Täällä on jonkin verran aiheita äideistä, jotka ovat menettäneet lapsensa.
Mutta onko kellään läheistä tai tuttavaa, jonka pienet lapset ovat menettäneet äitinsä?
Minun rakas ystäväni menehtyi samana päivänä, kun hän sai toisen lapsensa. Esikoinen vain kolmivuotias.
Ei voi sanoin kuvata sitä tuskaa ja niitä ajatuksia mitä ihmismielessä liikui niinä hetkinä. Pienellä pojalla ei ollut äitiä enää....äiti lähti synnyttämään pikkusiskoa ja vain sisko tulee kotiin, äiti on nyt enkelinä taivaassa. Poika ei voi ymmärtää miksi äiti lähti eikä tullut enää kotiin,eikä kukaan osaa selittää miksi?
Nyt on kulunut neljä vuotta tapahtuneesta ja pikkuhiljaa elämä on palaamassa kaikilla raiteilleen. Rankkaa on ollut jokaisella, lapsilla, isällä, mummoilla ja ukeilla, siskoilla ja veljillä. Kaikesta on kuitenkin selvitty pikkuhiljaa vaikka välillä on ollut tosi raskaitakin aikoja. Isä ja mummot ja ukit ovat tehneet loistavan työn vaikeuksistaan huolimatta ja saaneet toivon uudelleen elämään.
Pieni poika on kasvanut kouluikään, mutta äiti on mielessä edelleen ja kovasti hän äitiä ikävöi. Luultiin silloin että poika ei tule äitiään edes muistamaan.
Vieläkään hän ei ymmärrä miksi äiti lähti.?Ymmärtää kyllä haudalla käydessään, että äiti on siellä ja tähtenä taivaalla, mutta ei ymmärrä miksi. Pikkusisko tunnistaa kuvista äidin, mutta valitettavasti ei tule koskaan tietämään mikä äiti on (fyysiseti).
Onko muilla vastaavanlaisia tapauksia?
Kyllä niin säälittää katsella pientä nelivuotiasta tyttöä, joka iloisesti näyttää päiväkotikavereilleen äidin kuvaa ylpeänä, kun kaverit ihmettelevät missä hänen äitinsä on. Tyttö kyllä onneksi ymmärtää sanoa, että hänen äiti on taivaassa.
Mutta onko kellään läheistä tai tuttavaa, jonka pienet lapset ovat menettäneet äitinsä?
Minun rakas ystäväni menehtyi samana päivänä, kun hän sai toisen lapsensa. Esikoinen vain kolmivuotias.
Ei voi sanoin kuvata sitä tuskaa ja niitä ajatuksia mitä ihmismielessä liikui niinä hetkinä. Pienellä pojalla ei ollut äitiä enää....äiti lähti synnyttämään pikkusiskoa ja vain sisko tulee kotiin, äiti on nyt enkelinä taivaassa. Poika ei voi ymmärtää miksi äiti lähti eikä tullut enää kotiin,eikä kukaan osaa selittää miksi?
Nyt on kulunut neljä vuotta tapahtuneesta ja pikkuhiljaa elämä on palaamassa kaikilla raiteilleen. Rankkaa on ollut jokaisella, lapsilla, isällä, mummoilla ja ukeilla, siskoilla ja veljillä. Kaikesta on kuitenkin selvitty pikkuhiljaa vaikka välillä on ollut tosi raskaitakin aikoja. Isä ja mummot ja ukit ovat tehneet loistavan työn vaikeuksistaan huolimatta ja saaneet toivon uudelleen elämään.
Pieni poika on kasvanut kouluikään, mutta äiti on mielessä edelleen ja kovasti hän äitiä ikävöi. Luultiin silloin että poika ei tule äitiään edes muistamaan.
Vieläkään hän ei ymmärrä miksi äiti lähti.?Ymmärtää kyllä haudalla käydessään, että äiti on siellä ja tähtenä taivaalla, mutta ei ymmärrä miksi. Pikkusisko tunnistaa kuvista äidin, mutta valitettavasti ei tule koskaan tietämään mikä äiti on (fyysiseti).
Onko muilla vastaavanlaisia tapauksia?
Kyllä niin säälittää katsella pientä nelivuotiasta tyttöä, joka iloisesti näyttää päiväkotikavereilleen äidin kuvaa ylpeänä, kun kaverit ihmettelevät missä hänen äitinsä on. Tyttö kyllä onneksi ymmärtää sanoa, että hänen äiti on taivaassa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Koulukaveriltani jäi kolme lasta.18 vuotias, 12 ja 6 ikäiset lapset..
Henkirikos.Lapset löysi äidin..en tiedä miten heille kuuluu nykyään.
En voi kertoa enempää, en halua loukata omaisia.
Voi miten surullista olikaan lukea kuvauksesi lapsen loputtomasta ikävästä. Itsekin olen äiti, ja pahin pelkoni olisi juuri se, että jos kuolisin, niin lapsistani tuntuisi pian siltä, että olisin hyljännyt heidät, koska olivat pian tehneet jotain pahaa jne... Tai että heitä ei rakastettaisi.
Ihan lohdullista oli lukea, että tällä pienellä pojalla ja tytöllä oli kuitenkin vahva tukiverkosto ympärillään, vaikka eihän äitiä voi korvata mikään.
Äitiä kaipaavat 7,11,13ja19 vuotiaatlapset.
Aivokasvain nujersi äidin,viimeiset neljä kuukautta puhekyvytön. Kommunikointi hankalaa,vaikka onneksi HÄN ymmärsi puhetta.
Pahin aika ehkä takana tai sitten ei.
Eteenpäin on jaksettava taistella.
oma äiti kuoli vähän reilu kuukausi sitten. itsellä ikää vasta 14. vanhemmat siskot 15,23 ja 26.
Äiti oli sairas. hänellä oli 7 vuotiaasta asti ollut diabetes. Se aiheutti hänelle monia tauteja. viimeiset 5 vuotta oli aika vaikeita. ukin kuoleman jälkeen äiti masentui. lääkitys oli päällä varmaan vielä viimeisenäkin päivänä. viimeiset kuukaudet oli kamalia. häneltä amputoitiin jalka säärestä, häneltä pettivät munuaiset; oli dialyysikoneessa, kädet oli kylmät, eikä oikein toimineet enää, sydämen kolmesta tärkeimmästä suonesta 2 oli täysin tukossa, yhdestä oli langanmentävä aukko. Sydämen tila saatiin tietää vasta pari viikkoa ennen kuolemaa.
Äiti kävi paljon sairaalassa, sairauksien takia. Olin oppinut pelkäämään joka ikistä sairaalakäyntiä. Koskaan ei tiennyt jäisikö äiti sinne ja miten pitkäksi aikaa.
Silti elettiin vaan ihan normaalia elämää. Käytiin lomareissussa, sukuloimassa, tuttujen luona, mitä ihmiset nyt vaan tekee.
Kuolema oli silti täysi yllätys, vaikka kaikki tiedettiin missä kunnossa äiti oli. Äiti meni aamulla iskän kanssa käymään sairaalassa, toiseen jalkaan piti tehdä pallolaajennus, että sitä ei tarvitse leikata. Äitin piti tulla illalla kotiin. Leikkausta ei ikinä keretty tehdä. Äiti sai sydänkohtauksen. Ja nukkui pois. Viikkoa ennen vanhimman siskon häitä.
Kukaan ei osannut aavistaakkaan mitään sellaista. Äitihän kuskasi meitä vielä edelleisenä päivänä kouluun.
Olo oli, ja on ehkä edelleen, epätodellinen. Eihän se voi olla totta. Haudalla sen vasta älyää; äiti on kuollut.
Muistan äitini jotenkuten, vaikka olin viisi hänen kuollessaan. Isä jäi viiden lapsen yksinhuoltajaksi silloin.
Äitini oli väsynyt muuton jälkeen ja mökillä lepäsi keinussa monta tuntia. Siellä oli paljon hyttysiä, jotka olivat syöneet häntä. Äiti meni tajuttomaksi ja vietiin sairaalaan. Hän tuli välillä tajuihinsa sairaalassa, mutta minua ja kaksoisveljeäni hän ei tuntenut, vain vanhemmat veljeni.
Äiti kuoli kahden kuukauden päästä aivotulehdukseen, jonka luultavasti oli hyönteisten pistokset aiheuttaneet. Meidän piti mennä äitiä pian katsomaan, mutta puhelimessa sanottiin hänen kuolleen... Muistan, että kun kuulin asiasta, olin keittiössä ja heittäydyin itkemään lattialle hysteerisenä.
Ikävöin vieläkin äitiäni ajoittain, vaikka siitä on jo aikaa... Rakastin häntä, hän oli aina niin kiltti ja iloinen.