Laitan tämän viestin tännekin..
en tiedä saanko täältä kovin järkeviä vastauksia, mutta kysytään kuitenkin
eli tilanne on se, että olen tämmöinen neito ikää muutama vuosi vajaa 25. Harrastan liikuntaa säännöllisesti 4-5 kertaa viikossa, no oikeestaan liikun päivittäin..joo ja opiskelen, pidän itsestäni huolta, kavereita on, tykkään pitää kavereistakin huolta ;) ja on kiva tutustua aina uusiin ihmisiin yms.
mulla ei kuitenkaan oo seurustelusuhteita takana kuin yksi ja sekin kesti alle kuukauden.. ;)
Mulla on tosi huono itsetunto oman ulkonäköni suhteen eli en tykkää..löydän virheitä jokapaikasta. Ja kyllä tajuan ettei kukaan ole täydellinen, mutta mitä kavereiden kanssa ollaan juteltu, niin kaikki kuitenkin hyväksyy itsensä pienine virheineen, mutta mä en vaan pysty siihen.. En oikeen tiiä mikä mua vaivaa...koen että nä mun virheet on niin suuria.
Mä jotenkin uskon, että se miks mä en löydä kumppania johtuu siitä että en tykkää itsestäni. Voinkohan vielä saavuttaa semmosen itseni hyväksymisen vai tulenko lopun elämääni inhoamaan omaa ulkonäköäni? Omasta mielestäni en nimittäin ole mitenkään lihava, olen vain ruma.
Musta vaan tuntuu siltä, että mun rima kumppaneiden suhteen on todella huikean korkealla. Johtuen luultavasti siitä että vihaan virheitä itsessäni...
Itseasiassa oon huomannut että mua miellyttää vain todella harva mies ulkoisesti ja sisällön suhteen olen myös erittäin tarkka. En vain tunne mitään seksuaalistapoltetta/perhosia vatasassa kuin äärimmäisen harvoin. Kavereiksi toki hyväksyn ihmisiä ilman mitään rimaa, mutta heti jos huomaan että toinen on kiinnostunut, haluan paeta paikalta...alan vältellä kyseistä ihmistä, tuon esiin huonoja puoliani eli esimerkiksi jätän meikkaamatta kun tiedän tulen näkemään kyseisen ihmisen.. ja toivon että hänen silmänsä avautuisivat ja hän näkisi kuinka ruma olen.
Jos joku jaksoi lukea loppuun, niin kiva ;)
Onko kellään antaa mitään vinkkejä vai varaanko ajan psykologille ja käyn vähän juttelemassa hänen kanssaan?
en tiedä saanko täältä kovin järkeviä vastauksia, mutta kysytään kuitenkin
eli tilanne on se, että olen tämmöinen neito ikää muutama vuosi vajaa 25. Harrastan liikuntaa säännöllisesti 4-5 kertaa viikossa, no oikeestaan liikun päivittäin..joo ja opiskelen, pidän itsestäni huolta, kavereita on, tykkään pitää kavereistakin huolta ;) ja on kiva tutustua aina uusiin ihmisiin yms.
mulla ei kuitenkaan oo seurustelusuhteita takana kuin yksi ja sekin kesti alle kuukauden.. ;)
Mulla on tosi huono itsetunto oman ulkonäköni suhteen eli en tykkää..löydän virheitä jokapaikasta. Ja kyllä tajuan ettei kukaan ole täydellinen, mutta mitä kavereiden kanssa ollaan juteltu, niin kaikki kuitenkin hyväksyy itsensä pienine virheineen, mutta mä en vaan pysty siihen.. En oikeen tiiä mikä mua vaivaa...koen että nä mun virheet on niin suuria.
Mä jotenkin uskon, että se miks mä en löydä kumppania johtuu siitä että en tykkää itsestäni. Voinkohan vielä saavuttaa semmosen itseni hyväksymisen vai tulenko lopun elämääni inhoamaan omaa ulkonäköäni? Omasta mielestäni en nimittäin ole mitenkään lihava, olen vain ruma.
Musta vaan tuntuu siltä, että mun rima kumppaneiden suhteen on todella huikean korkealla. Johtuen luultavasti siitä että vihaan virheitä itsessäni...
Itseasiassa oon huomannut että mua miellyttää vain todella harva mies ulkoisesti ja sisällön suhteen olen myös erittäin tarkka. En vain tunne mitään seksuaalistapoltetta/perhosia vatasassa kuin äärimmäisen harvoin. Kavereiksi toki hyväksyn ihmisiä ilman mitään rimaa, mutta heti jos huomaan että toinen on kiinnostunut, haluan paeta paikalta...alan vältellä kyseistä ihmistä, tuon esiin huonoja puoliani eli esimerkiksi jätän meikkaamatta kun tiedän tulen näkemään kyseisen ihmisen.. ja toivon että hänen silmänsä avautuisivat ja hän näkisi kuinka ruma olen.
Jos joku jaksoi lukea loppuun, niin kiva ;)
Onko kellään antaa mitään vinkkejä vai varaanko ajan psykologille ja käyn vähän juttelemassa hänen kanssaan?
Vastaukset 2
Vanhimmat
sen kummempaa ku että oot perfektionisti..
pelkäätkin seurustelua ja sen mukanaan tuomia haavoittumisen mahdollisuuksia sen verran paljon, että pidät rimaa niin ylhäällä, että et kerta kaikkiaan voi kumppania löytää? Ja jos tästä syystä sitten yrität karkoittaa kiinnostukseneetkin pois meikkaamattomuudella jne.? Seurustelu ja läheisyyshän nimittäin aina johtaa tilanteisiin, jossa kumppanille annetaan mahdollisuus satuttaa. Eli voihan olla että toimintamallisi on pohjimmiltaan pyrkimystä itsesuojeluun. Sinällään psykologille meno voisi olla hyvä asia, jos tämä asia vaivaa sinua usein. Mietin myös sitä, onko sinun muissa ihmissuhteissa vaikeuksia luottaa ja tukeutua muihin ihmisiin?