Ollaan yli nelikymppisiä, miten tärkeää on tuon ikäiselle miehelle, että nainen ottaa hänen sukunimensä? Minulla on itselläni vaikeuksia ajatella nimenmuutosta kun olen yli 40 v nelikirjaimista sukunimeä kirjoitellut. Yhteisiä lapsiakaan ei tule, eli niitäkään ei tarvitse ottaa asiassa huomioon.
Tuleva mieheni on toivonut, että vaihtaisin nimeni, enkä osaa asettua hänen asemaansa yrittäessäni ratkaista pidänkö oman pääni vai annanko luovutusvoiton.
Tuleva mieheni on toivonut, että vaihtaisin nimeni, enkä osaa asettua hänen asemaansa yrittäessäni ratkaista pidänkö oman pääni vai annanko luovutusvoiton.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Vain tämä maailmanajan lapset naivat ja menevät miehille, mutta ne jotka ovat arvolliset taivaan valtakuntaan, he saavat puolison jumalalta ja ovat siten naimisissa sielunkumppaninsa kanssa.
Huikkasin juuri kysymyksesi keittiössä istuvalle vastavihitylle miehelleni. Hän sanoi, että miehelle on ensiarvoisen tärkeää että vaimo tulee hänen nimelleen. No, asiaa ehkä vähän lieventää, että minä pidin oman nimeni... :o)
Otin itse mieheni nimen naimisiin mennessämme. Olen sitä syvästi katunut, tyttönimeni on niin erikoinen, että 6 kpl on Suomessa tällä hetkellä sen nimisiä. Muutamaan otteeseen olen miettinyt tyttönimeni ottamista takaisin, mutta kummasti mies pistää hanttiin. Täytyy vissiin ottaa se vanha nimi edes "taitelijanimeksi"... Pidä siis oma nimesi tai ota kaksoisnimi. Meillä olisi tullut niin kamala nimihirviö, että sitä vaihtoehtoa en edes ajatellut.
niin ottaisin miehen sukunimen ilman muuta.Olen sen verran vanhanaikainen. Olen mennyt nuorena naimisiin ja eronnut muutama vuosi sitten, joten tyttönimen takaisin ottoa vieroksun, mutta uuden nimen ottaisin käyttöön, voi kunpa se olisi vaikka jokin von... :-)Ei vaineskaan, täytyy jostain löytää ensin se mies, joka kosii ja vie vihille.
Nelkytjarisat-ikäisenä olen tähän asti ollut aina sitä mieltä, että pidän ehdottomasti oman nimeni. Nyt, kun häät - ensimmäiseni ja toivottavasti viimeiseni - häämöttävät, olen alkanut epäröidä, vaikka mieheni ei minua painostakaan eikä edes pyydä ottamaan omaa nimeään Kokonaan en omasta nimestäni luovu, mutta ehkä sittenkin se kaksoinimi...
Ei tällä järjen kanssa ole tekemistä - ehdottomasti järkevintä olisi vaan pitää se oma nimi, jolla on tullut työelämässä tunnetuksi, mutta... jokin yhteen kuulumisen ajatus möyrii mielessä, vaikka onkin selvää, että ei nimi parista tee yhtenäistä.
uutta (mahdollista) nimmariasi jonnekin. Mä otan kaksoisnimen, vaikka mun mies ei ole mitään toivomuksia asian suhteen esittänytkään, mutta musta se tuntuu helpommalta kuin miehen nimelle kokonaan vaihtaminen. Ennenhän nimenmuutos tarkoitti, että nainen luopuu omasta suvustaan ja tulee osaksi miehen sukua, mutta enää ei mahda olla mistään tällaisesta kyse.
on kummallista koko nimenmuutos, eikö kaikki voisi olla samalla nimellä koko ikänsä. Sehän on ollut käytäntö Suomessa aina (siellä, missä sukunimiä on käytetty), vasta viime vuosisadalla tuo herraskainen nimenmuutostapa yleistyi. Lapsille sitten myös perinteen mukaisesti isän sukunimi.
Sinänsä täysin merkityksetön asia miehelle. Ainoa millä pitäisi olla merkitystä on nimen haltijan oma suhtautuminen.
Jos et itse halua nimeäsi vaihtaa niin älä vaihda. Jos miehelle on kynnyskysymys, että puolisoilla on yhteinen sukunimi, niin vaihtakoon omansa. Jos tämä ei käy niin vaihda miestä. Muitakin miehiä on olemassa kuin kaiken omaisuutenaan näkeviä.
Olet ilmeisesti omapäinen otus noin rivien välistä lukien. Parhaassa tapauksessa miehesi sitä sinusta haluaa. Jos nyt "annat luovutusvoiton" niin hänhän pettyy ja siinähän teillä sitten on yhteisen taipaleen alku suossa.
Ota kaksoisnimi, oma nimesi säilyy ja jos tulee avioero, senkun vain heität loppuosan pois. Kätevää, eikö totta näinä avioerojen aikoina.
kiitokset kaikille, hyvin olen saanut mielipiteitä!
Vaikuttaisi siltä, että pidän oman nimeni. Kaksoisnimeen en ole innostunut, vaihtoehtoni ovat joko oma tai toisen. Asiaan vaikuttanee sekin, että en avioliittoa ajattele mitenkään erityisesti tunteella - yhtä hyvin voisin olla avioitumatta kun tiedän rakastavani muutenkin, mutta käytännön seikat puoltavat avioitumista, yhteinen omaisuus on paremmin yhteistä omaisuutta jne.
Uskon mieheni unohtavan koko nimikysymyksen kun avioliitto on solmittu ja asia päätetty - toivottavasti näin.
Mä otin miehen sukunimen, se oli jotenki itsestäänselvyys. Eikä hankaluuksiakaan tuottanu, oon vasta parikymppinen, ni ei ollu näitä juttuja, että olisin joku tärkeä nimi tms. Nii ja oon mä kyllä sen verran vanhanaikainen että tottakai otin miehen nimen. :)
Oli siinä sellanenki hyvä puoli, että nimi hieman lyheni. Kuin myös että nyt ihmisten ei tartte enää toista kertaa kysyä että mikä se sukunimi olikaan. Tämä nykyinen, vaikka joka toisella (melkein) tällä paikkakunnalla on tämä nimi, on niin tuttu nimi kaikille ettei tartte ku sen kerran sanoa nimi. Entistä kukaan ei koskaan ollu kuullukaan, tuli sekaannuksia (väärä nimi) ja piti varmistella sitte.. Helppoa tämän nykyisen nimeni kanssa! :)
Eikö miehesi voisi ottaa sinun sukunimeä, jos sinun on vaikea vaihtaa?
olisin vaihtanut, ehkä tuo ikä vaikuttaa. Parikymppisenä tunnelataus on erilainen ja uuden oppiminen helpompaa :) Teit ihan oikein, niin minäkin olisin tehnyt sinun iässäsi :)
kans tässä 4kympin korvissa naimisiin ja otin miehen nimen,toista kertaa elämässäni.
En osaa sitä selittää mikä siinä on et minulle kans aivan itsetäänselvyys.
En ajattele asiaa niin et liittyisin miehen sukuun tai liitto olis kokonaisempi,enempi niin et ns.oma nimeni on oikeasti isäni nimi eli liittyy lapsuuteen ja nyt olen jo irti lapsuus ajasta ja kodista.Edustan aikuisena uutta perhettä en isääni(hieno ja arvostettu mies vaikka olikin)
Pitänee myös sanoa et aina kun tormään kaksois nimeen tai tyttönimellä(nimikin sen jo sanoo)esiintyviin,tulee tunne naisesta joka on joko yltiö feministi ja siis vaikea puoliso tai ei ole päässyt irti napanuorasta.
Nämä tosiaan vain omia mielipiteitä joita rehellisesti kerron.
tuo oli mielenkiintoinen tuo sun tulkinta "tulee tunne naisesta joka on joko yltiö feministi ja siis vaikea puoliso tai ei ole päässyt irti napanuorasta". Feministi en ole: tykkään miehestäni juuri siksi, että voin luottaa hänen hoitavan tietyt asiat - ja loput hoidamme yhdessä ;) Ei vais, kyllä minusta löytyy se huolehtija, mikä piirre toivottavasti auttaa miestäni, jolla on myös lapsia ja vanhemmat rupeavat ikääntymään.
Ei ole päässyt irti napanuorasta? Ehkä en: sukumme päättyy todennäköisimmin tähän sukupolveen eikä isäni suku jatku. Siksikö olen niin kiintynyt nimeeni: sen lisäksi, että se on helppo ja lyhyt kirjoittaa ja että minut siitä tunnetaan?
Mutta kyllä tuo sukunimi on myös ihan selkeästi identiteettikysymys. Omalla nimelläni olen käynyt läpi monia asioita, jotka ovat tehneet minusta ihmisenä sellaisen kuin olen. Tavallaan kokemusteni myötä olen niin vahva, etten tohtisi tästä heikentyä. Olenko siis sairastunut vahvuuteen, olisinko onnellisempi hiukan heikompana? Kuitenkin tuleva mieheni haluaa avioitua juuri minun kanssani, tällaisena kuin nyt olen...