lapsiaan.
Onko minun tapeltava hänen kanssa koko ajan?
Olen tehnyt kaikkeni että hän näkisi lapsiansa.
Mutta enään en jaksa, lapset aivan rikki kun isä vain valehtelee.
Onko minun tapeltava hänen kanssa koko ajan?
Olen tehnyt kaikkeni että hän näkisi lapsiansa.
Mutta enään en jaksa, lapset aivan rikki kun isä vain valehtelee.
Vastaukset 10
Vanhimmat
... ja minusta julmaa lapsia kohtaan, jotka eivät syyllisiä välirikkoonne. Ja väitän, että isänsäkin asian joskus tajuaa, kun myöhäistä...
Et asialle muuta mahda, kuin puhua lapsillesi asiasta ... ettei se ainakaan heidän vikansa, ja olla mustamaalamtta isäänsä heille (vaikka varmasti mieli tekisi, ja syytäkin tuntuu olevan).
En tiedä lohduttaako, mutta kun ajattelet sitä ettäkö tapaamisiin isä "pakotettaisiin"... niin voisi olla vielä traumatisoivampaa lapsille.
Valitettavaa tosiaan, mutta jos isästä ei ole kuin siittäjäksi niin älä hyvä ihminen jatka taistelua vaan hyväksy tosiasiat. Jos taistelet ja taistelet isän kanssa lasten tapaamisista niin se on lapsille vieläkin vahingollisempaa kuin se että isä ei suostu isän roolia täyttämään. Tietenkin ymmärrän että haluaisit isän edes tapaavan lapsia, mutta jos kerran isä ei ole täyttämässä isän roolia niin lasten vuoksi jossain vaiheessa jatkuva taisteleminen on lopetettava. Olet yrittänyt parhaasi, muuta et voi, isän ratkaisu on isän ratkaisu.
Sinun on aikuisena otettava aikuisen vastuu ja lopetettava tuo lasten pallottelu. Mies ei halua tavata lapsia (piste). Siis alat elää näillä ehdoilla; täten lapset vahingoittuvat vähiten!
ja isän ei aikuisena tarvitse ottaa vastuuta? Huolehtia jälkikasvunsa kasvatuksesta ja hyvin voinnista? Siis hello, onko missään kammarissa valoa?
Kyllä täällä kammarissa on valoa niinkin paljon, että näen ettei tämä ap:n ex-mies yksinkertaisesti KYKENE sitä vastuuta ottamaan. Turha siinä on naisen sitä omaa valotonta kammariaan seinään hakata ja itseänsä hengiltä rääkätä. Kun mies ei tapaa niin ei (piste).
Valitettavasti kaveri ei ole aikuinen, niin kuin ei moni muukaan. Naiset alkavat kasvaa, kun huolehtivat jälkikasvustaan.
Monen ihmisen todellinen luonne paljasttuu juuri ero- ym. hankalissa tilanteissa; voi käydä niinkin ikävästi, että toinen lakkaa huolehtimasta velvollisuuksistaan. Se on aluksi shokki, mutta kun hyväksyy sen tosiasian, että se toinen ei kykyne vastuuseen, niin ymmärtää silloin oman roolinsa vastuun kantajana. Tällainen tilanne, niin ikävä kuin se onkin, kasvattaa ihmisestä vahvemman. Oppii kantapään kautta, että elämässä voi loppujen lopuksi luottaa vain itseensä, ja itse on toimittava aktiivisesti, että saa asiat toimimaan. Tällainen tilanne, kun se lopulta alkaa helpottaa, voi olla ihmiselle hyvin tärkeä ja avartava kokemus; sen jälkeen tietää, mistä kaikesta voi selvitä yksinkin.
Naiset tätä ja miehet tuota, nuo ovat tollasia, me ollaan tällasia... minä tiedän, tuo ei... naiset osaavat hoivata, miehet eivät... jne. jne.
Satuttaisiko se aivan valtavasti rajoittaa yleistämisiä. On paskoja äitejä ja isiä... valitettavasti, yleensä kumpikaan ei ole ... ja surullista kyllä, joskus molemmat.
Yrität saada ex-miestäsi ymmärtämään lapsen tapaamisen tärkeyttä. Tyhjän saa pyytämättäkin.
Olen kokenut saman ja vaikka lapsen isää pyydeltiin, odotettiin ja houkuteltiin, niin ei se tuonut tulosta. Hoidin lapseni ja hänen kanssa käytiin psykologilla, isän hylkäämisen vuoksi. Lapsi sopeutui ja hyväksyi tilanteen ja on hyvin selvinnyt aikuisuuteen.
Tilanne muuttui. Kyseinen isä on nyt 52 ja kuinkas olla, muisti palasi, hän etsi tyttärensä yhteystiedot ja otti yhteyttä. Tytärpä ilmoitti, että on pärjännyt viisivuotiaasta ilman isää eikä, halua tuntematonta miestä isäkseen.
Niinpä, aika ajoi isyyden ohi!
Minäkin aikani taistelin ex mieheni kanssa siitä, että tapaisi lapsiaan. Mutta kun ei niin ei. Lopulta annoin periksi ja se oli suuri helpotus, kun enää ei tarvitse kantaa vastuuta sellaisesta asiasta, johon en itse voi vaikuttaa. Aloin itse ja lapset myös nimittäin olla jo melko hajalla jatkuvaan tapaamisten perumisten ja siirtelyjen kanssa.
Nyt sitten tilannne on sellainen, että aiempi tapaamissopimus peruttiin ja virallisissa papereissakin lukee, ettei tapaamisista ole sovittu mitään. Näin minun ei enää tarvitse kysellä tapaamisten perään eikä olla joka toinen viikonloppu hälytysvalmiudessa luovuttamaan lapsia exälle, jos hän sitten kuitenkin heitä haluaisi tavata kuten sopimuksessa luki. Vaikka siitä ei oikeastaan todellista pelkoa ollutkaan, sillä eihän tuo enää koskaan lapsia viikonlopuksi/yöksi ota. Nyt ex itse ottaa yhteyttä, jos haluaa lapsiaan tavata ja minä katson sopiiko se meidän aikatauluihimme. Sellainen ihme tapahtuu nykyään ehkä kerran kuussa, että ex haluaa jonakin arki-iltana lapsia tavata muutaman tunnin.
Eli minun on ollut pakko järjestää oma ja päiväkoti-ikäisten lastemme elämä niin, ettei isällä ole siinä käytännössä mitään roolia. Näin hän on itse halunnut. Itse asiassa toivoisin, että hän jättäisi meidät rauhaan kokonaan. Minusta kun muutamasta hassusta tunnista kuukaudessa on lapsille enemmän haittaa kuin hyötyä. Perustelen tämän sillä, että noin harvoilla ja lyhyillä tapaamisilla yritetään ylläpitää jotakin teeskenneltyä suhdetta ja aiheutetaan lapsille tavallaan toistuvia hylkäämiskokemuksia ja ikävää sellaista vanhempaa kohtaan, jolla ei ole mitään todellista kiinnostusta kantaa vanhemman vastuutaan. Muutama tunti kuukaudessa kun ei noin pienille lapsille riitä, se loppuu aina liian lyhyeen ja seuraavasta kerrasta ei taas ole mitään tietoa. Mutta missään vaiheessa en ole näitä harvoja tapaamisia yrittänyt estää, toivon vain hiljaa mielessäni, että ne loppuisivat kokonaan, minusta vastuut nimittäin kannetaan kunnolla ja loppuun saakka ja jos siihen ei kyetä, asian voi suosiolla jättää kokonaan sikseen.