Kysyisimpä teiltä kerran helvetistä ulospäässeiltä, että toipuuko vuosien henkisestä ja fyysisestä alistamisesta koskaan? Elämäni tähän mennssä paras päätös oli lähteä väkivaltaisesta suhteesta 1,5 vuotta sitten. Oli ihanaa elää vapaana ja rauhassa ensimmäiset puoli vuotta. Sitten tapasinkin nykyisen ihanan poikaystäväni, joka on ollut vuoden seurustelumme ajan todella rauhallinen,ihana ja mukava, turvallinen ihminen. Hänelle olen kertonut edellisestä suhteestani vain sen, etten saanut tehdä mitään omasta tahdostani ja jouduin varomaan jokaista liikettäni ja sanaani, etten raivostuttaisi entistä poikaystävääni kun elin hänen kanssaan.Lisäksi olen kertonut(tosin vasta pari viikkoa sitten), että osoitetietoni ja puhelinnumeroni ovat salaisia siksi, että pelkään edelleen exäni ilmaantumista ovelleni. Nyt nykyinen poikaystäväni on alkanut kysellä tarkempia yksityiskohtia edellisen suhteen väkivaltaisuudesta ja kertonut, että hän toivoisi, että oppisin luottamaan häneen. En pysty keromaan hänelle mitään yksityiskohtia ja vaivun siihen samaan tekopirteyden tilaan, jossa yritin miellyttää entistä poikaystävääni ja äänenikin muuttuu sopertelevaksi, enkä pysty muodotamaan kuin korkeintaan parisanaisia lauseita. Olen nyt vasta vuoden surustelun jälkeen ymmärtänyt, etten pysty luottamaan uuteen poikaystävääni täydellisesti, koska en uskalla keroa hänelle salaisuuksiani. Suojelen itseäni siltä henkiseltä alistamiselta, johon en halua enää koskaan joutua.Pystynköhän enää koskaan luottamaan poikaystävääni tai ihmisiin ylipäätään?
Vanhat arvet uudessa suhteessa
MallaSalla
3681
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
1) Puhuminen on terapeuttista. Mitä enemmän purat noita vanhoja juttuja, sitä enemmän ne todella jää vanhoiksi. Lisäksi tässä toimii sekin, että luottamus kasvaa suhteessa.
2) Jos jätät kertomatta niin uusi suhteesi on aika nopeasti karikolla. Mies ehkä havaitsee että sinulle on sattunut jotain, mutta jos et kerro mitään se ei luottamusta paranna. Jos käyttäydyt oudosti, hän alkaa miettiä "mitä helvettiä?"
Lisäksi puhumalla avoimesti autat suhdettanne muutenkin. Kun sinulla on traumoja, miehesi voi aika helposti loukata sinua ihan jollain viattomalla pienellä jutulla. Jos jokin asia loukkaa sinua kovasti, hän näkee vain oudosti näyttäytyvän naisen. Jos mies ei tiedä mitä on reaktiosi taustalla hän todennäköisesti alkaa ennemmin tai myöhemmin epäilemään sinua. Jos olet kertonut miehellesi että esim. tietyt asiat eivät onnistu sen takia että olet aiemmassa suhteerssasi saanut kärsiä, on tilanne aivan toinen. Silloin saat ymmärrystä. Jos et ole kertonut, mies näkee oudosti käyttäytyvän naisen joka ei kerro totuutta. Kannattaa puhua, väärinkäsitykset ja sinun loukkaamiset vähenee, luottamus paranee.
Se ei puhu, joka pelkää...
Kiitos viisaista sanoista.
olen joutunut kysymään itseltäni, että miksi en halua luottaa uuteen miesystävääni.
Minulla takana yli 10 vuotta väkivaltaista suhdetta, henkinen alistaminen ja mollaaminen, ainainen arvostelu yms. mitään en kuulema osannut tehdä oikein jne. vaihtui suhteen puolessa välissä myös fyysiseksi väkivallaksi ja olenkin saanut "turpiini" useamman kerran, miehelläni myös muita suhteita jne jne.
Irti pääsin, vaikka vaikeaa olikin.
Nykyisen uuden kumppanini kanssa olen seurustellut muutaman vuoden ja yhdessä asutaan.
Olen jotenkin rakentanut tuon vaikean entisen suhteen jälkeen itselleni muurin ympärilleni enkä halua päästää ketään aivan lähelle..en edes uutta puolisoani. Olen hänelle jotain asioita kertonut, olemme tunteneet useamman vuoden ja hän oli yksi erittäin tärkeästä tuesta vaikeina aikoinani. Hän on aina jaksanut kuunnella vuodatustani ja kommentoinut tai sitten ollut vain hiljaa ja kuunnellut. Yksityiskohtia en ole pystynyt hänelle kertomaan koskaan, vain sen verran, että "minua on lyöty" ja yhden kerran hän on myös nähnyt ruhjeitani. En tiedä, miksi asian sanominen ääneen on niin vaikeaa, vaikka toinen takuuvarmasti sen ymmärtäisi...
Meille minun sisäänpäinvetäytyminen on tuonut eteen pari kertaa "vakavamman keskustelun"; itse vastasin miehelleni viimeisen riidanpoikasen aikaan, että "minulle on täysin sama mitä hän tekee, minä en häneen luota eikä sillä ole minulle mitään merkitystä", mieheni puolestaan vastasi, että jos näin tunnen, hän ei tiedä miten pystyn hänen kanssaan elämään. Minä vain jotenkin päästin nuo sanat suustani, kun kerta olen itselleni aikoinani "luvannut" ettei kukaan enää minua satuta eikä kenenkään pettämiset tai alistamiset minuun vaikuta mitenkään joten olen kehittänyt järkyttävän suojamekanismin itseni ympärille...
Tiedän, ettei näin pääse kehittymään eteenpäin, sillä kaikki asiat vain "vaipuvat" jonnekkin mielen syvyyksiin ja sitten ei uskalla oikein keskustella edes nykyelämään kohdistuvista toiveistaan tai haluistaan vapaasti, kuten olen nyt huomannut käyvän; en jotenki yhtäkkiä tässä uudessa suhteessa osaa/uskalla ottaa esille omia halujani (meillä se liittyy haluuni saada lapsia, mies ei niinkään ole siihen halukas, on sen ilmaissut). Ikää karttuu ja huomaan, että väistelen asioita ja koetan "olla kuin kaikki olisi ok", juuri tuollainen kuvailemasi "tekopirteä olotila"!
Niinkuin muut ovatkin jo kommentoineet, avautuminen auttais, siis puhumaan vaan! mutta itsestäni tiedän, ettei se onnistu noin vaan.
Itse olen jotenkin yrittänyt antaa itselleni aikaa ja koettaa oppia olemaan mieheni kanssa lähekkäin, keskustella kaikenmaailman asioista ja myös sellaisista vaikeista, ja jos sopii mukaan, niin olen vaivihkaa koettanut kertoa myös, että "minulle on kanssa käynyt niin"... tai jos esim. katsomme jotain dokumenttia tv:stä jossa käsitellään väkivaltaa tai ihmissuhteita/kohtaloita, niin olen koettanut kertoa omista tunteistani vähän niinkuin kolmannessa persoonassa ensin jne. Itselläni oli vielä suhteemme alkuaikoin aika pahoja painajaisia tai vastaavasti unettomuuskausia, ja niistäkin yritin kertoa mahdollisimman totuuden mukaisesti, vaikka vaikeaa oli ja nyt onnekseni ovat nuokin tasoittuneet, pikkuhiljaa.
En tiedä oppiiko sitä koskaan enää täysin luottamaan kehenkään, toiset varmasti oppivat mutta itseäni vielä epäilen. Olen yrittänyt kuitenkin päästä katkeruuden tunteista opettelemalla "anteeksiantoa" ja olemalla mahdollisimman hyvä ystävä ystävilleni ja se on auttanut olemaan rauhallisempi.
Pärjäillään!