtui jotain. Olinkin aiemmin vannoutunut poikamiestyttö, mies sai kauan vikitellä, että sai minut sitoutumaan itseensä.
Rakastan häntä. Hän sanoo rakastavansa minua ja haluavansa naimisiin. Ajattelen kauhulla, onko tulevat 50 vuotta elämästämme samanlaista ikävystyttävää lähiöelämää. Hänestä kaikki on ok, hyväilyt, rakastelu, jne. kuulemma menettävät merkityksensä, jos niitä olisi useammin.
Ovatko kaikki parisuhteet tuomittuja tällaiseen harmaaseen elämään? Miksi mies muuttui intohimoisesta lahnaksi? Olemmeko vain temperamenteiltamme liian erilaisia? Haluan häntä niin, että tekee kipeää. Mutta muiden miesten osoittama huomio alkaa pikkuhiljaa kiinnostaa - haluan taas kuulla olevani kaunis, haluttava, maailman ihanin nainen. Antaisin mitä tahansa kuullakseni sen hänen suustaan, mutta ellen kuule, tiedän kyllä, että voin kuulla sen jolta kulta muulta. Apua, mitä teen?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta. Juuri tollaseksi menin n 2-3 avioliittovuoden jälkeen. 4-5 vuoden kohdalla vaimolla sitten pimahti ja hirveä tuli kriisi, josta toivuttiin sitten jonkin aikaa. Nyt kymmenen aviovuotta takana. Molemmat oikein onnellisia. Kun on hyvän löytänyt siitä ei pidä millonkaan luovuttaa. Älä hae tunnustuksia muualta, myöhemmin kadut. Miehesi tarvitsee kyllä opastusta - itse en aikanaan tilanteen vakavuutta tajunnut.
Olen kyllä yrittänyt keskustella tilanteesta. Aluksi mies väitti, että mikään ei ole muuttunut. Sitten hän syytti työväsymystä. Kun aikaa ns. väsymyksestä huolimatta kuitenkin riitti kalareissuille ja kaverien kanssa bailaamiseen (joista tietysti väsyy niin, ettei minun kanssani enää jaksa lähteä), niin sitten syy olikin minun. Haluan kuulemma liikaa seksiä, ulkona käymistä, yms.
Jos ihailen hänen vartaloaan, hän ujostelee tai sanoo, että vahdin häntä. Jos kyselen hänen päivästään, utelen ja äänensävyni on väärä. Jos kosketan, painostan häntä seksiin. Kohta olen niin varpaisillani, etten uskalla tehdä mitään.
Olen avoin ja sosiaalinen, seksinkin suhteen kokeilunhaluinen, iloinen nuori nainen. Mieheni on ujompi, mutta aluksi hän tuntui ihastuvan juuri avoimuuteeni ja spontaanisuuteeni, olin kuulemma niin erilainen kuin hänen aiemmat tyttöystävänsä. Ja hänestäkin tuli ulospäinsuuntautuneempi. Nyt tuntuu, että hän on mennyt kuoreensa, enkä saa häntä ulos.
Rakastan häntä todella, päivä päivältä enemmän. Suhteesta lähteminen olisi kipeä paikka. Mutta miten voisin saada häntä tajuamaan tilanteen? Puhuminen ei auta. Tai ehkä olen käyttänyt vääriä sanoja. Mitä tekisin?
Mikä saa miehesi tajuamaan ettet ole itsestäänselvyys? Niinkuin totesin itse opin asian kantapään kautta kovalla hinnalla. En tiedä miten muut oppivat - toiset ymmärtävät sen kai alusta alkaen.
Entä jos et olisikaan aina käytettävissä?
Tietysti itsellenikin vaimon järjestämä sosiaalinen rumba on kauhistus josta on tapeltu useita kertoja - en jaksa juosta jatkuvasti kutsuilla ja ulkona. Mieluiten vapaa-aikana olen kotosalla tai sitten omien kaverieni parissa - se kai on miehille yleistä ja tiettyyn rajaan asti ihan OK.
Entäpä jos tuhlaisit runsasta sosiaalisuuttasi omiin kavereihisi ja kävisit heidän kanssa ulkona ja jätä mies kotiin muutamana iltana - saa molemmat vähän etäisyyttä, vai oletko jo kokeillut?
Aika ikävää luettavaa :-(.
Jokainen pitkään parisuhteessa elävä tietää, että kuuma huuma (=rakastuminen) ei todellakaan ole mikään pysyvä olotila vaan muuttuu tasaisemmaksi rakastamiseksi.
Mutta kieltämättä tuo teidän juttunne kuulostaa juuri siltä, että rakastumisen vaihe on ohi, mutta rakastamisen vaihe ei ole tullut tilalle (tai jotain sinnepäin -vähän hankalaa tää selittäminen on).
Itselläni on takana kohta 20 vuotta saman miehen kanssa, enkä voi kyllä nykyistä olotilaani verrata siihen mitä se alussa oli. Juuri noita puhelinsoittoja (silloinhan tekstareita ei vielä lähetelty) ja kirjeitä armeija-aikoina. Vatsaa kaiheri kun toista oli niin hemmetin ikävä. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että ihan hyvältä tuntuu välillä päästä poiskin. Mutta silti on vielä upeempaa palata takaisin kotiin. Mutta ero ei tunne enää raastavalta.
En kait osaa muuta suositella kuin keskustelemista poikaystäväsi kanssa. Ihan siis todellakin keskustelemista -ei syytöksiä, eikä uhkauksia. Kerrot vain miksi sisälläsi mättää ja ehkäpä hänkin pystyisi kertomaan, onko tällainen elämä juuri sitä mitä hän haluaa -eli ei siis sitä mitä itse haluat. Toivottavasti löydätte yhteisen molempia tyydyttävän ratkaisun -parisuhdehan on kompromissien tekemistä, muttei omien halujensa taka-alalle jättämistä. Kyllä toisenkin on osattava tulla vastaan. Ja arkikin (pyykit, ruuanlaitto, väsymys, lapset) on antoisaa, kun toinen on tukemassa ja rakastamassa.
Kyllä hän sanoo, että rakastaa ja välittää. Mutta kun se ei enää näy teoissa, niin kuin aiemmin, sitä on välillä vaikea uskoa.
On asiasta keskusteltu, ehkä liikaakin. Alussa hän alkoi välillä itkeä, ja snaoi, että välittää minusta niin paljon. Nykyisin hän lähinnä suuttuu tai on vain kyllästyneen oloinen. Keskustelut eivät oikein johda mihinkään, ei hän osaa vastata miksi-kysymyksiin.
Sanot, että huuma haihtuu. Miksei se minun kohdallani ole haihtunut? Miksi minä olen edelleen yhtä rakastunut kuin alussa, ajattelen häntä yhä joka hetki, lähetän viestejä, yms. Eihän onglemaa olisi, jos en olisi edelleen niin korvia myöten umpirakastunut häneen.
kerroppa hänelle, millainen hän oli suhteen alkuaiakoina ja mistä johtuu, että mitään siitä ei ole enää jäljellä. Minne kaikki kiinnostus on hävinnyt?
Tottahan se on, että parisuhteen jatkuessa vuodesta toiseen yllätykset ja muut hömpötykset vähenevät. Se, että kaikki, eli yllätykset, läheisyys, seksi lopahtava lähes kokonaan ei ole tietenkään mukavaa. Ihmisillä on kuitenkin erilaisia elämänvaiheita ja välillä toiset asiat kiinnostaa enemmän kuin toiset.
Se on kuitenkin varmaa, että yksikään suhde ei ainaisesti pysy sellaisena, kuin se oli silloin alussa. Pitää vain löytää uusia ulottuvuuksia siitä suhteesta, johon arki on astunut mukaan. Eli vaihtamalla saat taas sen hetken huuma, mutta arki on kuitenkin se joka pitää saada sujumaan parisuhteessa.
Niin kyllä suhde vaatii töitä, sen olen 20 vuodessa oppinut.Kuulostaa siltä että sinä olet parhaasi tehnyt mutta mies ei oikein sen merkitystä ymmärrä.2 vuotta on hyvin lyhyt aika ei sen perusteella mitään ennusteita voi antaa.Tottakai ensi huuma haihtuu mutta yleensä jotain tulee myös tilalle.Olisko niin että miehen todellinen luonne alkaa nyt löytyä.Alussa sinua piirittäessään jaksoi tsempata mutta nyt kun olet koukussa ei tarvitse enää yrittää.Kerro hänelle reilusti mitä tunnet ja ajattelet, fiksu mies joka sinua rakastaa ottaa sen kyllä vakavasti.Jos ei ota niin voit silloin kysäistä että näinkö olet ajatellut viettää kanssani seuraavat vuosikymmenet.En nyt halua lisätä tuskaasi mutta oletko varma että olet hänen ainoansa.Syitä voi olla niin monia eikä ne selviä kuin puhumalla.
Juhani,
olen kanssasi samaa mieltä. Asiat esille. Nyt peitetyt asiat ja tuskat jäytävät tulevina vuosina pahasti. "Todellinen luonne" on vain vaikea käsite koska vuosien saatossa suheessa niin monet asiat muuttuvat ja itse kunkin persoonallisuus siinä sivussa.
Vuosi sitten mieheni jäi kiinni seksiviestien lähettelystä vieraille naisille. Se on edelleen kova pala minulle ja melkein johti suhteen hajoamiseen, mutta jotenkin hän sai pääni käännettyä jäämään.
Olen avoimesti kysynyt, onko hänellä muita. Useasti. Hän on jo hermostunut asiaan ja väittää kiven kovaan, ettei ole minuun tutustuttuaan tavannut muita naisia.
Jos hänellä on muita, en kyllä usko, että ainakaan mitenkään kovin tiiviisti. Hän ehtisi näkemään jotakuta toista n. kerran kuukaudessa ehkä...
Ja miksi hän roikkuu minussa, jos ei halua jatkaa? Olen sitäkin kysynyt ja sanonut, että en ole riippana, lähden, jos hän haluaa. Hän sanoo, ettei halua erota.
Olen ihan sekaisin.
että työssä sinun on käytävä ,vaikka olisit yksinkin.samoin tv:n katselukin voi olla yhdessä mukavaa.mutta ymmärrän,ikävöit niitä kuumia salamoita jotka sinkoilivat ennen.niin kuin varmaan kaikki.nyt pitäisi löytää ne uudet asiat jotka on tuullut tilalle:kumppanuus,luottamus ja toisen tukeminen.se asia ,että toinen on vierellä kulkemassa elämän tietä.
Miksi sen elämäntien pitää olla niin tasainen ja tylsä? En ole ikinä pitänyt harmaasta arjesta. Työnikin on vaihtelevaa, luovaa, pitkälti sitä, millaiseksi sen itse luon.
Ehkä minulla on väärä käsitys elämästä, mutta en halua kuluttaa elinvuosiani pesemällä pyykkiä, tiskaamalla ja tuijottamalla tv:tä. Haluan tuntea ja elää voimakkaasti, räiskyvästi, ottaa elämässä riskejäkin (jotka ovat tähän asti vieneet pitkälle). Kuten olen tähänkin asti tehnyt. Olenko osunut yhteen liian tasaisen kaverin kanssa? Luonne-eroko tässä tulee eteen? Hän oli vain niin erilainen alussa...
monet on erilaisia alussa, niin miehet kuin naisetkin. Oon aatellu että joillain ihmisillä on persoonassaan semmoinen sementtiperä. Se tulee esiin vasta alkuhuuman jälkeen. Kun suhteesta on tullut vakio, niin henkilö jumettuu paikalleen sen sementtiperänsä painosta ja on tyytyväinen! Turha siinä on liikkuvamman tapauksen hätyytettä kun kaikki on hyvin! Kyllä tällaisen jumettujan saa liikkeelle, mutta aktivointiin ei välttämättä riitä keskustelu, ei edes perheneuvonta...vasta kun kassit on pakattu ja liikkuvampi tapaus liikkuu kohti ovea, niin sementtiperä herää ja sanoo, että kyllä mä voisin sittenkin jotain...
Oikeesti, jos on liikkuvaa sorttia niin pitää etsiä toinen joka on samanlainen...vaan alussa kun huijataan, niin eihän sitä voi tietää...seurustelukin pitäis aloittaa varmaan kaveripohjalta.
Hauskaa tekstiä sulta. :) En ole aiemmin elänyt pitkässä suhteessa, joten ilmeisesti aiempien poikakavereiden huijaus ei ole paljastunut... Mutta silti. Olisiko vakio, että ihmiset huijaa alussa? Mä ainakin olen aina ollut oma itseni. Kuten olen edelleenkin. Tosin huomaan, että eloisuuteni on alkanut hiukan ärsyttää miehenpuolikastani, koska hän ei itse siihen pysty/ sellainen halua olla... Olisiko tosiaan noin?
Huijataan?
Hauskaa tekstiä sulta. :) En ole aiemmin elänyt pitkässä suhteessa, joten ilmeisesti aiempien poikakavereiden huijaus ei ole paljastunut... Mutta silti. Olisiko vakio, että ihmiset huijaa alussa? Mä ainakin olen aina ollut oma itseni. Kuten olen edelleenkin. Tosin huomaan, että eloisuuteni on alkanut hiukan ärsyttää miehenpuolikastani, koska hän ei itse siihen pysty/ sellainen halua olla... Olisiko tosiaan noin? Onhan se kauheaa, jos on muodostanut kuvan ja käsityksen toisesta ihmisestä huijauksen perusteella. Enhän silloin rakasta häntä, vaan sitä roolia, jota hän tutustuessamme veti...
mitä haluat parisuhteelta!
Vaikuttaa vähän siltä, että tarvitset suhdetta omien tarpeidesi tyydyttämiseen, et niinkään tasaveroiseen kumppanuuteen ja ystävyyteen.