Kun ei löydy ketään. Muut sanovat, että on rima liian korkealla, mikä rima? Ei ole rimaa. Kuka tahansa olisi reilusti yli nollariman, nyt mielenkiinnolla vain odottaisi sitäkin. Mutta ei. Eniten suututtaa se, että muut sanoo aina siitä rimasta. Se on niin helppo sanoa, että sulla on rima korkeella, kun joku on rakastunut sanojaan, eikä sen ole itse tarvinnut laitta tikkua ristiin. Musta ei ole kiinnostunut kukaan. Ei siinä painais mun mielipide mitään. Se ei ole mun päätettävissä, mitä muut ajattelee.
Ihan kiva, mukava, hyvä tyyppi, kyllä sä vielä löydät sen oikean, musta ei nyt tunnu siltä, mut varmasti joku muu.. Näitä saa kuulla ja kohta jo aletaan karttamaan ja ei olla enää tuntevinaankaan.
En usko enää noihin. Muutkin ovat mukavia ja hyviä tyyppejä ja niistä kiinostutaan ja niihin rakastutaan. Muhun vaan kukaan ei koskaan.
Mä luulin koko aikaisemman elämän, että mä olen kohtuu samanlainen ihminen kuin muutkin. Mutta viime vuosina mä olen ymmärtänyt, etten ole. Ja pahinta on se, ettei edes tiedä missä se pahin vika on. Onko se luonne vai ulkonäkö vai olemus tai joku hirveä virhe mitä tekee aina, eikä edes tiedä sitä. Sille asialle ei edes voi tehdä mitään.
Myönnän, olen epätoivoinen. Mutta en edes aina ole ollut. Kyllä jos vuosikausia menee siinä, ettei ole epätoivoinen ja etsii ja koittaa omalta osalta tehdä sen, mitä voisi. Kaikkiin asioihine ei itse voi vaikuttaa silti, ei se ole mikään minun rimakysymys, jos kukaan ei kiinnostu minusta. Minähän olen silloin alta muiden riman, täys nolla.
Muut pariutuu koko ajan ympärillä, jotkut jopa monta kertaa tai niillä on usein jotakin säpinää ja mähän olen "vaativa ja epätoivoinen", kun olis ees yks pieni juttu joskus, että mä tajuaisin edes olenko mä nainen muille vai en. Tuskin olen, mikään ei edes vihjaa siihen.
tuo on tullut nyt viime aikoina liikaa esiin. En mä ennen ollut, samanlainen kuin muutkin. Sen jälkeen se epätoivo vasta iskee. Kukaan ei tajua, että siihen on tosi syyt. Ja onko kellään vinkkiä siihen, että löytyy mitään toivoa enää mistään. Tai miten lasketaan nollarimaa.
Kuinkahan monet pakit ja kuinka monet torjunnat ja kuinka monta vuotta etsimistä ne itse kestäisivät ja toisten arvostelu siihen vielä päälle.
Mä en kestä enää.. Kun epäonnistuu kaikissa suhteissa tai toisinsanoen ei saa mitään aikaan koskaan missään, kukaan ei kiinnostu, ne katsoo vain nokanvarttapitkin tai ei ole toista kertaa tuntevinaan. Että vaikka olis maailmassa miljoonia ihmisiä, niin itse ei ole mitään kenellekkään koskaan. Mulle merkitsis monet ihmiset aika paljon, mutta minä olen niille ei mitään. Tuntuu niin epäonnistuneelta ja täydelliseltä hirviöltä tuntee itsensä, vaikka joskus on kuvitellut olevansa aivan tavallinen, mutta ei silti ole, vaan on jotenkin täysin olematon kellekkään. Muilla se vaan on niin yksinkertaista ja helppoa. Mä teen pian jotakin epätoivoista seuraavalle, joka sanoo, että mulla on rima liian korkealla.
Kyllä mä itse itsestäni välitän, mutta mitä sillä on merkitystä loppujen lopuksi yhtään mihinkään. Samahan se olis vaikka vihaisi itseään. Masentavaa. Miten muut jaksaa uskoa enää mihinkään mahdollisuuksiinsa koskaan missään?
Ihan kiva, mukava, hyvä tyyppi, kyllä sä vielä löydät sen oikean, musta ei nyt tunnu siltä, mut varmasti joku muu.. Näitä saa kuulla ja kohta jo aletaan karttamaan ja ei olla enää tuntevinaankaan.
En usko enää noihin. Muutkin ovat mukavia ja hyviä tyyppejä ja niistä kiinostutaan ja niihin rakastutaan. Muhun vaan kukaan ei koskaan.
Mä luulin koko aikaisemman elämän, että mä olen kohtuu samanlainen ihminen kuin muutkin. Mutta viime vuosina mä olen ymmärtänyt, etten ole. Ja pahinta on se, ettei edes tiedä missä se pahin vika on. Onko se luonne vai ulkonäkö vai olemus tai joku hirveä virhe mitä tekee aina, eikä edes tiedä sitä. Sille asialle ei edes voi tehdä mitään.
Myönnän, olen epätoivoinen. Mutta en edes aina ole ollut. Kyllä jos vuosikausia menee siinä, ettei ole epätoivoinen ja etsii ja koittaa omalta osalta tehdä sen, mitä voisi. Kaikkiin asioihine ei itse voi vaikuttaa silti, ei se ole mikään minun rimakysymys, jos kukaan ei kiinnostu minusta. Minähän olen silloin alta muiden riman, täys nolla.
Muut pariutuu koko ajan ympärillä, jotkut jopa monta kertaa tai niillä on usein jotakin säpinää ja mähän olen "vaativa ja epätoivoinen", kun olis ees yks pieni juttu joskus, että mä tajuaisin edes olenko mä nainen muille vai en. Tuskin olen, mikään ei edes vihjaa siihen.
tuo on tullut nyt viime aikoina liikaa esiin. En mä ennen ollut, samanlainen kuin muutkin. Sen jälkeen se epätoivo vasta iskee. Kukaan ei tajua, että siihen on tosi syyt. Ja onko kellään vinkkiä siihen, että löytyy mitään toivoa enää mistään. Tai miten lasketaan nollarimaa.
Kuinkahan monet pakit ja kuinka monet torjunnat ja kuinka monta vuotta etsimistä ne itse kestäisivät ja toisten arvostelu siihen vielä päälle.
Mä en kestä enää.. Kun epäonnistuu kaikissa suhteissa tai toisinsanoen ei saa mitään aikaan koskaan missään, kukaan ei kiinnostu, ne katsoo vain nokanvarttapitkin tai ei ole toista kertaa tuntevinaan. Että vaikka olis maailmassa miljoonia ihmisiä, niin itse ei ole mitään kenellekkään koskaan. Mulle merkitsis monet ihmiset aika paljon, mutta minä olen niille ei mitään. Tuntuu niin epäonnistuneelta ja täydelliseltä hirviöltä tuntee itsensä, vaikka joskus on kuvitellut olevansa aivan tavallinen, mutta ei silti ole, vaan on jotenkin täysin olematon kellekkään. Muilla se vaan on niin yksinkertaista ja helppoa. Mä teen pian jotakin epätoivoista seuraavalle, joka sanoo, että mulla on rima liian korkealla.
Kyllä mä itse itsestäni välitän, mutta mitä sillä on merkitystä loppujen lopuksi yhtään mihinkään. Samahan se olis vaikka vihaisi itseään. Masentavaa. Miten muut jaksaa uskoa enää mihinkään mahdollisuuksiinsa koskaan missään?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ongelma on vain oman pääsi sisällä. Entä sitten jos et pärjää nykyajan vaativilla sinkkumarkkinoilla? Itse en ole koskaan edes yrittänyt eikä voisi vähempää kiinnostaa. Elämänlaatu syntyy ihan muista asoista kuin jostain turhista parisuhteista. Jos koet olevasi epäonnistuja elämässäsi vain sen takia, että et ilmeisesti ole miesten mieleen, niin eipä kovin vahvasti mene. Keskity uraan ja pidä hyvät suhteet perheenjäseniin ja kavereihesi, niin mitään muuta et tarvitse.
Katselemalla ympärilleni, näen lähinnä säälittäviä luusereita jotka paneskelee keskenään, koska eivät mukamas voi elää ilman seksiä tai ovat henkisesti niin heikkoja, että eivät pysty elämään "yksin". Toinen ihmisryhmä on sitten ne, jotka pitää elämän ykkösasiana perheen perustamista. Jälkimmäistä ryhmää sinänsä ymmärrän, mutta itseä ei voisi vähempää kiinnostaa parisuhteet/perhe/skidit.
onko susta sitten tärkeää väheksyä vaikka perhettä tai toisten elämää? Halveksitsä vaikka sun omaa perhettä? Toisaalta sanot, et se on turha, mut toisaalta pitäis pitää hyvät välit? Tai halveksit niitä, jotka on onnellisesti parisuhteessa? Itse vaan ajattelet kaikki pahimman kautta. Jos haluais vaikka joskus lapsia tai muuten, niin sustako se on halveksittavaa?
Jos sulle se ei olis tärkeä tai turha, niin et sä voi sanoa kellekkään ettei se ole muille, et mitenkään. Ei mua kiinnosta noinkaan kyyninen tai katkera asenne, kun tiedän ,ettei tuokaan ole se vaihtoehto. Musta elämä ei ole noin mustavalkoista.
Kyllä musta vaan olis jotenkin normaalia, et vois kokea olevansa normaali ihminen. Enkä mä ole puhunut mitään perheestä tai lapsista, jos sanon, ettei kukaan halua kiinnostua musta ja muut pitää mua kriittisenä. Mä en nimittäin näe muita säälittävinä luusereina, vaikka sulla oliskin sellainen näkö.
Rakastaminen on se vietti. Läsnäolo ja se, että joku jolle kertoa kaikesta ja johon voi luottaa 100%. Ei ole semmoista kävellyt vastaan. Ei kaverit ole sitä. Ja sitä vanhetaan ja suhteet kavereihinkin harvenee. Työn, TV:n ja urheilun sekaan haluaa sitä muutakin. Ulkonäkö on minulla se miksen ole pariutunut. Minuun ei ihastuta, joten kaikki muu jää taka-alalle. Ja tosiaan löytyy niitä mukavia paremmin näköisistäkin niin miksi valitsisi minut...
hei, mielenkiintoista lukea kuin omia ajatuksia, eli sama tilanne täällä, kukaan mies ei kiinnostu musta, olen jo lakannut käymästä treffeillä koska ne on niin hakuammuntaa. Enpä tosin itsekään ole ollut näistä sokkotreffeistä kiinnostunut.
Sinkkuvuosia on takana 6 ja voi sanoa että sinä aikana ei ole ollut juuri mitään, pari kuukauden juttua alussa.
Saan olla baareissa ihan rauhassa, kukaan mies ei tule koskaan juttelemaan. ei tartte karistella edes niitä ns rumimpia. itse en ole pitänyt itsenäni rumana ennenkun viime aikoina, pakko se on uskoa että jotain vikaa on kun miehet katsoo läpi. Ikää on reilu 30 joten ei sen iästäkään pitäis johtua. Kavereilla on säpinää vaikka muille jakaa, masentavaa käydä ulkona kun varattuja kavereita pokataan vierestä...
tää on itsesääliä mutta miten ei vois olla kun ihmissuhderintamalla asiat menee niin päin persettä. Elän kuin eläkeläinen. Tätäkö tää on?
että sinkkukautesi alussa oli viritelmiä ja sen jälkeen on ollut hiljaisempaa? Voisikohan olla niin, että tuolloin vielä uskoit mahdollisuuksiisi ja se näkyi ulospäinkin? Nykyään ulospäin huokuu lähinnä tuo itsesääli?
Siinäpä sitä pohdittavaa. Ja mitäs vikaa eläkeläisten elämässä on? On aikaa itselle ja harrastuksille. Positiivista ajatusta kehiin. Itse olen elänyt eläkeläiselämää siitä asti kun täytin 23 ja ihan tyytyväinen olen ollut jo 8 vuotta.
Semmoista se elämä on yli puolilla miehistä. Jotkut katkeroituu ja jotkut sitten järkeistyy ja laittaa sen ajan johonkin muuhun.
Tee sinäkin niin kuin jälkimmäiset. Ei se yksinolo niin hirveän kauheaa ole.