Nyt kyllästyttää. Seurustelu tuntuu olevan aika mahdoton laji. Kaikki on hyvin niin kauan kun ei ole mitään enempää kuin kaveruus.
Ensinnäkin on jo melkoinen ihme jos löytää ihmisen jonka kanssa olisi helppo ja hyvä olla, joka kanssa ajatukset, arvot, huumorintaju, kiinnostuksen kohteet ja tulevaisuuden suunnitelmat ainakin jollakin tavalla sopisivat yhteen että molemmat tuntisivat vetoa toisiinsa.
Toinen juttu on sitten se koko monimutkaisuus joka aiheutuu kaikista molempien tähän asti kokemista suhdekolhuista, avioeroista, uskottomuuksista, mustasukkaisuuksista, jättämisistä, jätetyksi tulemisista, selvittämättömistä asioista mitä raahataan mukana, mistä on jäänyt epäluottamusta, pelkoja, kyynisyyttä, turhautumista, ikävää, katkeruutta... (x 2, jos uusperhe, niin x 3 tai 4 lapset)
Melkoinen ihmissuhdeasiantuntija pitäisi olla, että kaikki pysytisi selvittelemään saati sitten rakentamaan eheää suhdetta. Kun harvan ihmisen elämä muillakaan kuin ihmissuhde-alueella on leppoista loikoilua, niin miten ihmeessä näiden kolhuisten, repaleista, arpisten ihmisten suhteet saadaa toimimaan. Mistä riittää energiaa, aikaa, taitoa tai tahtoa niiden rakentamiseen. Ja miten kukaan uskaltaa enää mitään suhdetta enää edes yrittää, kun riskit on jo tiedossa ja voimia pitäisi riittää muunkin elämän koossa pitämiseen?
Joka ikinen kerta kun tapaa jonkun, sieltä lähimenneisyydestä hyppää esille jokin suuri IHMISSUHDEDRAAMA, josta useinkaan ei ole vielä päässyt kunnolla yli.
Olenkin päättänyt pitää puhdistautumisajan. En aio ihastua ennenkuin olen myös ajatuksissani ja sydämessäni vapaa. Ja sitten joskus kun sydän tuntuu vahvalta ja vapaalta niin en halua enää kertaakaan turmella vapautta joutumalla laastariksi, terapeutiksi, korvikkeeksi tai varalle.
Että tämmöinen sekava purkaus,huomenna voin olla aivan eri mieltä.
Ensinnäkin on jo melkoinen ihme jos löytää ihmisen jonka kanssa olisi helppo ja hyvä olla, joka kanssa ajatukset, arvot, huumorintaju, kiinnostuksen kohteet ja tulevaisuuden suunnitelmat ainakin jollakin tavalla sopisivat yhteen että molemmat tuntisivat vetoa toisiinsa.
Toinen juttu on sitten se koko monimutkaisuus joka aiheutuu kaikista molempien tähän asti kokemista suhdekolhuista, avioeroista, uskottomuuksista, mustasukkaisuuksista, jättämisistä, jätetyksi tulemisista, selvittämättömistä asioista mitä raahataan mukana, mistä on jäänyt epäluottamusta, pelkoja, kyynisyyttä, turhautumista, ikävää, katkeruutta... (x 2, jos uusperhe, niin x 3 tai 4 lapset)
Melkoinen ihmissuhdeasiantuntija pitäisi olla, että kaikki pysytisi selvittelemään saati sitten rakentamaan eheää suhdetta. Kun harvan ihmisen elämä muillakaan kuin ihmissuhde-alueella on leppoista loikoilua, niin miten ihmeessä näiden kolhuisten, repaleista, arpisten ihmisten suhteet saadaa toimimaan. Mistä riittää energiaa, aikaa, taitoa tai tahtoa niiden rakentamiseen. Ja miten kukaan uskaltaa enää mitään suhdetta enää edes yrittää, kun riskit on jo tiedossa ja voimia pitäisi riittää muunkin elämän koossa pitämiseen?
Joka ikinen kerta kun tapaa jonkun, sieltä lähimenneisyydestä hyppää esille jokin suuri IHMISSUHDEDRAAMA, josta useinkaan ei ole vielä päässyt kunnolla yli.
Olenkin päättänyt pitää puhdistautumisajan. En aio ihastua ennenkuin olen myös ajatuksissani ja sydämessäni vapaa. Ja sitten joskus kun sydän tuntuu vahvalta ja vapaalta niin en halua enää kertaakaan turmella vapautta joutumalla laastariksi, terapeutiksi, korvikkeeksi tai varalle.
Että tämmöinen sekava purkaus,huomenna voin olla aivan eri mieltä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Luulot itsestään ja suhteessa taivaissa, vaikka ihmisenä ruma sisältä ja ulkönäöllisesti.
>EI PASSAIS YLEISTÄÄ<
>MINÄ OLIN 26V AVIOLIITOSSA JONKA MIEHENI/LUMPPU >SÄRKI
>JAKSOIN HÄNEN JUOMISET KATSOA KULKEA TÖISSÄ KUN HÄN >OLI TYÖTÖN HÄNELLE NOUSI KUSIPÄÄHÄN KUN KEHUI HÄNTÄ
>TÄLLÄS LUULI OLEVANSA NUORI UROS ..... MUTTA MITÄ >JÄI KÄTEEN ...KATKERUUS... KAIKKI HÄNELTÄ MENI >LUMPUN AHTERIIN...TERVEISET:nivalasta
'En aio ihastua ennenkuin olen myös ajatuksissani ja sydämessäni vapaa. Ja sitten joskus kun sydän tuntuu vahvalta ja vapaalta niin en halua enää kertaakaan turmella vapautta joutumalla laastariksi, terapeutiksi, korvikkeeksi tai varalle. '
helpommin sanottu kuin tehty :D...
huomatessaan monesti on siihen tilanteeseen jo joutunut, eikä sille ihmastumiselle mitään voi. Ellei lisäksi koeta kovettaa itseään kovaksi ja tunteettomaksikin...
Minua ahdistaisi ajatus sinkkuelämästä ja itselle sopivan ihmisen hakemisesta. Varsinkin "näin vanhemmiten" (eli 30 korvilla) tulee semmonen fiilis, että tietää oikeesti jo mitä haluaa.
Ei jaksa tiettyjä asioita lähipiirissään yksinkertaisesti katella.
Itsellä näitä on mm.:
- perinteiset/tavis-ihmiset
- uskonnolliset ihmiset
- alkoholisoituneet/narkkari-ihmiset
- kouluttamattomat ihmiset
- kypsymättömät ihmiset
- "munattomat" ja persoonattomat ihmiset
- trendi-ihmiset / jupit
- tietoisesti hankalat ihmiset
- kriminaalit
- sellaiset jotka eivät huolehdi itsestään
- vastuuttomat ihmiset
- liian ongelmaiset/traumatisoituneet ihmiset
Eli sopivaa on oikeasti tosi hankala löytää, ja sellaisen sattuessa kohdalle on yritettävä tosissaan.
Kiinnostaisi vaan tietää, että minkälaiseen kategoriaan itse luokittelet itsesi? Ilmeisesti et mihinkään näistä.
Mitä vikaa on perinteisissä taviksissa (esimerkiksi, muissa toki myös)?
Kuten jo arvasitkin, olen ihminen, joka ei kuulu mihinkään mainituista ryhmistä.
Ei taviksissa mitään vikaa ole, en vain kykenisi umpitaviksen kanssa suhteeseen. Siitähän tässä topikissa kai oli kyse?
On mulla taviksia kavereinakin, mutta en voisi elää heidän kanssaan ja heidän tavoillaan.
Ei siinä sen kummempaa.
Tähän elämän todellisuuteeen minäkin, nainen 23 vuotta, olen ruvennut heräämään parin viime vuoden aikana. Mitä lähemmäs kolmeakymppiä mennään, sitä vaikeammaksi tulee kumppanin löytäminen. Eikä ainoastaan sen suhteen, että moni on jo sitoutunut/saanut lapsia yms., että tarjontaa ei olisi riittävästi. Kertakaikkiaan suhteet eivät vain onnistu, koska kaikilla sen ikäisillä on jo jonkinlaisia suhteita takanaan. Entisistä ihmissuhteista jääneitä traumoja ja draamoja, muita vastakkaiseen sukupuoleen kehittyneitä asennevammoja ym ym... Lista on loputon..
Tiedän, että jonkinmoinen menneisyydestä kertominen ja sen molemminpuolinen hyväksyminen kuuluu parisuhteeseen, mutta en jaksaisi olla kenenkään psykiatri ja terapeutti!
vautsi, että tonki ikäset jaksaa tänne vielä kirjotella...
Mutta kiitos nauruista!
Parisuhteesa tulee jokaisen olla toinen toisilleen välillä psykiatri, terapeutti ja olkapää!!! Mites muuten? Mitä ihmettä te nuoret ihmiset parisuhteesta oikein ajattelette? Ei se ole ruusuilla tanssimista kaiken päivää- ja yötä! Se onnellisuus syntyy luottamuksesta, rakkaukdesta ja pienistä(kin) onnellisen hetkien murusista...
No ei tietenkään ole ruusuilla tanssimista ja tottakai pitää tukea ja auttaa toista.
Minusta vain tuntuu, että nykyään tapaa vain repaleisia ihmisiä, joiden kanssa täytyy ensin voittaa kyynisyys, katkeruus, epäluottamus ja ties mitä suuria tunnesolmuja. Lisäksi omissakin tunnesolmuissa on ihan tarpeeksi tekemistä. Ihmiset kolhii toisiaan. Ei oikeasti välitetä miten paljon sattuu. Ryntäillään suhteesta toiseen kun on paha olla ja saadaan aikaan tuplasti vielä pahempaa oloa.
Onko tämä maailma niin välinpitämätön ja kylmä paikka, että välittämistä ei saa muuten kuin ryhtymällä parisuhteeseen.
Maailma on kylmä paikka, jossa ei ainakaan länsimaisessa nykyajan hengen mukaisessa koviskulttuurissa saa välittämistä muuten kuin parisuhteessa.
Kovin moni ei saa sitä edes parisuhteessa..
Tähän on syynä mm. se, että suurin osa ihmisistä ei osaa ajatella asioita ja asettua toisen ihmisen asemaan.
Ei kyetä etukäteen miettimään omia tekoja ja tapoja ja niiden mahdollisia seurauksia ja vaikutuksia muihin ihmisiin.
Maailma on vääristyneellä tavalla interaktiivinen paikka- kaikkea/mitään antamaasi hyvää et saa takaisin, mutta kun alat paskiaiseksi, niin kaikki palautuu moninkertaisena takaisin..