Hei, kirjoitan tälle palstalle, koska syömishäiriöpalstalla tuntuvat tietävän vähemmän näistä asioista.
Eli olen 18-vuotias tyttö jä kärsinyt merkittävästä ylipainosta ainakin kymmenen vuotta.
Olen sen muotoinen, ettei suurikaan ylipainoni ole näkynyt kuin pienenä pyöreytenä.
Viisi kuukautta sitten aloin tarkkailla painoani, kyllästyin totaalisesti olomuotooni, mutta en alkuun ottanut asiasta ollenkaan stressiä, paino lähtee jos on lähteäkseen, ajattelin.
Ensimmäisen seitsemän viikon aikana painoni putosi ihan kunnon kalorimäärällä 6 kiloa.
Sitten alkoivat syyllisyydentunteet aina kun vatsani tuntui täydeltä, lopulta syyllisyyden painamana aloin syödä 700-800 kaloria päivässä.
Myös puolentoistatunnin hölkkälenkit tulivat kuvioihin, eivätkä näillänäkymin ole mihinkään katoamassakaan. Nälkää ei tule, ruoka maistuu, mutta kaikki yli 800 kalorin menevä tuntuu saatanasta tulleelta. Periaatteessa nautin syömisestä, kunhan pysyn tietyissä rajoissa.
Syön vitamiineja, eikä oloni ole vieläkään mitenkään huono, mutta olen huomannut itsessäni anorektisia piirteitä liiankin kanssa:
Kokkailen läheisilleni, enkä tietenkään syö itse.
Ahdistun, jos en tiedä kymmenen gramman tarkkuudella ruokamäärääni, joten pyöristän luvut ylöspäin(kuka tietää kuinka vähän todella syön?).
Valehtelen siitä kuinka paljon olen laihtunut(ylipainoni onneksi vielä kätkee valheeni), alakanttiin tietysti.
Lisäksi olen alkanut inhota "superläskiä" olomuotoani niin, etten oikein haluaisi käydä ulkonakaan "ennen kuin olen saavuttanut sen ja sen painon", mikä tietysti taas on hyvin suhteellinen käsitys, kun raja laihtuessa siirtyy kauemmas ja kauemmas. Samasta syystä en näe tuttavianikaan.
Jos joku huomaa minun laihtuneen, olen onneni kukkuloilla, mutta loppujen lopuksi se vain inspiroi minua liikkumaan yhä rajummin, ja syömään yhä niukemmin.
Viikonloppuisin pidän herkkupäivän, joka kai on viimeinen kosketukseni normaaliin tarpeeseen syödä.
Viestini on kai eräänlainen hätähuuto, ja halu tiedustella, onko muille ylipainoisille käynyt näin laihdututtaessa?
Lähtöpainostani 96kg on jäljellä 69kg:a, pituuteni on 160. Viimeisen kolmen kuukauden aikana olen siis laihtunut 20 kiloa.
Eli olen 18-vuotias tyttö jä kärsinyt merkittävästä ylipainosta ainakin kymmenen vuotta.
Olen sen muotoinen, ettei suurikaan ylipainoni ole näkynyt kuin pienenä pyöreytenä.
Viisi kuukautta sitten aloin tarkkailla painoani, kyllästyin totaalisesti olomuotooni, mutta en alkuun ottanut asiasta ollenkaan stressiä, paino lähtee jos on lähteäkseen, ajattelin.
Ensimmäisen seitsemän viikon aikana painoni putosi ihan kunnon kalorimäärällä 6 kiloa.
Sitten alkoivat syyllisyydentunteet aina kun vatsani tuntui täydeltä, lopulta syyllisyyden painamana aloin syödä 700-800 kaloria päivässä.
Myös puolentoistatunnin hölkkälenkit tulivat kuvioihin, eivätkä näillänäkymin ole mihinkään katoamassakaan. Nälkää ei tule, ruoka maistuu, mutta kaikki yli 800 kalorin menevä tuntuu saatanasta tulleelta. Periaatteessa nautin syömisestä, kunhan pysyn tietyissä rajoissa.
Syön vitamiineja, eikä oloni ole vieläkään mitenkään huono, mutta olen huomannut itsessäni anorektisia piirteitä liiankin kanssa:
Kokkailen läheisilleni, enkä tietenkään syö itse.
Ahdistun, jos en tiedä kymmenen gramman tarkkuudella ruokamäärääni, joten pyöristän luvut ylöspäin(kuka tietää kuinka vähän todella syön?).
Valehtelen siitä kuinka paljon olen laihtunut(ylipainoni onneksi vielä kätkee valheeni), alakanttiin tietysti.
Lisäksi olen alkanut inhota "superläskiä" olomuotoani niin, etten oikein haluaisi käydä ulkonakaan "ennen kuin olen saavuttanut sen ja sen painon", mikä tietysti taas on hyvin suhteellinen käsitys, kun raja laihtuessa siirtyy kauemmas ja kauemmas. Samasta syystä en näe tuttavianikaan.
Jos joku huomaa minun laihtuneen, olen onneni kukkuloilla, mutta loppujen lopuksi se vain inspiroi minua liikkumaan yhä rajummin, ja syömään yhä niukemmin.
Viikonloppuisin pidän herkkupäivän, joka kai on viimeinen kosketukseni normaaliin tarpeeseen syödä.
Viestini on kai eräänlainen hätähuuto, ja halu tiedustella, onko muille ylipainoisille käynyt näin laihdututtaessa?
Lähtöpainostani 96kg on jäljellä 69kg:a, pituuteni on 160. Viimeisen kolmen kuukauden aikana olen siis laihtunut 20 kiloa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Laihduttaminen on vain yksi osa elämää. Jos jättäydyt pois kaikesta sosiaalisesta elämästä niin mitä iloa sinulle on laihtuneesta olomuodosta, kun ei ole ketään jolle sitä näytellä?
Tämä on viimeinen kerta kun laihdutat. Ota siis rauhallisesti ja aseita tavoitteeksesi korkeintaan kilo viikossa. Kalorit voit huoletta nostaa 1500kcal.
Iloitse siitä 20 kilosta jonka olet pudottanut. Ihaile itseäsi peilistä. Etkö olekin jo kaunis?
Nauti itsestäsi ja nauti elämästäsi! Sinulla on vain yksi elämä. Älä tuhlaa sitä pelkkään painontarkkailuun!
Hienoa on, että olet pudottanut painoasi. kuitenkin tuo 20kg kolmessa kuukaudessa on PALJON. Sinulla on vähän samantyyppinen ajatusmaailma kuin minullakin ja tiedän ehkä vähän mitä ajattelet.
Kysyit itse, onko tämä jonkinlainen hätähuuto. Mielestäni on. Sinusta on varmasti tuntunut pahalta olla vuosia ylipainoinen ja täten olet varmaankin saanut kokea paljon, paljon mielipahaa niin monesta asiasta. Nyt sinusta varmasti tuntuu hienolta, että olet saanut itsellesi kontrollia hallita omia tekemisiäsi (syömistäsi ja liikkumista -> omaa kehoa).
En ole terapeutti, enkä voikaan lähteä auttamaan sinua ongelmissasi. Mutta sen nyt sanon kuitenkin, että muista pysähtyä myös nauttimaan saavutuksistasi. Et varmastikaan ole vielä sisäistänyt itsellesi tota painonpudotusta, jolloin et voi vielä edes tajuta sitä 100%:sti?
Mutta ole myös valppaana: noin nopea pudotus voi johtaa myös painonnousuun (tiedän, vanha fraasi). Eli jos masennut tms, voi paino lähteä nousemaan. Onko sulla muuten mitään huolia tai muita asioita, joista ehkä kannattaisi käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa? Jos on, suosittelen tekemään visiitin terveyskeskuslääkärille ja sitä kautta mahd. saada lähete psyk. poliklinikalle puhumaan asioista?
No joka tapauksessa, onnea sulle painonpudotuksessa! :) mutta älä sokaistu ja mene liiallisuuksiin! ääripäät ovat AINA pahasta. Yritä löytää tasapaino. Hyvää syksynjatkoa!
En ole ikinä joutunut kärsimään ylipainostani millään lailla, olen seurustellut vuosikausia pari vuotta vanhemman poikaystäväni kanssa, asumme yhdessä, minulla on hyvä työpaikka, ja pääsin yliopistoonkin.
Siksi en ymmärräkään miksi tästä laihduttamisesta on tullut tällainen pakkomielle.
Ennen laihdutuksen aloittamista itsetuntoni oli hyvä, ja halusin pudottaa painoa kaikista muista kuin ulkonäöllisistä syistä.
Nyt 27 kiloa kevyempänä tuntuu ettei mikään riitä, itsetunto on pohjalukemissa, vaikka olen jo lähes alkuperäisessä tavoitepainossani. En osaa nauttia laihtumisestani, enemmän sydän vetää kohti sitä kadotettua itsetuntoa ja elämäniloa.
Tiedän, että painonpudotukseni on mennyt jo ihan överiksi, mutta eipä tästä kai kohta muulla selvitä kuin ravintoterapeutin avustuksella.
Pahinta on ehkä se, että ihmiset ympärilläni tuskailevat painonpudotuksen vaikeutta, kun minulle se ei tuottanut mitään vaikeuksia. Ongelmia sitten mitä ilmeisimmin tuotti kuitenkin.
Ja heille kuitenkin olen laihduttajaikoni, joka
teki sen, mikä heille oli niin vaikeaa...
Kiitos sinulle kuitenkin tsemppivastauksestasi, mukavaa syksyä sinnekin:)!
Samoja ajatuksia samoilla pohjilla olen käynyt itsekin läpi. Minun pelastuksekseni koitui käynti ravitsemusterapeutilla, joka takoi minulle järkeä päähän - sen jälkeen kun olin rehellisesti kertonut suhteestani ruokaan (valehtelemaan sinne ei kannata lähteä).
Nykyään työskentelen nuorten suljetulla psykiatrisella, ja kauhukseni huomasin, miten paljon yhtäläisyyksiä löytyy täällä hoidettavien syömishäiriöisten ja oman entisen ajatteluni välillä. Hae apua kun vielä älyät!
Senpä vielä tähän lisään, että itselleni ainakin kesti lähes puoli vuotta laihtumisen loppumisen (!) jälkeen, ennen kuin tajusin, miten paljon oli pudottanut ja miten paljon vartaloni oli muuttunut. Ei mieli pysynyt mukana matkassa, näin vielä itse niiiinnn paljon korjattavaa sekä kropassa että ruokavaliossa. Nyt terveemmästä perspektiivistä katsoessa tiedän, että korjattavaa on, mutta kukaan ei ole täydellinen ja suunta on oikea!
Mielenterveyttään ei kannata laihdutukselle uhrata... mieluummin hitaasti ja varmasti ja vaikka normaalipainon ylärajalle kuin itseään rääkäten ja psyykeensä pilaten missimittoihin! Ja voin vakuuttaa tietäväni mistä puhun, kaikista näkökulmista (asianomainen, läheinen, hoitaja jne.).
Hae apua. Terkkari/ravitsemusterapeutti on hyvä alku.