lapseton mies+yksinhuoltaja

Mitään pitempi aikaisia kokemuksia asiasta kyl ole mut ehkä vähän voin jotain asian suhteen valaista.
Paljolti asian riippuu kyllä kyseisen miehen suhtautuminen lapsiin jos hän pitää lapsista ja suhtautuu niihin oikealla tavalla ni asiat ovat ihan ok.
Itselläni tuo ei tuota mitään ongelmia kun pidän muutenkin lapsista paljon ja tykkään niiden kans touhuta. Kyllä lapsi sen vaistoo ja huomaa millainen mies vastassa on. Lapsen kun ottaa vastaan ihan avoimesti ja juttelee sekä huomioi häntä ni alku kankeudet karisee pois jo heti alku minuuteilla ja loppu sujuu niin kuin oltas tunnettu jo pitempäänkin.

Ainoa asia mikä ensimmäisellä tapaamisella mietitytti oli juuri tuo lasten suhtautuminen minuun, tuohon vieraaseen ihmiseen joka heidän elämään astuu.

Kaikki on kuitenkin vain omasta itsestä kiinni.

Ei ole kyllä aivan kärjessä nämä yh:t yleensä miesten asteikolla. Pahimmat esteet ovat fyysisiä, mutta myös luonteen osalta on ongelmia. Käytännössä yh on yhtäkuin riesa. Valitettavasti näin vaan on.

täällä saa jostain syystä jatkuvasti toistaa faktaa siitä, että parikymppiset naimattomat naiset ovat ykkösenä listalla.

Puolitoista vuotta kokeilin, kunnes nainen totesi, että minä olen sopeutumaton heidän perhe-elämäänsä. Ja todentotta, oikeassahan hän oli. Nainen oli kuin unelma, mutta minulle nyt ei vain kertakaikkiaan sopinut lapsiperheen arki.

Naisen olisi pitänyt mennä minun elämässäni aina kaiken edelle, mutta minulle oli aina vain varattu toinen sija. Ihan ymmärrettävää sinänsä, mutta ristiriitoja aiheuttavaa.

Kun lapseni olivat pieniä, minulla oli kaksikin suhdetta, joita yritin ympätä perheeseeni. Minulla on kaksi poikaa. Alku oli molemmissa tarinoissa sama: ensi alkuun miehet selvästikin kauhistuivat kahteen eemeliin, sen näki ihan kauhusta heidän katseessaan, heh. Mutta loppujen lopuksi ongelmaksi eivät lapset muodostuneet niin, että olisivat vieroittaneet. Ero tuli aivan muista syistä. Tahtoisinkin varoittaa seuraavasta: On aika kamalaa lapsille ja sille miehellekin, joka ehtii kiintyä ehkä syvästikin lapsiisi (varsinkin jos ovat pieniä), kun ja jos se ero kumminkin tulee. Siksi minä en myöhemmin enää yrittänytkään vakavampaa suhdetta.

miehet "juoksevat ensin pakoon", mutta myöhemmin kiintyvät lapsiin. Se ei ole helppoa, jos suhteesta ei tulekaan mitään.

Näin miehen näkökulmasta sanoisin että kannattaa mennä hieman askel kerrallaan asiassa eteenpäin ja muistaa hoitaa sitä luottamuksen rakentamista parisuhteessa siten että mies ei tunne itseään ulkopuoliseksi seuraajaksi arjen haasteissa. No mitä tämä käytännössä tarkoittaa on vaikea sanoa, ehkä päälimmäisenä tulee mieleen vilpittömyys ja omista tunteista kertominen ja miehen tunteiden kuunteleminen sekä asioiden yhdessä ratkaiseminen siten että molemmat tuntevat, että ovat päässeet vaikuttamaan asiaan.

Miten pärjäsitte, selvisitte, miten kävi?

Nainen kertoi että ei uskalla mennä asiassa eteenpäin. Luulisin että hän uskoi että en sopeutuisi tilanteeseen. En alkanut väittelemään asiassa koska jos hän ei usko niin, sillä ei ole mekitystä tässä miten itse olisin nähnyt tilanteen. No lähtökohtaisesti mulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, jos lopputuloksen olisi ollut sellainen tilanne, että olisin kokenut itseni merkityksellisenä henkilönä tässä perheessä tullut hyväksytyksi omana itsenäni. Se olisiko tuo ollut realismia on vaikea sanoa...

Mitkä asiat mietityttivät etukäteen?

No tottakai eniten mietitytti lasten suhtautuminen, vaikka uskon että aika paljon on kokemusta erillaisten ihmisten ja kummilastenkin kanssa toimimisesta. No lapsiperheen arjenhaasteista ei ole kokemusta...

No tietty aika paljon tarvitaan viisautta naiseltakin siinä arkeen sopeutumisessa, että ollaan yhteisellä puolella perheen eteen, ja kyetään välttelemään tai oikeastaan ei vältellä vaan ratkaistaan mahdollisuuksien mukaan erilaisia arjen vastakkainasetteluja, jota varmasti tulee eteen.

Miten pärjäsitte lasten kanssa?

En tiedä kun jätettiin tuo vaihe väliin. Mutta todella vaikea sanoa...