Meillä on pitkä, 25-v., avioliitto takana. Nyt tuntuu, että ollaan jotenkin vieraannuttu toisistamme. Meillä on ollut näitä jaksoja ennenkin, mutta aina ne raastaa enemmän ja enemmän. Haluaisin lähestyä miestäni, mutta pelkään, että tulisin torjutuksi.
En osaa tarkalleen edes sanoa, mistä nämä tällaiset jaksot johtuu. Ihan kuin me molemmat oltaisiin jotenkin ujoja, epävarmoja toisistamme. Epävarmoja 25 vuoden avioliiton jälkeen. Haluaisin niin kovasti toisen viereen, syliin, turvaan ja antaa myös hellyyttää ja rakkautta, mutta tuntuu, että emme osaa sitä kumpikaan. Kuin olisi joku ihme muuri välissä.
Erota en halua ja toivon, ettei miehenikään. Kaikesta huolimatta haluan elää juuri hänen kanssaan. Lapsemme on jo muuttanut omilleen ja olemme nyt kahden. Nyt olisi mahdollista keskittyä toisiimme täysin.
Toivottavasti osasin selittää, mitä tarkoitin. Ja toivottavasti osaisitte auttaa, kertoa onko muilla tällaisia jaksoja ja kuinka olette päässeet niistä.
Olen ajatellut, että en enää odota toisen lähestymistä, vaan otan aloituksen omiin käsiin. Silläkin uhalla, että tulen torjutuksi. Mitä mieltä olette, onko hyvä ajatus tarttua itse asiaan kuin odottaa ja odottaa?
Varsinkin miehet, kertokaa miten te suhtautuisitte tällaisessa tilanteessa, jos vaimo ottaisi ohjat käsiin ja käpertyisi kainaloon? Torjuisitteko vai olisitteko iloisia?
Mieheni on hieman sulkeutunut ja jos näistä yrittää puhua, menee hän vain enemmän lukkoon, kuin simpukka. Ja puhuttu on, enkä usko pelkkään puhumiseen, vaan nyt tarvitaan tekoja. Voisinko siis minä olla aloitteentekijä?
En osaa tarkalleen edes sanoa, mistä nämä tällaiset jaksot johtuu. Ihan kuin me molemmat oltaisiin jotenkin ujoja, epävarmoja toisistamme. Epävarmoja 25 vuoden avioliiton jälkeen. Haluaisin niin kovasti toisen viereen, syliin, turvaan ja antaa myös hellyyttää ja rakkautta, mutta tuntuu, että emme osaa sitä kumpikaan. Kuin olisi joku ihme muuri välissä.
Erota en halua ja toivon, ettei miehenikään. Kaikesta huolimatta haluan elää juuri hänen kanssaan. Lapsemme on jo muuttanut omilleen ja olemme nyt kahden. Nyt olisi mahdollista keskittyä toisiimme täysin.
Toivottavasti osasin selittää, mitä tarkoitin. Ja toivottavasti osaisitte auttaa, kertoa onko muilla tällaisia jaksoja ja kuinka olette päässeet niistä.
Olen ajatellut, että en enää odota toisen lähestymistä, vaan otan aloituksen omiin käsiin. Silläkin uhalla, että tulen torjutuksi. Mitä mieltä olette, onko hyvä ajatus tarttua itse asiaan kuin odottaa ja odottaa?
Varsinkin miehet, kertokaa miten te suhtautuisitte tällaisessa tilanteessa, jos vaimo ottaisi ohjat käsiin ja käpertyisi kainaloon? Torjuisitteko vai olisitteko iloisia?
Mieheni on hieman sulkeutunut ja jos näistä yrittää puhua, menee hän vain enemmän lukkoon, kuin simpukka. Ja puhuttu on, enkä usko pelkkään puhumiseen, vaan nyt tarvitaan tekoja. Voisinko siis minä olla aloitteentekijä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
on olemassa kuin: puhalla simpukkaan niin se avautuu. Kokeiles sitä. Mene miehen luokse ja puhalla korvaan tai kaulalle. :)
tehdä aloite. Itsellänikin pitkä avioliitto ja joskus kaiken keskellä "hukataan toisemme". Mieheni on kuitenkin sulaa vahaa kun näytän rakkauteni. Tuntuu että kaikki lukot aukeavat ja sen jälkeen kaikki sujuu. Ehkä hän tavallaan pelkää, että et enää rakasta, eikä itse uskalla....
Onko seksi epäonnistunut usein jos se olisi jäänyt miehen mieltyä painamaan?
Olisitko loukannut miestäsi jotenkin, määrätyt asiat saattavat olla niin herkkiä että niistä jää hyvin pitkäaikainen trauma?
Tee vain aloite mutta tee se siten ettet ole liian hyökkäävä.