...sen, että toinen haluaa erota, mutta itse on täysin vakuuttunut edelleenkin siitä, että tämä suhde olisi ollut se oikea ja ongelmat olisi saatu ratkottua? Ongelmat pääsi paisumaan, kun toinen ei koskaan kertonut miten vahvasti ongelmat häneen vaikutti ja miten ne samalla myös näivetti tunteet. Eikä ongelmat edes olleet järin suuria/ylitsepääsemättömiä vaan ihan perinteisiä joka-suhteen -ongelmia. Suhde kesti kolme vuotta, saman katon alla asuttiin pari vuotta ja ainakin omasta mielestäni tässä vaiheessa suhdetta vasta opetellaan todella tuntemaan toisiansa ja hakemaan niitä suhteen arjen uria, kun ei alkuhuuma ole enää "sekoittamassa" päätä. Omasta mielestäni mikään suhde ei ole pelkästään ruusuilla tanssimista ja aina suhteet vaativat opettelua ja kompromisseja. Mutta tässä suhteessa ei vielä keritty niin pitkälle, kun toinen jo luovutti. Hänen mielestään mahdollisuuksia on ollut eikä toinen pysty muuttumaan. Pari vuotta voisi mennä paremmin, mutta asiat/ongelmat palaisivat kuitenkin samoiksi tulevaisuudessa. Mielestäni ei. Jos ongelmat on kerran ratkaistu ja ne on jääneet taakse niin miksi ne palaisivat takaisin. Kyse on kuitenkin vain toisen kanssa elämään opettelusta, toisen tunteiden huomioimisesta, epäitsekkyydestä ja kunnioittamisesta. Ja tahdosta. Eihän ne voi koskaan olla itsestäänselviä asioita, niiden eteen pitää tehdä töitä. Vaikeaksi hyväksyä tämän asian tekee se, että tiedän itse olleeni se "suurempi" syyllinen ongelmiin oman käytökseni takia. Vaadin toiselta enemmän kuin hän pystyi antamaan, mutta en tajunnut sitä koska asioista ei puhuttu. Se oli sellaista rajojen hakemista ja toisen "koettelua", jotta todella oppisi toista tuntemaan. Kun toinen sen sitten viimein sai ajatuksensa julki, ei ollutkaan enää paluuta. ei annettu vaihtoehtoja.
Voihan olla, että tämä on paras vaihtoehto, mutta en pysty sitä purematta nielemään, kun itse en saanut näyttää kuinka paljon oikeasti rakastan ja kunnioitan toista. En saanut sitä mahdollisuutta. Nythän sen vasta tietää kuinka hyvä toinen ihminen on ollut, kun sen menettää...
Onko kenelläkään samansuuntaisia kokemuksia? Miten tästä pystyy katkeroitumatta selviämään?
Voihan olla, että tämä on paras vaihtoehto, mutta en pysty sitä purematta nielemään, kun itse en saanut näyttää kuinka paljon oikeasti rakastan ja kunnioitan toista. En saanut sitä mahdollisuutta. Nythän sen vasta tietää kuinka hyvä toinen ihminen on ollut, kun sen menettää...
Onko kenelläkään samansuuntaisia kokemuksia? Miten tästä pystyy katkeroitumatta selviämään?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Huh! Ihan kuin olisin itse tuon sanasta sanaan kirjoittanut, niin TÄYSIN samalla tavalla ajattelin reilu 2kk sitten, kun avomieheni halusi erota. En millään voinut hyväksyä sitä, että hän näki normaalit parisuhteen ongelmamme ylitsepääsemättöminä, kun taas minä olin luullut, että me yhdessä selviämme kaikesta jos vain haluamme. Ja kun ei toiselta sitten sitä halua löytynytkään... Tiedän olleeni se "syyllinen" ongelmiimme, jotka todellakin olivat sitä parisuhteen rajojen hakemista ja kokeilemista, ja ihan varmasti selvitettävissä. Mutta vaihtoehtoja ei annettu, ero tuli.
Hyväksyttävä se vaan on. Minä olen hyväksynyt, sillä en voi pakottaa ketään olemaan kanssani. Menköön. Katukoon sitten myöhemmin, mutta minä jatkan elämääni. Ja hyvin olen päässyt yli, elämä hymyilee, olen nyt onnellinen :)
Tsemppiä sulle, tiedän miltä tuntuu eikä yhtään kyllä käy kateeksi. Unohtaa ei tarvitse, mutta yli siitä pääsee, muista se.
Voi voi, tutulta kuulostaa, meitä on varmasti monia samassa tilanteessa. Jättävän osapuolen aivoituksia on paha tulkita, varsinkaan jos hän ei ole niitä sinullekaan enemmälti kertonut. Onko hän sanonut vielä rakastavansa sinua, mutta tuntee ettei suhde vain yksinkertaisesti tule koskaan toimimaan? Vai onko hänen rakkautensa loppunut? Jos on, siinä tilanteessa ero on loppujen lopuksi sinullekin hyväksi, et varmaan itsekään haluaisi olla suhteessa jossa toinen osapuoli ei rakasta toista aidosti. Mutta enempiä jaarittelematta, kysyit miten selvitä tilanteesta katkeroitumatta, tässä pari vinkkiä:
Jos tunnet rakastavasi häntä edelleenkin aidosti, näytä se hänelle monin tavoin, eihän sinulla ole mitään hävittävääkään. Jos hän ei siltikään tule takaisin, täytyy sinun se hyväksyä. Aito rakastaminen on sitä, että haluaa toisen olevan onnellinen. Jos hän on onnellisempi ilman sinua kuin sinun kanssasi, hyväksy sekin. Rakkaus ei perustu toisen omistamiseen, ja jos rakkautesi on aitoa sinäkin vielä joku päivä ymmärrät sen, etkä oikeastaan voi olla hänellekään katkera. Kanavoi tunteesi johonkin mistä tulet hyvälle tuulelle, itse rupesin leipätyöni lisäksi harrastamaan pienimuotoista hyväntekeväisyyttä, rakkaushan on loppujen lopuksi antamista ja epäitsekkyyttä, toisten ihmisten auttaminen saa minut jaksamaan. Voimia!
...kirjoitukseni. Minulle kävi jotakuinkin juuri noin. Mies hautoi yksin suhteemme laatua ja päätti sitten lopettaa avoliittomme keskustelematta ja edes yrittämättä sitä korjata. Neljä vuotta elämästäni vedettiin veskistä alas. Pahalta se tuntui, en voinut käsittää miksi hän ei edes halunnut yrittää, sillä itse olin asennoitunut elämään hänen kanssaan loppuun asti. Mutta jälkeenpäin selvisi, että hän oli ihastunut toiseen naiseen ja he ovatten tätä nykyään yhdessä. Että olenko katkera? No täytyy tunnustaa, että välillä olen erittäin katkera ja äärettömän vihainen, välillä taas tuntuu että pitäkööt tunkkinsa, parempi oli näin. Olen nyt asunut pian 3kk omassa kämpässä, erostamme on kohta 5kk, exä muutti melkein naapuriin ja meillä on yhteinen koira, joten olemme tekemisissä jos nyt ei ihan päivittäin, niin kerran pari vkossa kuitenkin. Alkuun se sattui ihan mielettömästi ja mietin kuinka ikinä voin päästä eromme yli, mutta nyt se tuska alkaa jo helpottaa, sillä olen kai jotenkin sisäistänyt, että ero tosiaan oli paras ratkaisu. Tosin heikkoja hetkiäkin on, jolloin en voi muuta kuin itkeä. Vaikeinta oli kai tottua olemaan yksin, mutta nyt alan olla jo tottunut siihenkin. Toisaalta alitajunnassani haluan uskoa, että exä jossain vaiheessa huomaa mitä minussa menetti ja palaa takaisin... Kuinka odotankaan tuota hetkeä, että saan käännyttää hänet oveltani ja todeta että Not In This Lifetime! :)
Mutta toiveuntahan tuokin on :) Pikkuhiljaa se aurinko alkaa taas paistamaan risukasaankin ja ehkäpä se Elämäni Mieskin saapuu ajallaan :)
mulla on ihan sama tilanne ..samat fiilikset ja oon ihan rikki=( tahtoisin miehen takaisin..mutta samallaista..meillä oli ongelma ..tai ei meillä vaa sillä..ja odotin yritin auttaa tein kaikkeni mutta mies ei avautunu,..ehkä se sitten löytää ongelmaansa ratkaisun jonkun toisen kautta tai jonkun elämän tilanteen kautta=/? mua nii itkettää ..viiiko sitten tapahtui..ja samat fiilikset ku sulla..
Aivan kuin minun kirjoitukseni!!! Meidän erosta on pari kuukautta. Olimme 3,5 vuotta yhdessä. Itse olin aiemmin ollut välilä epävarma, mutta mieheni sai aina jatkamaan suhdettamme. Nämä tilanteet vahvistivat suhdettamme ja luulin meidän selviävän yhdessä kaikesta. Kun hän sitten tuli epävarmaksi, mikä mielestäni on aivan luonnollista näin pitkässä suhteessa, hän oli kuitenkin valmis luovuttamaan. Hän väitti, että sen vain tietää, haluaako olla toisen kanssa vai ei. Siihen ei kuulemma voi mitenkään auttaa ja on turha yrittää mitään. Turhaa monen yhteisen vuoden jälkeen?! Hänen ansiokseen voi sen sanoa, että kun väitin näiden vuosienkin olleen sitten aivan turhia, hän jankkasi moneen kertaan, ettei noin voi sanoa!!! Kyllä ero häneenkin sattui ja koko ajan "eroprosessimme" aikana hän oli huolehtivainen ja muuta ihan kiitettävästi, mutta on tässä joka päivä saanut kamppailla katkeroitumista vastaan. On niin luonteeni vastaista, että luovutetaan yrittämättä... Ja kun hän sai minut niin luottamaan itseensä omien epävarmuuden hetkieni jälkeen. Onko hän ollut silloinkaan tosissaan... Mieheni halusi meidän pysyvän ystävinä, mutta päätimme olevan parempi, ettemme ole vähään aikaan missään tekemisissä. Toistaiseksi on lähetetty pari muodollista viestiä tyyliin "Hyvää joulua". Hän ei tyrmännyt ajatusta, että palaamme joskus vielä yhteen, mutta jotenkin minusta tuntuu, että edes ystävyytemme ei välttämättä toteudu. Asumme eri paikkakunnilla ja liikumme niin eri porukoissa, että "vahingossa" emme ainakaan tapaa. Ja onko hänessä "uskallusta" edes soittaa koskaan, itse en ainakaan aio sitä ensimmäisenä tehdä. Taitaa tuttavuutemme kadota taivaan tuuliin, ehkä olemme jo nyt liian kaukana toisistamme... Surullista. Tuntuu vaikealta, että voisin enää koskaan luottaa kehenkään mieheen ja aloittaa uutta suhdetta. Kun tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta, kun joudun pettymään miehiin. Taitaa olla parempi elää yksin loppuelämä, niin eipähän joudu ainakaan enää pettymään!
Joo, itsellä meni samaan tyyliin suhde ja avoliitto perseelleen. Ja voinpa melkein sanoa että mistä moinen johtuu. Kun onpi mies ja nainen. Ja niistä ei saa söpönpöpöä, Tasapäistä, sitten millään. Ajattelemme oikeasti Eri Tavalla. Ei siihen pähkäilyt auta. Niin, tuosta...
Voin lähes 100% varmuudella sanoa että tämän tapauksen mies on ollut hiljainen, kiltti, nöyrä, hyvä mies, jonka jokainen hyvä nainen haluaa perheensä pääksi. Mutta tämä miespä ei olekaan aivan varma haluaako olla pää, Pär.
Ja kun on tottunut naisten kontrolloimaan maailmaan, antaakin kontrollin, kurin ja kaapin paikan tulla siltä naiselta. Ja pikkuhiljaa, aivan hiljalleen mies kutoo sisällee vihan ja katkeruuden seittiä. Jota nainen ei huomaa, koska mies pitää pitkin hampain kilttiä roolia, ettei tämä Yhteinen Maailma romahda. Koska hän ei uskalla sanoa omaa oloaan julki peläten Satuttavansa Toista Liikaa! :) Hiljalleen miehestä tulee hiljaisempi, poissaolevampi, äreämpikin. hän on täynnä vihaa määräävää naista kohtaan, joka ei itse ole voinut edes tajuta (ehkä) koskaan että dominoi pahasti toista. Ja miten vähästä sitä puolin ja toisin loukkaannutaan. Kun ei ole alusta saakka aivan uskallettu avautua, puhua ja saada Tasapainoinen suhde aikaan lämpimästi. Jossain vaiheessa miehellä keittää yli naisen nalkuttaessa, koska hän ei ymmärrä, miksei voitaisi olla sovussa ja hiljallee selvittää asioita, se on kiltin miehen tyyli. toinen vaatii nopeaa muutosta, spontaaniutta ja koko ajan toinen ahdistuu yhä pienemmäksi, arvottomammaksi sekä itsensä että kumppanin silmissä.
Ja kun jokin juttu vielä soppaan heitetään ja nainen kysyy "Haluatko sä muuttaa meidän suhdetta, haluatko sä enää pelastaa meitä yhtään miltään vai onko kaikki aivan sama?" Mies menee todella piippuun ja vastaa joko kiltillä roolillaan että "Totta kai haluan!" ja sydän huutaa että haluaisi kuolla. Tai mies vain mutiseen hiljaa ja lähtee pois katkerana. Ja odottaa että toinen nainen joskus häntä ymmärtää.
Näin se voi mennä. Pieni kokemuksen rintaääni oli mukana! ;)
Mutta aina tulee rakkautta, valo voittaa, kun Suree ja heittää sitten toisen maailman koko ajan häiritsemästä, ehkä hän ei ollutkaan Se.
Tsemppiä kaikille!
Tuon taas voisin kuvitella exäni kirjoittamaksi. No, hän on nyt löytänyt uuden naisen rinnalleen, toivottavasti tämän kanssa sujuu paremmin. Haluan exälleni vain pelkkää hyvää, hän on hyvä mies mutta me emme tainneet sopia yhteen.
Itse olen se osapuoli joka juuri miettii lähtemistä, todella pitkän parisuhteen (14 v) jälkeen. En tiedä teidän suhteistanne mutta voin sanoa että on yhtä tuskaa yrittää väkisin rakastaa toista, vaikkei oikeasti rakasta. Olen odotellut nyt pari vuotta että "tulisin järkiini" taas ja alkaisin rakastaa uudelleen, mutta ei onnistu. Jos teidän puolisoilla on sama olo kuin mulla, ymmärrän että haluavat/halusivat erota.