Meillä on pitkä, 25-v., avioliitto takana. Nyt tuntuu, että ollaan jotenkin vieraannuttu toisistamme. Meillä on ollut näitä jaksoja ennenkin, mutta aina ne raastaa enemmän ja enemmän. Haluaisin lähestyä miestäni, mutta pelkään, että tulisin torjutuksi.
En osaa tarkalleen edes sanoa, mistä nämä tällaiset jaksot johtuu. Ihan kuin me molemmat oltaisiin jotenkin ujoja, epävarmoja toisistamme. Epävarmoja 25 vuoden avioliiton jälkeen. Haluaisin niin kovasti toisen viereen, syliin, turvaan ja antaa myös hellyyttää ja rakkautta, mutta tuntuu, että emme osaa sitä kumpikaan. Kuin olisi joku ihme muuri välissä.
Erota en halua ja toivon, ettei miehenikään. Kaikesta huolimatta haluan elää juuri hänen kanssaan. Lapsemme on jo muuttanut omilleen ja olemme nyt kahden. Nyt olisi mahdollista keskittyä toisiimme täysin.
Toivottavasti osasin selittää, mitä tarkoitin. Ja toivottavasti osaisitte auttaa, kertoa onko muilla tällaisia jaksoja ja kuinka olette päässeet niistä.
Olen ajatellut, että en enää odota toisen lähestymistä, vaan otan aloituksen omiin käsiin. Silläkin uhalla, että tulen torjutuksi. Mitä mieltä olette, onko hyvä ajatus tarttua itse asiaan kuin odottaa ja odottaa?
Varsinkin miehet, kertokaa miten te suhtautuisitte tällaisessa tilanteessa, jos vaimo ottaisi ohjat käsiin ja käpertyisi kainaloon? Torjuisitteko vai olisitteko iloisia?
Mieheni on hieman sulkeutunut ja jos näistä yrittää puhua, menee hän vain enemmän lukkoon, kuin simpukka. Ja puhuttu on, enkä usko pelkkään puhumiseen, vaan nyt tarvitaan tekoja. Voisinko siis minä olla aloitteentekijä?
En osaa tarkalleen edes sanoa, mistä nämä tällaiset jaksot johtuu. Ihan kuin me molemmat oltaisiin jotenkin ujoja, epävarmoja toisistamme. Epävarmoja 25 vuoden avioliiton jälkeen. Haluaisin niin kovasti toisen viereen, syliin, turvaan ja antaa myös hellyyttää ja rakkautta, mutta tuntuu, että emme osaa sitä kumpikaan. Kuin olisi joku ihme muuri välissä.
Erota en halua ja toivon, ettei miehenikään. Kaikesta huolimatta haluan elää juuri hänen kanssaan. Lapsemme on jo muuttanut omilleen ja olemme nyt kahden. Nyt olisi mahdollista keskittyä toisiimme täysin.
Toivottavasti osasin selittää, mitä tarkoitin. Ja toivottavasti osaisitte auttaa, kertoa onko muilla tällaisia jaksoja ja kuinka olette päässeet niistä.
Olen ajatellut, että en enää odota toisen lähestymistä, vaan otan aloituksen omiin käsiin. Silläkin uhalla, että tulen torjutuksi. Mitä mieltä olette, onko hyvä ajatus tarttua itse asiaan kuin odottaa ja odottaa?
Varsinkin miehet, kertokaa miten te suhtautuisitte tällaisessa tilanteessa, jos vaimo ottaisi ohjat käsiin ja käpertyisi kainaloon? Torjuisitteko vai olisitteko iloisia?
Mieheni on hieman sulkeutunut ja jos näistä yrittää puhua, menee hän vain enemmän lukkoon, kuin simpukka. Ja puhuttu on, enkä usko pelkkään puhumiseen, vaan nyt tarvitaan tekoja. Voisinko siis minä olla aloitteentekijä?
Vastaukset 12
Vanhimmat
No kokeile niin näet mitä tapahtuu. Jos mies on samalla aaltopituudella niin eiköhän navat mene vastakkain mutta jos ei niin sen kyllä huomaat pian.
Ota vastuu omasta onnestasi, äläkä sysää sitä miehesi niskoille. Tee minkä tunnet oikeaksi ja sinulle sopivaksi, miehesi itse taas päättää omasta käytöksestään ja käytöksensä seurauksista. Jos tuntuu pahalta, sano se. Jos haluat hellyyttä, osoita se. Vaikeaa se on, mutta kannattaa yrittää. Itselläni on myös 25 vuoden avioliitto takana ja vaikeita aikoja ja tappeluita yms. on yhä edelleen. Tänäänkin on taas sellainen päivä, että olisi parempi jos emme näkisikään toisiamme, mutta saman katon alla asutaan... Minua tympäisee ja aioin olla omissa oloissani koska se sopii minulle. Miehenikin "annan olla rauhassa" koska sovinnon hierominen ei juuri tällä hetkellä kiinnosta. Varmasti tilanne muuttuu ja omalta osaltani tulen vastaan kun alamme taas keskustelemaan mutta en todellakaan odota mitään ensi askelta ieheltäni vaan otan sen itse silloin kun se minulle tuntuu sopivalta. Sama oikeus on myös miehellni.
Tässä ei ole edes kyseessä riita. Joskus tuntuu, että kunnon riitakin olisi parempi, puhdistaisi ilmaa. Meillä ei paljon riidellä, mieheni on enemmän hiljaista tyyppiä siinä vaiheessa, kun pitäisi jotain sanoa. Siis menee kuin simpukka lukkoon. Riitely ei minua häiritsisi, minua häiritsee, kun en tiedä, mitä toinen ajattelee, vai ajatteleeko asioista samalla lailla.
Tunnen mieheni jo niin hyvin, että luulen aloitteen teon olevan hänelle vaikeampaa kuin minulle. Totta on, niin kuin sanoit, että pitäisi ottaa vastuu vain omasta onnestaan. Toisaalta, jos lähestyisin häntä, painostamatta, se voisi olla kummankin onni.
johon mieheiä on vaikea saada mukaan. Olisi mukava, että ne jotka eivät kotona ilmaise ajatuksiaan tekisivät sen täällä - turvallisesti :)
Onhan siinä aina sekin mahdollisuus, että keski-ikäinen mies haluaa vain olla rauhassa ja puuhailla omiaan. On ihan tyytyväinen tuttuun elämäänsä. Miehillekin tapahtuu kaikenlaisia muutoksia, kuin ikää tulee. Minä en ainakaan lähtisi kovin painostamaan avautumiseen ja yht'äkkiseen tapojen muutokseen. Meillä naisillahan on viisaat keinomme näihin asioihin. Pitää käyttää hienovaraisia naisellisia lähestymis- ja houkuttelukeinoja. Miehesi on kiltti ja hiljainen eikä varmaan riitely ja väkisin yrittäminen onnistu. Menee simpukkana lukkoon, kuten sanot.
Minua auttoi, kun jäimme kahden ja kotirutiinit helpottuivat. Aloin katsella ympärilleni uusin silmin ja löysin iloisuuteni, hyväntuulisuuteni ja energisyyteni uudella voimalla. Hiljainen miehenikin sen huomasi ja alkoi katsella pitkään. Ihmetteli joskus ääneenkin ja ehkä epäilikin mielessään jotain??? Lähti sitten itsekin vähän kerrallaan mukaan, kun huomasi minulla olevan ihan eri lailla aikaa ja mielenkiintoa huomioida häntä. Pieniä arkisia asioita, joskus jotain pikkuyllätyksiä, hipaisuja ohimennessäni, pientä "passaamista"...jne. No, kyllä me naiset tiedetään ;)
mutta älä tee siitä ota tai jätä asenteella, vaan jos ei tänään, niin sitten jonain muuna päivänä.
Kaikkea hyvää löytöretkellä, aina oppii uutta puolisostaankin! Toivoopi viisikymppinen mies.
Vaimolle vanhana. Sen edestään löytää mitä.....
Ukko on kyllästynyt !! Sekin opettelee OMAA elämää. Liiton pelastamiseksi ei ole mitään tehtävissä, sopu voi säilyä.
tehdä aloitteen, jos sinä kerran haluat läheisyyttä. Meillä minä teen aina aloitteen ,jos haluan halata, tai käperryn kainaloon,jos siltä tuntuu! Koskaan ei mies ole pois ajanut.Päinvastoin tykkää, kun tulen lähelle. Mutta mies ei vaan jostain syystä(lapsuuden malli)itse tule lähelle.Saatan myös silloin tällöin halata spontaanisti ohikulkiessa, jos siltä tuntuu! Ollaan oltu 24 v aviossa,USKALLA nyt ihmeessä sinäkin tehdä aloite, se KANNATTAA ehdottomasti. OLE ROHKEA! Kyllä se siitä iloksi muuttuu vielä.
Oletko koskaan ennen tehnyt aloitetta?
Oletko tullut torjutuksi?
Onko miehesi tehnyt aloitetta?
Oletko silloin torjunut hänet?
Josko olet torjunut hänet, kun hän on lähestynyt sinua, voi olla syy hänen nykyiseen pidätyväisyyteensä. Hän voi luulla, ettet halua lähestyä häntä. Hän on ehkä epävarma sinun tunteistasi. jos tästä on kysymys, niin kannattaa ottaa aloite omiin käsiin.
Torjutuksi tulemista ei mies helposti unohda. Hän ehkä tajuaa, ettei hänellä ole mahdollisuuksia tulla lähellesi. Hän on ehkä ujo ja epävarma tekemään aloitetta.
Kiitos kaikille, jotka olette viitsineet ottaa osaa keskusteluun ja miettiä kanssani tätä asiaa. Olen saanut monia hyviä vinkkejä. Olen jo ottanut niitä varovasti käyttöönkin.
Esim. eilen illalla, kun mieheni teki mieli jotain iltapalaa, sanoin, että voin tehdä hänelle pari lämmintä leipää. Paapominen ei yleensä kuulu tapoihini, mutta nyt halusin nähdä, mitä tapahtuu, kun teen jotain pientä toiselle. Hyvin meni!
Nukkumaan mennessä sipaisin kevyesti miestäni päähän ja sanoin, että menen nukkumaan. Tuli kohta perässä ja hetken juttelimme niitä näitä.
Nyt aamulla, kun mieheni näytti saamaansa sähköpostia, otin kevyesti kiinni olkapäästä ja pidin kättäni siinä niin kauan, kun luin spostia.
Siis ihan pieniä juttuja, varovasti, vauvanaskelin, mutta jotenkin vaistoan, että se on mieluista miehelleni. Siis ei rynnäkköä, vaan hiljalleen, hiljalleen...
Oletan, että suhteessanne ei ole tapahtunut kummankaan puolelta pettämistä. Tiedän miltä tuntuu, kun haluaisi lähestyä, mutta ei vain voi. Omalta osaltani tämä johtuu juuri puolisoni pettämisestä ja en halua tulla enempää loukatuksi.
Mikäli teillä ei pettämistä, niin tee ehdottomasti se, että lähesty puolisoasi. Mikäli hän ei sano mitä haluaa, niin seuraa hänen "elekieltään". Kyllä te varmasti löydätte näin vielä sen läheisyydenkin. Kokeile vaihvihkaa tehdä pieniä muutoksia ja seuraa niiden vaikutusta mieheesi. Täytyy olla aika kova luonne, jos nämä eivät auta. Tuskin teille kummallekaan on hyvä jatkossa, jos ei liitossanne ole läheisyyttä.
Olet oikeassa, että mistään pettämisestä ei ole kyse. Ehkä osaltaan vaikuttaa se, että ollaan nyt kahden yli 20:een vuoteen. Siinä tarvitaan ilmeisesti uutta oppimista olla taas kahdestaan.
Huomasin jo noista pienistä eleistä, joita tein, että se tuntui miehestäni mukavalta. Varmaan, jos hän ei yhtään tykkäisi pienestä koskettelusta, olisi huitaissut käteni pois.
Aina ei voi eikä kannata odottaa, että toinen lähestyy, koska tietää, ettei se ole itsellekään helppoa, niin tietää myös, ettei toisellekaan. Ehkä minussa sitten on kuitenkin enemmän rohkeutta, miten vain, mutta turha jäädä hautomaan itsesäälin sekaisia surkeita kuvitelmia. Parempi ottaa lusikka omaan käteen. Jos kumpikin on jääräpää ja odottaa toisen lähestymistä, voi olla, ettei sitä koskaan tapahdu. Ja syvällä sisimmässäni tiedän, että me molemmat haluamme läheisyyttä.
Kiitos sinulle viisikymppinen mies rohkaisevista sanoistasi ja viisaasta neuvosta. Hiljaa hyvä tulee!
Näin mieshenkilönä olisin aloitteellisuudestasi kovinkin kiitollinen. Meillä on tilanne pikemminkin päinvastoin eli aloitteentekijä on meikäläinen.
monesti kummastuttaa se, että vaimo ei niihin aina reagoi. Tällöin tulee miettineeksi, että onko kuukaudesta nyt se aika, väsymys vai mikä. Näistä kun mistään ei oikein syytä löydy niin jää jäljelle vain ihmetys, koska tuolloin on kello jo useimmiten niin paljon, että vaimo illantorkkuna on jo nukkumaanmenossa ja keskustelut jäävät sikseen. itse haluaisin aina asioihin selvyyden heti, koska olen luonteeltani herkänlainen ja tällöin asiat jäävät ikävästi mietityttämään. Mikäli erehdyn epäilemään jotakin erityistä, niin vaimo saa aivan valtavan raivarin ja ei takuulla halua selvitellä asioita millään muotoa vaan rupeaa ivalliseksi.
Se mikä meidän suhteessa on metkaa on se, että useimmiten asioihin olen syypää minä, vaikka lähes mistä tahansa asiasta olisi kyse. Tätä en todellakaan ymmärrä. Vaimo kääntää asiat todellakin hyvin mielellään aina meikäläistä vastaan, sitä vastoin ,että kertoisi totuuden.
En tiedä, että onko tällä mitään merkitystä asiaan, että hän on körttiläinen ja kotoisin Etelä-Pohjanmaalta.