Laitan tämän viestin tällekin palstalle...
en tiedä saanko täältä kovin järkeviä vastauksia, mutta kysytään kuitenkin
eli tilanne on se, että olen tämmöinen neito ikää muutama vuosi vajaa 25. Harrastan liikuntaa säännöllisesti 4-5 kertaa viikossa, no oikeestaan liikun päivittäin..joo ja opiskelen, pidän itsestäni huolta, kavereita on, tykkään pitää kavereistakin huolta ;) ja on kiva tutustua aina uusiin ihmisiin yms.
mulla ei kuitenkaan oo seurustelusuhteita takana kuin yksi ja sekin kesti alle kuukauden.. ;)
Mulla on tosi huono itsetunto oman ulkonäköni suhteen eli en tykkää..löydän virheitä jokapaikasta. Ja kyllä tajuan ettei kukaan ole täydellinen, mutta mitä kavereiden kanssa ollaan juteltu, niin kaikki kuitenkin hyväksyy itsensä pienine virheineen, mutta mä en vaan pysty siihen.. En oikeen tiiä mikä mua vaivaa...koen että nä mun virheet on niin suuria.
Mä jotenkin uskon, että se miks mä en löydä kumppania johtuu siitä että en tykkää itsestäni. Voinkohan vielä saavuttaa semmosen itseni hyväksymisen vai tulenko lopun elämääni inhoamaan omaa ulkonäköäni? Omasta mielestäni en nimittäin ole mitenkään lihava, olen vain ruma.
Musta vaan tuntuu siltä, että mun rima kumppaneiden suhteen on todella huikean korkealla. Johtuen luultavasti siitä että vihaan virheitä itsessäni...
Itseasiassa oon huomannut että mua miellyttää vain todella harva mies ulkoisesti ja sisällön suhteen olen myös erittäin tarkka. En vain tunne mitään seksuaalistapoltetta/perhosia vatasassa kuin äärimmäisen harvoin. Kavereiksi toki hyväksyn ihmisiä ilman mitään rimaa, mutta heti jos huomaan että toinen on kiinnostunut, haluan paeta paikalta...alan vältellä kyseistä ihmistä, tuon esiin huonoja puoliani eli esimerkiksi jätän meikkaamatta kun tiedän tulen näkemään kyseisen ihmisen.. ja toivon että hänen silmänsä avautuisivat ja hän näkisi kuinka ruma olen.
Jos joku jaksoi lukea loppuun, niin kiva ;)
Onko kellään antaa mitään vinkkejä vai varaanko ajan psykologille ja käyn vähän juttelemassa hänen kanssaan?
en tiedä saanko täältä kovin järkeviä vastauksia, mutta kysytään kuitenkin
eli tilanne on se, että olen tämmöinen neito ikää muutama vuosi vajaa 25. Harrastan liikuntaa säännöllisesti 4-5 kertaa viikossa, no oikeestaan liikun päivittäin..joo ja opiskelen, pidän itsestäni huolta, kavereita on, tykkään pitää kavereistakin huolta ;) ja on kiva tutustua aina uusiin ihmisiin yms.
mulla ei kuitenkaan oo seurustelusuhteita takana kuin yksi ja sekin kesti alle kuukauden.. ;)
Mulla on tosi huono itsetunto oman ulkonäköni suhteen eli en tykkää..löydän virheitä jokapaikasta. Ja kyllä tajuan ettei kukaan ole täydellinen, mutta mitä kavereiden kanssa ollaan juteltu, niin kaikki kuitenkin hyväksyy itsensä pienine virheineen, mutta mä en vaan pysty siihen.. En oikeen tiiä mikä mua vaivaa...koen että nä mun virheet on niin suuria.
Mä jotenkin uskon, että se miks mä en löydä kumppania johtuu siitä että en tykkää itsestäni. Voinkohan vielä saavuttaa semmosen itseni hyväksymisen vai tulenko lopun elämääni inhoamaan omaa ulkonäköäni? Omasta mielestäni en nimittäin ole mitenkään lihava, olen vain ruma.
Musta vaan tuntuu siltä, että mun rima kumppaneiden suhteen on todella huikean korkealla. Johtuen luultavasti siitä että vihaan virheitä itsessäni...
Itseasiassa oon huomannut että mua miellyttää vain todella harva mies ulkoisesti ja sisällön suhteen olen myös erittäin tarkka. En vain tunne mitään seksuaalistapoltetta/perhosia vatasassa kuin äärimmäisen harvoin. Kavereiksi toki hyväksyn ihmisiä ilman mitään rimaa, mutta heti jos huomaan että toinen on kiinnostunut, haluan paeta paikalta...alan vältellä kyseistä ihmistä, tuon esiin huonoja puoliani eli esimerkiksi jätän meikkaamatta kun tiedän tulen näkemään kyseisen ihmisen.. ja toivon että hänen silmänsä avautuisivat ja hän näkisi kuinka ruma olen.
Jos joku jaksoi lukea loppuun, niin kiva ;)
Onko kellään antaa mitään vinkkejä vai varaanko ajan psykologille ja käyn vähän juttelemassa hänen kanssaan?
Vastaukset 4
Vanhimmat
taitaa olla vaan liian kovat vaatimukset itseesi ja muihinkin kohdistuen. Itelläkin on samaa vikaa, mut oon oppinu hyväksymään itteni. Teininä se oli vaikeeta, mut pikkuhiljaa se tapahtu. Vähitellen sitä tajus, ettei se peilistä kattova lärvä ookaan niin saatanan ruma, eikä näillä tuloilla rintojen pienuudellekaan mitään voi. Nykyään sitä ei jaksa enää teeskennellä tai kaunistella, jos ei kelpaa sellasena kun on, niin paska juttu.
Omasta ajattelusta se kaikki lähtee. Se pitää tosissaan paikkaansa, että jos ihminen rakastaa itseään, myös muut voivat rakastaa häntä. Mitään täsmäneuvoa ei ole antaa, mutta mene vaikka kirjastosta katselemaan jotain aiheeseen liittyviä kirjoja. Käsittääkseni itsetunnonkohotukseen löytyy paljonkin oppaita, kai niissä on jotain asiaakin.
Miehenä on vaikea tehdä tuttavuutta naisen kanssa, jonka itsetunto on huono. Jostain syystä heikon itsetunnon omaavat naiset ovat vaikeasti lähestyttäviä. Ehkä ovat sitä tarkoituksellakin.
Ei sillä ulkonäöllä pitkälle pötkitä, kokemattomia charmantteja vaan sillä huijataan.
Silmät ne ovat sielun peili, pilke niissä ja pieni hymy, näillä pärjää paremmin kuin lenkillä juostessa, jos meinaa tutustua miehiin.
Eikö kehossasi ole hyvänolon tunnetta lenkkeilyn jälkeen? Jos, niin anna sen levitä totaalisesti itseesi.
Oletko kokeillut peilin edessä, miten hyvää tekee iskeä silmää itselle ja hymyillä sen jälkeen? Eka kerta ei ollut minullekaan helppoa.
Tekstiäsi uudelleen luettuani, et sinä mikään ruma ole (vaan viehättävä), olet siitä oletuksesta tehnyt itsellesi jonkinlaisen "turvamuurin". Miksi?
Jos haluat tietoisesti purkaa itseluottamuksen puutetta, niin harrastusten kautta se onnistuu parhaiten.
Itse suosittelisin sinulle ensihätään ilmoittautumaan tanssikursseille, tango, valssit ja fox näin ensi alkuun olisi suositukseni.
Niissä kun edistyt ja opit, kasvaa myös itsetuntosikin. Ilman paria voi ilmoittautua.
Ja tulet huomaamaan, että varmasti löytyy miehiä, jotka ovat sinusta kiinnostuneita muutoinkin kuin vain seksisuhteen vuoksi.
Kún esimerkiksi tangossa painuadut miestä vasten antaumuksella ja annat miehen viedä niin kuin siinä tanssissa kuuluu tehdä, siitä myös keho nauttii.
ja pukeudunkin todella epänaisellisesti... Silloin kun pahin kriisi on valloillaan... Sitten taas otan niskasta kiinni itseäni ja "nousen" omatuntoni kanssa, en ikinä kovin korkealle.
Puhumassa kävin, mutta ei se mitään auttanut. En tajua, miten jotkut (ehkä aika oikeasti rumatkin tai siis erikoiset tai ei niin yleiseen kauneuteen verrattavat) pystyy olemaan komeankin miehen kanssa ilman niitä kaikkia ajatuksia mitä esim. minulla on.
Muut sanovat minua kauniiksi ja olenkin hoikka ja muuten normaali, omasta mielestäni ruma. Pidän kesälläkin aina pitkähihaista ja muutenkin piilottelen itseäni. Rintoja viimeisenä haluaisin kenenkään näkevän. Saatikka että laittaisin kireän tai avokauluksisen paidan.
No, hullun homaa ja odottelen jos minäkin saisin jonkun vinkin, mitä tehä.
Poden myös huonoa itsetuntoa, joskus on kausia, jolloin mitä vähemmän joudun olemaan tekemisissä oman ulkoisen olemukseni kanssa, sen onnellisempi olen. Joskus minua on kehuttu kauniiksi tms., mutta itse näen vain kaikki virheeni. Muilla on täydellinen iho, hiukset ja hampaat, minä taasen keikun jossain rumuuden ja tavallisuuden välimaastossa, yrittäen peitellä virheitäni. En ole itsekään seurustellut, koska en tunne kenenkään voivan olla pidemmän aikaa kiinnostunut minusta sen vuoksi, miltä loppujen lopuksi näytän, vaikka kiinnostuneita silti riittää. Edes kerran haluaisin nähdä itseni miesten silmin, sillä jos he näkevät minussa jotain kauneutta, niin missä se on? Miksi en sitä itse näe?