Seurustelen poikaystäväni kanssa toista vuotta. Äidilläni on ollut paniikkihäiriö ja hän syö sen takia mielialalääkettä ja hän on tällä hetkellä aivan tasapainossa ja kunnossa siksi.
Miten pian te olette kertoneet poikaystävällenne perheen tai sisarusten jostain tuollaisesta "häpeällisestä" asiasta?
Joskus jossain TV-ohjelmassa vai lehdessäkö oli juttua paniikkihäiriöstä, enkä sitten kommentoinut mitenkään, vaikka minulla on tosi raskaita omakohtaisia kokemuksia taudin pahasta vaiheesta ja mieli teki puhua.
Sitten, kun olen poikaystäväni kanssa ollut pitempään eikö silloin olisi soveliasta puhua. Jotenkin tuntuu hassulta salata. Eikö aviomiehellekin kerrota kaikki?!
Äitini on kieltänyt puhumasta tuosta asiasta, mutta tässä samalla ajattelen perheeni muita sellaisia asioita, joita ei muut tiedä, mutta minun poikaystävänihän on ainakin joskus minulle niin läheinen, että kaikki voi kertoa.
Ja kun tiedän, että ne asiat ovat sellaisia, että tulevat varmasti ilmi jossain vaiheessa. Vai annanko tulla ilmi vasta silloin, kun tulee, onko se parempi.
En tiedä miksi haluaisin näitä asioita hänelle sanoa. Ehkä se on se, että puhuminen auttaa, vaikka asia onkin vanha. Vai pitäisikö minun kysyä asianosaiselta, että voinko asiaasi puhua.
Miten pian te olette kertoneet poikaystävällenne perheen tai sisarusten jostain tuollaisesta "häpeällisestä" asiasta?
Joskus jossain TV-ohjelmassa vai lehdessäkö oli juttua paniikkihäiriöstä, enkä sitten kommentoinut mitenkään, vaikka minulla on tosi raskaita omakohtaisia kokemuksia taudin pahasta vaiheesta ja mieli teki puhua.
Sitten, kun olen poikaystäväni kanssa ollut pitempään eikö silloin olisi soveliasta puhua. Jotenkin tuntuu hassulta salata. Eikö aviomiehellekin kerrota kaikki?!
Äitini on kieltänyt puhumasta tuosta asiasta, mutta tässä samalla ajattelen perheeni muita sellaisia asioita, joita ei muut tiedä, mutta minun poikaystävänihän on ainakin joskus minulle niin läheinen, että kaikki voi kertoa.
Ja kun tiedän, että ne asiat ovat sellaisia, että tulevat varmasti ilmi jossain vaiheessa. Vai annanko tulla ilmi vasta silloin, kun tulee, onko se parempi.
En tiedä miksi haluaisin näitä asioita hänelle sanoa. Ehkä se on se, että puhuminen auttaa, vaikka asia onkin vanha. Vai pitäisikö minun kysyä asianosaiselta, että voinko asiaasi puhua.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ei kenenkään yksityisasoita pidä kertoa vastoin tämän omaa tahtoa edes kaikkein läheisimmille.
ole mitenkään hävettävä asia. Sen kun kerrot, idiootti on miehesi jos ei sitä ymmärrä!
Harvassa parisuhteessa on noin pienet salaisuudet.
Mielestäni se että perheessä on jollain 'paniikkihäiriö' ei ole yhtään häpeällistä, ja tuskin miehestäsikään. Tuntisi varmaan olevansa enemmän yhtä kanssasi jos saisi jakaa tällaisetkin vähäpätöiset asiat.
no minulla itselläni on paniikkihäiriö kja olen sen suoraan sanonut kaikille miehilleni, pitkiä suhteita kaikki silti, kukaan ei ole juossut karkuun. joten jos äitilläsi on niin eihän tuossa nyt mitään niin ihmeellistä ole.
Mietippäs jos itse sairastaisit paniikkihäiriötä ja joutuisit miettimään milloin saat kohtauksen ja joudut tunnustamaan asian poikaystävällesi.
Itsekin kärsin ajoittain paniikkikohtauksista, mutta mieheni on ihana eikä ole karkuun juossut vaikka saan toisinaan kohtauksia jotka heikkohermoisemman säikäyttäisivät. Vanhempani tietävät asiasta, samoin kun kerroin aikanaan heti kun minulla masennus diagnosoitiin. Myöskään seurustelukumppaniltani en ole mitään salannut, eivätkä vanhempanikaan häpeä sitä, jos joku tuttu kysyy miten mun masennus voi... Siltikin vaikka masennusta ei ole ilmentynyt enää vuosiin :D
Omituinen on ajattelutapasi, jos pidät paiikkihäiriötä "häpeällisenä" sairautena. Ihminen ei voi mitään sille jos on sairas monestikaan. Paniikkihäiriötäkin voi hoitaa itse kohtauksen tullessa päälle tekemällä itselleen selväksi kuinka typerä on kun pitää panikoida näin pienestä jutusta. Näin väitetään, mutta siinä kun pelkäät tukehtuvasi, on aika vaikea tsempata itseään että olet sinä tyhmä, lopeta heti tämä kohtaus!
Jos täysin luotat poikaystävääsi, niin miksipä et kertoisi äitisi sairaudesta. Vai haluatko odottaa kun äitisi saa kohtauksen ja poikaystäväsi ihmettelee mikset ole kertonut mitään hänen sairaudestaan, vaan annoit hänen säikähtää että äitisi tekee kuolemaa kohtauksessaan.
On jokaisessa perheessä asioita mistä ei muille puhuta, mutta jos on riski että asia tulee esille tai voi joskus paljastua, kuten tuo paniikkihäiriö, niin minun mielestäni siitä pitäis puhua niinkin lähellä perhettä olevalle ihmiselle kuin poikaystävälle. Ainakin omat lapseni voivat puolisoilleen kertoa minun sairaudestani, eikä se haittaa. Raskasta on salata asiaa ja miettiä milloin se paljastuu. :(
Tsemppiä sinulle ja jaksamista! Huomaat itsekin sitten kun olet puhunut poikaystäväsi kanssa äitisi sairaudesta, että puhuminen ihan oikeasti helpottaa. Kun on vuosiakin seurannut sivusta mielenterveysjuttuja, tekee todella hyvää purkaa näkemiään ja kokemiaan asioita välillä...
et voi kertoa asiaa eteenpäin, edes omalle aviomiehellesi ( jos olisitte naimisissa )!
Pettäisit äitisi luottamuksen kertomalla....
Vielä on sinulla pieni ihminen oppimista moraalista, oikeasta ja väärästä, hyvyydestä. Asiat eivät suinkaan ole noin mustavalkoisia. Moni ihminen valitettavasti jää ajattelussaan ns, pikkutyttötasolle. "Valehtelu on väärin, ei saa valehdella ikinä." tms.
Aloittajalle. Puhu toki poikaystävällesi, jos se tuntuu oikealta teidän suhteessanne. Ja kerro äidillesi, että sinusta tuntuu siltä. Äitisi sairaus on tainnut vaikuttaa sinuunkin, ja hän saattaa hyvinkin ymmärtää, että haluat läheisesi kanssa puhua. Olisi myös hyvä, jos äitisi oppisi olemaan häpeämättä sairauttaan. Se voi olla pitkä prosessi, mutta et edesauta sitä sillä, että salaat asiaa. Toimit kuin asiassa olisi jotakin hävettävää, vain siksi että äitisi kokee niin. Äitisi on väärässä, ja ajan kanssa sen toivottavasti huomaa.
Asiasta kolmanteen. Vanhempani ilmeisesti luulevat olevansa jotenkin muita ylempänä, kun isäni lonkkaleikkauksestakaan ei voinut puhua kaukaisille sukulaisille. Niitä näkee tosin harvoin, että asian saa salattua. Mutta sattuipa niin, että tämä sukulainen soitti minulle ja kysyi mitä vanhemmilleni kuuluu. Isä oli silloin juuri päässyt leikkauksesta kotiin. Oli sitten tosi kiusallista sanoa puhelimessa, että ihan hyvää vain, terveinä ovat olleet. Ja nyt sitten kai tiedetäänkin, että nämä sukulaiset ovat toisilta sukulaisilta asiasta kuulleet. Ärsyttävää olla välikätenä.
Paniikkikohtauksesta vielä, että kun tietyille henkilöille siitä puhuu, niin kyllä tietyn maineen saa. Sama kuin olisi mielenterveystoimistossa käynyt. Että ei niinkuin ihan normaalisti suhtauduta. Näin on vaan asia. Ei sitä kaikille ihan mielellään toitota. Että voi voi taidat olla heikko, kun mielesti noin järkkyy.
Jotkut perheet ja suvut ovat avoimempia ja joissakin asiasta kuin asiasta saadaan mittava salavyyhti aikaiseksi. Usein avoimuus periytyy käyttäytymismallina sukupolvelta toiselle ja siten ei ole yhtään ihme että sinä näet asian näin. Etenkin kun äitisi haluaa sinun pitävän asian salaisuutena.
Kuitenkin voidaan ajatella myös niin että itse asiassa poikaystäväsi ei olekaan enää ulkopuolinen vaan sinun perheesi ja sitä kautta kuuluu myös vanhempiesi "perheeseen". Siksi voisi pitää jopa loukkaavana että osalle perheestä kerrotaan noinkin olennainen asia ja osalle ei.
Suvun traditioita voi jatkaa tai sitten miettiä asiat itsekseen uudelleen, miten minä haluan että asiat hoidetaan. Ainakin mielestäni voit kertoa asiasta poikaystävällesi ja siten lopettaa sukupolvia kestäneen salailutradition omassa sukupolvessasi. Ei tietysti ole korrektia kertoa siitä kaikille muille, mutta mielestäni poikaystävälle kertominen ei ole sama asia kuin kaikille kertominen. Lisäksi, ehkäpä, toivottavasti, poikaystäväsi osaa pitää tiedon omanaan eikä avaudu siitä esim sukujuhlissasi. Voit sanoa että koska luotat häneen, kerrot asian joka painaa mieltäsi ja joka vaikuttaa perheeseesi mutta asia on luottamuksellinen ja pyydät ettei hän kerro sitä eteenpäin. Tuskinpa kertoo. Etenkään kun paniikkihäiriö on nykyään hyvin yleinen eivätkä kaikki pidä sitä ollenkaan hävettävänä. Itse en ainakaan pidä.
Yleensä häpeäkin helpottaa kun asiasta voi puhua. Ja todennäköisesti se lähentää sinua ja poikaystävääsi, hän kokee että on luottamuksesi arvoinen.
Suvun salailuketjuista hyvänä esimerkkinä oman isäni suvun "huippusalaisuus" josta en ikinä kuullut omalta isältäni suoraan vaan äitini kertoi sen minulle joskus. Vieläkään en ymmärrä miten se asia saattoi olla niin häpeällinen että sitä vaivauduttiin salailemaan niin paljon. Teini-ikään asti luulin että isälläni on vain 1 veli. Teini-iässä äitini kertoi minulle salaisuuden. Isällä on toinenkin veli, joka on mielisairas ja joka on 2-kymppisestä asti ollut mielisairaalassa. Siitä ei saanut puhua. Tajusin ettei siitä ole soveliasta sanallakaan ikinä mainita kenellekään. Vaikkei siinä ole mielestäni mitään häpeällistä. Koska pidän mielisairautta yhtenä sairauden tyyppinä muiden joukossa. Enkä ajattele että mielisairaus olisi kenenkään vika. Ennen ajateltiin niin ja se ehkä selittää salailun. Sehän oli koko suvun häpeä.
Ehkä omatkin vanhempasi ajattelevat sairauksia häpeällisinä, heikkouksina. Sinä voit tehdä toisin, kuitenkin asiallisesti ja ketään loukkaamatta. Jättämällä kertomatta noin olennaisesta asiasta loukkaat poikaystävääsi koska hän kuitenkin joskus siitä kuulee ja silloin tuntee itsensä epäluotettavaksi kun sinä et sitä hänelle kertonut.
Minunkin äidilläni on mielenterveysongelma. Siitä en olisi saanut edes kertoa omille siskoilleni, mikä on aivan pöyristyttävä vaatimus ottaen huomioon, että diagnoosin saatuamme sen käsitteleminen avoimesti olisi auttanut ymmärtämään monia lapsuudessa sattuneita asioita.
Olen pyrkinyt lopettamaan salailukierteen omalla kohdallani, en halua pitää tällaisia sukusalaisuuksia, joita löytyy sekä isäni että äitini suvusta. Olen kertonut kaikesta avoimesti omalle miehelleni, vaikka äiti siitä ei välttämättä pitäisikään. Miehellänikin on mielestäni oikeus tietää menneisyydestäni, ja ihan älytöntä olisi tuollaista asiaa salata.
Jos poikaystäväsi ei asiaa hyväksy, voit ajatella ettei hän välttämättä ole sinun arvoisesi. Kyllä sieltä hänenkin suvustaan varmaan muutama pipipää löytyy jos oikein alkaa kaivamaan, niinhän meiltä kaikilta! Eikä omia vanhempiaan voi valita, lisäksi mielenterveysongelma voi tulla kenelle tahansa, sinulle ja minulle myös! Ei se tee ihmisestä huonompaa eikä sitä tarvitse hävetä.
Selkeästi perheessäsi halutaan antaa ulospäin ns. täydellinen kuva.
Välität paljon poikaystävästäsi ja olette seurustelleet jo pitkään. Todennäköisesti jos jatkatte, hän tulee saamaan ennen pitkää tietoonsa perheenne asioita.
Neuvoisin juttelemaan äitisi kanssa asiasta. Sinulle tekisi kuitenkin hyvää jutella kokemuksistasi jonkun kanssa. Ehkä paras keskustelukumppani ei ole poikaystäväsi, vaan esim. anonyymi keskustelu jollain tukiforumilla saman kokeneiden kanssa.
Moikka
Mulle on ollu aina vaikeaa tiettyjen "häpeällisten" asioiden kertominen kumppanille. Nykyisessä suhteessa aluksi pelkäsin, että jos toinen saa tietää, kuinka sekaisesta perheestä olen peräisin, hän ei haluaisi olla mun kanssa. Myöhemmin olen tutkinut asiaa tarkemmin ja ymmärtänyt sen liittyvän hylätyksi tulemisen pelkoon. aluksi mietin kertomista, ja se tuntui jotenkin vaikealta ja ei ollut oikein oikeaa hetkeä, joten luovuin siitä ja ajattelin, että kai se asia joskus esiin tulee. HUomasinkin sitten myöhemmin, että en ollut selvittänyt itselleni miksi haluaisin kertoa tai olla kertomatta taustoistani.
Se miksi olisin halunnut kertoa johtui siitä, että olisin halunnut hänen hyväksyntänsä. Minulla oli huono itsetunto ja epäilin aika ajoin hänen oikeaa halua olla mun kanssa ja sitten taustani jotenkin lisäsivät epävarmuuttani. Siispä en sitten kertonut asiasta ja se tulikin ihan luonnostaan esille myöhemmin eikä kumppani ole ollut moksiskaan. Juttuun liittyi myös se, että itse en ollut hyväksynyt taustojani, ja se lisäsi epävarmuutta ja pelkäsin ettei kumppanikaan hyväksy.
Se miksi jätin kertomatta, johtui osin siitä, että vanhempani olivat eri asioiden suhteen vuosi kaupalla kieltäneet kertomasta perheestämme yhtään mitään. Eli se että jätin kertomatta, niin sekään halu ei tullut itsestä.
Mielestäni paniikkihäiriö on "ikävä" vaiva, mutta varsin yleinen eikä edes oikeasti mitenkään hävettävä juttu, eli olisi aika erikoista jos kumppanisi ei sitä hyväksyisi, ja toisaalta kun paniikkihäiriö on vain yksi oire meidän ihmisten elämässä, niin en tiedä onko se edes mikään juttu oikeasti. Vastaavaa juttua olen itse omassa päässä paisutellut. Se, että jollakin ihmisellä on paniikkihäiriö, tai hänen läheisellään, ei tee kenestäkään hullua, huonompaa, arvottomampaa ihmistä, vaan olemme kaikki yhtä arvokkaita, ja paniikkihäiriö on oire lukuisien muiden oireiden joukossa.
Tuosta kaikesta kertomisesta sen verran, että ne asiat mitkä minua ovat parisuhteeni aikana vaivanneet, että kertoako vai ei, niin ovat olleet enimmäkseen asioita, jotka minulla itselläni on ollut kohtaamatta, ja toiselle kertominen loppujen lopuksi on ollut vaan pieni muodollisuus.
Ja sitten tietyssä mielessä totuudessa pysyminen vapauttaa ja antaa tilaa rakkaudelle. Viekö asiasta kertomattomuus energiaasi? Peitteletkö sitä? Toimitko siten ettei äitisi paniikkihäiriö asia tulisi tietoon, esim. salaillen asioita? Usein perheisiin kuuluu sellaisia asioita, että "näistä ei saa muille puhua" Itse olen huoletta rikkonut noita rajoja, koska jos minua henkilökohtaisesti painaa se, että läheiselläni on joku sairaus, se aiheuttaa vaikka surua tai pelkoa, niin minulla on oikeus kertoa siitä muille. Koska puhuminen auttaa,ja puhumattomuus aiheuttaa vaan itselle kärsimystä, ja parisuhteessa kyllä se toinen osapuoli aistii jos jotain on pielessä.
Varmaan löydät tavan toimia. Löytysikö se miettimällä, että miten itse haluat? Haluatko kertoa?
mutta olen itse lounteeltani sellainen, että nykyinen mieheni tiesi varmaan kaikki salaisuudet perheestäni, itsestäni ihan ekana iltana, kun tavattiin...heh.
mielestäni tuo on asia, joka pitäisi kertoa ajoissa, jos meinaat suhteeltanne jotain odottaa, sillä se vaikuttaa moneen, suurimmin suhteessanne sinuun...
Minusta voit aivan hyvin kertoa asiasta poikaystävällesi. Todennäköisesti hän ei pidä sitä lähellekään yhtä ihmeellisenä ja häpeällisenä asiana kuin sinä. Sinähän katsot sitä asiaa niin läheltä, ja olet varmasti lapsuudestasi asti oppinut näkemään asian salattavana ja hävettävänä. Kuitenkin useat ihmiset osaavat nykyään suhtautua psyykkisiin ongelmiin huomattavasti aiempaa paremmin. Ja vaikka äitisi onkin kieltänyt sinua asiasta puhumasta, niin kyse on kuitenkin sinun kokemuksistasi ja varmasti sinulla on myös tarvetta puhua niistä asioista, ovathan nämäkin kokemukset osaltaan tehneet sinusta sellaisen ihmisen kuin olet. Omalla äidilläni on skitsofrenia ja kerron siitä hyvin avoimesti lähimmille ystävilleni ja poikaystävälleni.
Kiva kun olette vastailleet. Ehkä voin sitten puhua asiasta sopivalla ajankohdalla. Hassua todella, kun isän lonkkaleikkauksestakaan ei voinut puhua, se vähän ihmetytti.
Kuinkahan paljon ihmiset oikein salailee lähimmiltään asioita, jotka eivät kumminkaan paljastuttuaan sitten mitään järkytystä välttämättä aiheuttaisikaan tai aiheuttavat jonkin aikaa ehkä. Tai jos kertoo sellaisen asian vain minkä tietää varmasti jossain vaiheessa paljastuvan.
Suvustani tällainen tapaus. Enoni, aikanaan, meni naimisiin eronneen naisen kanssa. Asia oli mummulleni kova paikka, siis tuo että eronneen kanssa. Monta, monta vuotta myöhemmin (ehkä n. 20 vuotta) tästä naimisiinmenosta, vanhempani menivät enoni kesämökille. Päivässä oli tullut sekaannusta ja vanhemmat menivätkin vääränä päivänä. Mökillä oli yllättäen myös enoni vaimon lapsi entisestä liitosta. Tästä olivat molemmat osapuolet todella yllättyneitä. (Enoni asuu kaukana vanhemmistani ja osa äidin sisaruksista tiesi tästä lapsesta.)Vanhempani ihmettelivät, kun asiasta ei oltu puhuttu. Olisihan se siihen aikaan ollutkin järkytys, mutta kaikki kohu loppuu aikanaan. Eli mielestäni olisi ollut parempi silloin tämä asia sanoa, kuin nyt jotenkin hassusti tulla ilmi, että oli salattu.
Mutta, kun ajattelen omaa elämääni, en erästä asiaa mielelläni puhuisi ja perheeni sen vain tietää. Että sillä tavalla sitten kuitenkin taas.
Paniikkihairio ei todellakaan ole mikaan hapeiltava asia. Se voi tapahtua aivan kenelle tahaansa! En nakisi tuossa mitaan salailemisen aihetta, tuo hairio kun tavallisesti menee ohi aikanaan joko laakkeilla tai ilman.
Hyvin suuri osa asioista joita itse arastelee ei ole mikaan iso asia muille. He eivat niista piittaa sentin vertaa. (oli se sitten lonkkaleikkaus tai sukulaisen aviottomat/isattomat/erosta johtuen yh lapset ym.ym.)
Turhaan teet isoa asiaa miettimalla mita kertoa poikakaverillesi, mita ei. Jos ja kun paatatte menna avioon, sitten voit kertoa perheesi historiasta aina sopivien tilaisuuksien tullen, JOS ajattelet etta puolisosi taytyy tietaa siita ja etta tiedon valittamisesta hanelle on hyotya teille molemmille.
Mikali tiedosta ei ole mitaan hyotya kummallekaan eika se olennaisesti liity teidan kahden yhdessaoloon, miksi edes vaivata paatasi moisella kysymyksella?
Itse kertoisin, mutta tietysti jos äitisi toivoo ettei.. hmm. vähän vaikea asia.
Kuitenkin olen sitä mieltä, että jos seurustelette, niin olisi hyvä olla avoimia toisilleen. Ja tuskin olet voinut asiasta kellekkään puhua, niin olisi hyvä edes jollekin puhua.
Meidän perheessämme on kanssa aina salailtu asioita. Nyt kun olen jotain saanut kuulla, niin olen kyllä poikaystävälleni kertonut jo oman mielenrauhani takiakin. Ainakin sen olen päättänyt että minä en ala mitään salaamaan omilta lapsiltani sitten joskus.