Hei, osaako kukaan sanoa mitä voisi tehdä. Olen ihan sekaisin. Pitäisikö kokeilla erillään asumista vai odottaa että vaimon huuma menisi ohi? Ainoana tavoitteena minulla on että hän ajattelisi asioita uudestaan eikä uusi alku tuntuisi liian vaikealta, nyt hän on juuttunut siihen ajatukseen että meillä ei koskaan ollut rakkautta (16 v yhdessä) ja että erosta sopiminen 'järkevästi' olisi muka ainoa mahdollisuus.
Vaimoni ilmoitti puolitoista kuukautta sitten, että ei ole koskaan rakastanut minua ja että tämä teatteri loppuu nyt. Olimme olleet silloin pari kuukautta vain viikonloput yhdessä työasioista johtuen, minä olin siis ollut poissa kotoa, ja hän oli sinä aikana alkanut tapailla erästä työkaveria vapaa-ajallakin. Hän sanoi kasvaneensa itsenäiseksi ja vahvaksi naiseksi ja irrottautuneensa minusta henkisesti.
Sen jälkeen hän on välillä sanonut rakastavansa ehkä, mutta ei tiedä onko se vain vastuunkantoa minun hyvinvoinnistani, etten romahtaisi.
Olen anellut pariterapiaan, hän ei lähde koska hänellä on toinen. Hän käy toisen miehen luona nyt joka toinen päivä ja on siellä koko illan. Siellä saa hyvää oloa, ja minun kanssani saa vain ahdistusta, jota viimeiset 16 vuotta on olleet muutenkin täynnä. Joka toisena päivänä hän hoitaa meidän lapsia, joita on kolme; 11- 6- ja 4-vuotiaat.
Lapset ovat hänelle niin tärkeitä, että vain niiden vuoksi hän enää tulee kotiin. Psykologi on nyt sanonut hänelle että hänen täytyy ajatella vain itseään ja lopettaa vastuunkanto minusta. Minä rakastan ja kunnioitan häntä ja odotan että hän saisi riittävästi etäisyyttä meidän välisiin riitoihin ja alkaisi nähdä mitä hyvää ja säilyttämisen arvoista meillä olisi.
Se ei tunnu onnistuvan koska asutaan saman katon alla edelleen ja aina yhdessä ollessa aletaan kiistellä. Yleensä nykyään kiistellään siitä, ollaanko menossa lopulliseen eroon vai ei. Minä en suostu hyväksymään sitä, se harmittaa häntä ja hän sanoo että ' mä oon aina pelännyt että sun kanssa ei pysty sopimaan asioita järkevästi kun tämä tilanne tulee'
Mietin kyllä itsekin miten saisin hänelle sen verran välimatkaa, että hän alkaisi oikeasti ajatella millainen ero olisi.
Minulla on hirveä paino rinnassa aamusta iltaan, mihinkään ei voi keskittyä. Olen keskustellut seurakunnan palvelussa ja kriisikeskuksessa, kirjoitellut parille tutulle. Ei se auta, mikään ei auta eikä muuta itse asiaa miksikään.
Minuuttiakaan ei mene ettei se olisi mielessä, että oma rakas on päättänyt lopettaa yrittämisen ja löytänyt jonkun joka korvaa minut. Hän on ainoa nainen, jota olen rakastanut ja jota koskaan haluan rakastaa. Hän on kaunis, viisas ja hyväsydäminen. Tämä ravistelu johtuu siitä, etten ole pystynyt antamaan hänelle sitä mitä hän olisi ansainnut.
Toisaalta tuntuu siltäkin, että liian helpoksi on sivusuhteen aloittaminen mennyt Suomessa. Ei saa kuulemma tuntea syyllisyyttä mistään, koska se ei 'auta eteenpäin'. Hän sanoo että 'olen sanonut irti sitoutumiseni suhun' Mikä sitoutuminen se on, joka sanotaan irti silloin kun vaan alkaa tuntua siltä? Sitoutuminenhan tarkoittaa juuri sitä, että liitosta on päätetty pitää kiinni vaikka ei aina tuntuisikaan siltä.
Ei olla parempaan päin menty missään vaiheessa, vaikeemmaks käy olo joka päivä ja toivottomammaks uskoa että hänen mieli vois muuttua.
Vaimoni ilmoitti puolitoista kuukautta sitten, että ei ole koskaan rakastanut minua ja että tämä teatteri loppuu nyt. Olimme olleet silloin pari kuukautta vain viikonloput yhdessä työasioista johtuen, minä olin siis ollut poissa kotoa, ja hän oli sinä aikana alkanut tapailla erästä työkaveria vapaa-ajallakin. Hän sanoi kasvaneensa itsenäiseksi ja vahvaksi naiseksi ja irrottautuneensa minusta henkisesti.
Sen jälkeen hän on välillä sanonut rakastavansa ehkä, mutta ei tiedä onko se vain vastuunkantoa minun hyvinvoinnistani, etten romahtaisi.
Olen anellut pariterapiaan, hän ei lähde koska hänellä on toinen. Hän käy toisen miehen luona nyt joka toinen päivä ja on siellä koko illan. Siellä saa hyvää oloa, ja minun kanssani saa vain ahdistusta, jota viimeiset 16 vuotta on olleet muutenkin täynnä. Joka toisena päivänä hän hoitaa meidän lapsia, joita on kolme; 11- 6- ja 4-vuotiaat.
Lapset ovat hänelle niin tärkeitä, että vain niiden vuoksi hän enää tulee kotiin. Psykologi on nyt sanonut hänelle että hänen täytyy ajatella vain itseään ja lopettaa vastuunkanto minusta. Minä rakastan ja kunnioitan häntä ja odotan että hän saisi riittävästi etäisyyttä meidän välisiin riitoihin ja alkaisi nähdä mitä hyvää ja säilyttämisen arvoista meillä olisi.
Se ei tunnu onnistuvan koska asutaan saman katon alla edelleen ja aina yhdessä ollessa aletaan kiistellä. Yleensä nykyään kiistellään siitä, ollaanko menossa lopulliseen eroon vai ei. Minä en suostu hyväksymään sitä, se harmittaa häntä ja hän sanoo että ' mä oon aina pelännyt että sun kanssa ei pysty sopimaan asioita järkevästi kun tämä tilanne tulee'
Mietin kyllä itsekin miten saisin hänelle sen verran välimatkaa, että hän alkaisi oikeasti ajatella millainen ero olisi.
Minulla on hirveä paino rinnassa aamusta iltaan, mihinkään ei voi keskittyä. Olen keskustellut seurakunnan palvelussa ja kriisikeskuksessa, kirjoitellut parille tutulle. Ei se auta, mikään ei auta eikä muuta itse asiaa miksikään.
Minuuttiakaan ei mene ettei se olisi mielessä, että oma rakas on päättänyt lopettaa yrittämisen ja löytänyt jonkun joka korvaa minut. Hän on ainoa nainen, jota olen rakastanut ja jota koskaan haluan rakastaa. Hän on kaunis, viisas ja hyväsydäminen. Tämä ravistelu johtuu siitä, etten ole pystynyt antamaan hänelle sitä mitä hän olisi ansainnut.
Toisaalta tuntuu siltäkin, että liian helpoksi on sivusuhteen aloittaminen mennyt Suomessa. Ei saa kuulemma tuntea syyllisyyttä mistään, koska se ei 'auta eteenpäin'. Hän sanoo että 'olen sanonut irti sitoutumiseni suhun' Mikä sitoutuminen se on, joka sanotaan irti silloin kun vaan alkaa tuntua siltä? Sitoutuminenhan tarkoittaa juuri sitä, että liitosta on päätetty pitää kiinni vaikka ei aina tuntuisikaan siltä.
Ei olla parempaan päin menty missään vaiheessa, vaikeemmaks käy olo joka päivä ja toivottomammaks uskoa että hänen mieli vois muuttua.
Vastaukset 27
Vanhimmat
mutta se on surullinen totuus, että väkisin ei voi toista pitää. Kun vaimosi saa vapautensa, hän saa kokeilla, miltä elo maistuu tuon toisen kanssa. Rakkauden huuma katoaa alle vuodessa, sitten vasta tietää, mikä on lopputulos.
Mutta myös sinä voit löytää uuden elämän ja uuden ilon tuona aikana, niin absurdilta kuin se nyt kuulostaakin.
Itsekin elän henkisesti piinaavaa aikaa, kun muutimme mieheni kanssa kesän alussa erilleen asumaan. Tiedän, että yhteiselo olisi jatkossakin riitaisaa, mutta sillekään ei voi mitään, että varsinkin iltaisin sylihätä ja ihon ikävä raastavat sielua verisesti.
Voimia ja jaksamista sinulle. Elämä voittaa. Sinulla on lapset, se on huikea juttu se.
kaksi viikkoa sitten vaimoni eräänä iltana sanoi että hänellä on toinen mies.Toinen mies ollut jo viisi vuotta,aviossa ollaan oltu jo 30 vuotta.Yhtään riitaa ei vuosien varrella ole ollut,jotakin olen aavistanut,vaan en siitä ole numeroa tehnyt.Hän on löytänyt suuren rakkautensa,toisen puoliskonsa,joskus näin tapahtuu,nyt se sattui meidän kohdallemme.Kun alkushokista selvisin,aloitimme asian käsittelyn,en itsekkään käsitä mistä moisia voimia minusta löytyi,riidatta olemme tilannetta selvittäneet sillä mielestäni se tässä tilanteessa on ainoa oikea tapa.Asumme saman katon alla,nukutaan samassa sängyssä,seksiä ei enää harrasteta,sillä uusi rakkaus hoitaa sen.Kuitenkin nyt olemme lähempänä toisiamme kuin koskaan aikaisemmin,minäkin olen vasta nyt voinut kertoa kaikesta mitä olisin vuosien varrella halunnut.Olen nyt vapaa etsimään uusia tuttavuuksia ja ystävyyksiä,saan tavallaan nuoruuteni takaisin.Minäkin olen sitä mieltä että toista ei voi omistaa,meillähän on vain yksi elämä,yritetään elää se täysillä.Hän ei vaadi mitään omaisuutta mukaansa kun jossakin vaiheessa täältä lähtee,hän toivoo vain että häntä ymmärrettäisiin ja annettaisiin anteeksi tuska minkä tämä rakkaus on aiheuttanut.Toivonkin hänelle onnea siinä uudessa elämässä mitä hän on jo harjoitellut kokonaista viisi vuotta.Yrittäkää keskustella riitelemisen sijaan,ja anna hänelle hänen vapautensa,et ole nahjus vaan itsetuntosi nousee kohisten,sinä tulet selviytymään,meidän on pakko selviytyä sillä meillä on vaan tämä yksi elämä,yritetään elää se täysillä,vaikka se aina ei niin ruusuista olekkaan.
Kun minulla ero osui kohdalle (olin se jätetty osapuoli), käyttäydyin juuri kuin sinä, toista osapuolta kunnioittaen, sivistyneesti, keskustellen... Vasta jälkeenpäin tajusin, että se oli oma epätoivoinen yritykseni osoittaa toiselle, että ei minusta kannata päästää irti kun olen niin "ihana ja ymmärtäväinen" ihminen. Ja valitettavasti tuosta tajuamisesta itselle tuli tosi paskamainen fiilis, kun ymmärsi, että oli tavallaan alentanut itsensä, kun ei vaatinut mitään, vaan alistui vain asioiden kulkuun surullisesti hymyillen. Inhosin itseäni tuon takia (ihan kuin en olisi jo eronkin takia inhonnut)... Pidäthän itses miehenä!
Mitä itse tekisit siinä tilanteessa jos jaettava omaisuus olisi todella suuri niinkuin meillä on.riitelisitkö viimeiseen asti,hampaat irvessä,kostoa hautoen,vai sovittelun tietä kulkien? Kyllä mailmalta naisia löytyy,ja vahvalla itsetunnolla varustettu henkilö varmasti pärjää,olen valinnut tieni ja uskon pärjääväni,miehenä meinaan pysyä vastakin ja varmasti elämästä nauttien.
Juuri tuota olen yrittänyt tehdä, näyttää että minusta ei kannata päästää irti kun olen niin 'ihana ja ymmärtäväinen' ihminen. Olen tajunnut sen jo tässä itse tilanteessa.
Mitähän sitä sitten voisi vaatia? Välillä olen vaatinut toisen miehen jättämistä, vastaus oli 'en tottele sinua'. Kävin myös miehen luona 'puhumassa järkeä', että hänellä ei ole mitään voitettavaa avioliiton rikkomisesta. Vaadin suhteen lopettamista, mutta ei se toiminut. Hän alkoi väittää vastaan, ei uskonut että toimin rakkaudesta ja sanoi että 16 vuoden huonon yhteiselon jälkeen on vaikea saada asioita kuntoon.
Nyt en jaksa enää vaatia mitään.
Olen kyllä alkanut ajatella että pitäisi vaatia muuttoa erilleen, ettei vaimoni vain poimisi 'rusinoita pullasta' olemalla joka toinen päivä lasten kanssa ja joka toinen rakkaansa kanssa. Psykologihan sanoi että hän tarvitsee omaa aikaa ja rauhaa käsitellä tunteitaan. Erillään sitä 'rauhaa' sitten löytyisi, ei sitten näkisi lapsiaankaan viikkoon jos vaihdettais hoitovuoroa viikon välein, sitähän se erossakin sitten olisi.
Toisaalta hänen syyllisyys jäisi häneltä käsittelemättä kun ei tarvitsis nähdä minun kärsivän, ja en voisi osoittaa hänelle minun välittämistä arjessa, kuten nyt edelleen voin.
Mitä mieltä tästä? En halua nyt ainakaan vielä käsitellä asiaa siten, että mikä minulle olisi parasta, vaan tähtään vain siihen mikä saisi hänet ajattelemaan uutta liittoa minun kanssa ennemmin taikka myöhemmin. Voisin odottaa vaikka vuosia, jos olisi toivo paremmasta olemassa.
Vaimo sanoo nyt voivansa paremmin kuin koskaan ja olevansa onnellisempi. Jos rakastan häntä tosissani, niin kai se on hyväksyttävä että nyt on paremmin. Kipu on itsekästä, eikö vaan?
Olen saanut apua alla olevasta Raamatun kohdasta. Minä joka en ole koskaan ollut uskonnollinen ihminen.
____________________________
Rakkaus on pitkämielinen. Rakkaus on lempeä.
Ei kadehdi. Ei kerskaa. Ei pöyhkeile.
Ei käyttäydy sopimattomasti. Ei etsi omaansa.
Ei katkeroidu. Ei muistele kärsimäänsä pahaa.
Ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa.
Kaikki se peittää. Kaikki se uskoo. Kaikki se toivoo. Kaikki se kärsii.
Rakkaus ei koskaan häviä.
"Ei kerskaa. Ei pöyhkeile. Ei käyttäydy sopimattomasti."
Vaimosi kerskaa ja pöyhkeilee edessäsi sillä, että uudessa suhteessaan hänen elämänsä on paremmalla mallilla kuin koskaan. Puhumattakaan siitä, että hän käyttäytyy sopimattomasti. Rakastaako hän siis sinua?
Tarkoitukseni ei ole satuttaa sinua lisää, vaan saada silmäsi avautumaan, miten huonosti sinua kohdellaan. Kukaan ei ansaitse tuollaista keneltäkään!
Nyt sinut pitää kasassa ajatus siitä, että ehkä joskus vielä palaatte yhteen (tuttua). Voin vain yrittää vakuutta sinulle, että se on itsensä pettämistä ja johtaa pahaan oloon. Parasta tässä tilanteessa on, että alat elää omaa elämääsi - muuttakaa ehdottomasti erillenne.
Jos joskus palaatte yhteen, sinulla on paljon enemmän annettavaa suhteessa, kun olet sinut itsesi kanssa. Eli olet pystynyt elämään omaa elämääsi tasapainoisesti myös ilman vaimoasi.
Et voi sitä muilta vaatia,(heille on annettu myös vapaus valita) vain itseltäsi.Ymmärsitkö ?Raamatun tekstit ovat hankalia ja monikerroksisia ja ne aukeavat vain heille jotka oikeasti niitä oikein haluavat tulkita.
Ymmärrän hyvin et tuntuu tosi pahalta,itsekin kokenut saman.
Silti sinun on ehdottomasti muutettava asennettasi muuhun suuntaan.
Keskityt täysin siihen miten saisit vanhan säilytettyä eli vaimosi pidettyä itselläsi.Totuus on ,kuten täällä jo eräs mainitsi,väkisin ei ketään voi pitää,olkoon hän tai syy kuinka epäinhimillinen tahansa.
Sinun on aivan pakko keskittyä eroon ja luovuttava suunnitelmista vaimoosi nähden.
Itsesi takia,kaiken takia.
Et voi jäädä vatvomaan asiaa paikallaan vaan aloita niillä leluilla leikkiminen mitä sinulla on jäljellä.
Kamalaa se on sitä en kiellä,mut vaimosi ei ainakaan tule takaisin painostamalla ja noin.
Pienen pieni mahku on jos saa täyden vapauden ja sinä jatkat elämääsi ja saat sen ihan hyvin pyörimään jopa uuden misun ja hänen rakkaus ei kestäkkään niin vinkuu takas.
Kuten edelliset kirjoittajat, olen samaa mieltä. Vaikka sydän halkeaisi rinnasta, on nokka käännettävä tulevaisuutta kohden. Sydämesi vuotaa kyyneliä useamman kuukauden. Aamulla heräät itku kurkussa. Päivisin ahdistaa. Ja sitten tulee kuukausien päästä ensimmäistä kertaa aamu, jolloin luet lehden, kahvi tuoksuu hyvältä ja näet sään olevan kiva. Siitä se alkaa, kuukausien päästä psyykkinen ylösnouse.
Deletoi mokoma naaras mielestäsi. Ennen tuota tulevaa aamua keskity vain arjen rutiineihin. Arjen pyöritys tuottaa työtä. Lapsesi tarvitsevat sinua enemmän kuin koskaan.
Laita naaras pellolle. Älä sovittele. Älä riitele. Ja ennen kaikkea älä laita mihinkään omaisuuden jakopaperiin nimeäsi alle. Jalous ei toimi; oikeudenmukainen jako toimii.
Sinun on nyt oltava mies. Annettava toisen lähteä. Älä hysteerisesti käy enää puhumassa asioista naaraasi uudelle urokselle. Teet vain itsesi typeräksi ja osoitat olevasi ruikuttaja. Sitä vastoin ystäville kannattaa nyt puhua paljon ja luottaa heidän apuunsa.
Sinulla ei enää ole muuta kunnollista vaihtoehtoa kuin ero. Anna palaa. Keskity selviämiseen päivä kerrallaan. Ja kuten kenraali Wallius sanoi "on mentävä keskeltä läpi helvetin" - ei sen siinä sen kummempaa.
Muutaman vuoden päästä olet itsestäsi ylpeä, iloinen ja uuden naaraan kanssa onnellinen - lapset ja kaikki ovat tilanteeseen sopeutuneita.
Tervehdys ystävät.
Kaikki on vaan tällä elämässä eteenpäin -linjalla. Ja vielä 'muutaman kuukauden päästä' elämä alkaa maistua. On varmaan kovasti yksilöllistä, en jaksa uskoa että muutama vuosikaan riittäisi käsittelemään tällaista pettymystä ja nöyryytystä, uhriksi joutumista.
Onhan se toki 'rakentavaa' mut onko realistista että ensimmäinen ja ainoa rakkaus niin vaan siirtyis pölyttyneisiin muistoihin?
Tuntuu että se ihminen on ainutkertainen elämässä, kaikki muut olis vaan kukatahansa -ihmisiä tai korviketta.
Vaimonikin on ystävällisesti sanonut että 'kiität minua vielä tästä' ja että tulee vielä nainen joka mua rakastaa ja kunnioittaa, kun hän se ei ole.
Parikymppisenä kun tavattiin ja kasvettiin yhdessä aikuisuuteen, ne muistot on niin kauniita ja kipeitä. Kaikki tyhmyydet tehtiin mutta oltiin aitoja, ei osannut laskelmoida.
Jostain luin että vielä 3 v eron jälkeen on 20 % naisista ja 50 % miehistä sitä mieltä että elämä on huonompaa kuin liiton aikana. Tuo kuva sopii kyllä hyvin yhteen sen kanssa että 80 % eroista käynnistää nainen. Jättäjä on kai yleensä tyytyväinen erosta.
Millainen olo teillä oikeesti on jotka ootte eronneet nuoruudessa solmitusta liitosta? Tuleeko ketään ihmistä tilalle johon voisi luoda todellisen syvän ihmissuhteen hyvine ja huonoine puolineen?
Olimme yhdessä kuusitoistavuotiaasta saakka. menimme naimisiin ja saimme kaksi tytärtä. Minä aina ajattelin, että olemme onnellisia ja parasta suhteessamme on seksi. Sitten minulle selvisi, että miehehni pettää minua ja yhteinen ajan käyttö loppui. Olin enimmäkseni lasten kanssa ja heidän vartuttua olin yksin sillä mieheni oli poissa ja kaikki kontaktit jollain lailla jähmettyi siihen. Mieheni väitti aina, että ei ole muita, mutta valitettavasti se ei ollut totta vaan muita oli ollut kauan ja monta. Seksielämämme loppui hänen toivmuksestaan, sillä hän totesi,että löytäsisin vastuksen peilistä. Mieheni totesi, että ei ollut siitä koskaan pitänytkään :-(. Sairastuin syöpään ja siitä selvittyäni näin mitä olin tekemässä elämälleni eli elin elämätöntä elämää. Sanoin miehelleni, että on kaksi vaihtoehtoa. Hän totesi, että ei ystäväänsä jätä niin minä sitten vain otin ja muutin pois. Emme ole virallisesti eronneet mutta emme myös koskaan palaa yhteen. Se oli kova pala elämässä sillä rakastin häntä koko sydämestäni. Mutta nyt on näin. Elän yksin viidettä vuotta ja viime keväänä tuli elämääni ihminen täältä treffipalstoilta. Kaikki tuntuu hyvältä.Tapaamme silloin tällöin, mutta en ole ajatellut enää mitään yhteistä elämää vaan on hyvä, kun on kiva kaveri ja lämmin syli :-). Kyllä minä välillä mietin, että olinko ihan viisas jatkaessani kymmenen vuotta hylättynä liitossa. Mutta ei kannata katsoa taakse vaan nokka eteenpäin ja olen todella tyytyväinen ratkaisuuni. Olen tuntenut itseni nyt syksyllä ihan onnelliseksi. Olemme kyllä mieheni kanssa ihan hyvissä väleissä ja sekin on mukavaa sillä olisi aika tylsä heittää syrjään koko yhteinen elämä. Voimia Sinulle. Sanon vain, että kuuntele hiljaa itseäsi sieltä se vastus tulee. Kaikilla asioilla on aikansa ja paikkansa.
suuri ihme kyllä.
Jos minulle olisi joku eron hetkellä vakuuttanut moista en olisi uskonut.
Olen nainen ja 14vuotiaana aloin olemaan elämäni miehen kanssa 25 yhteistä vuotta,unelma parina johon kaikki uskoi.
Siinä tosiaan kasvettiin yhteen ja kaikki arvot suku kaikki oli yhteistä,ihanaa!
Vaan tuli kavala nainen ja rikkoi liittomme,joskin miehen täytyi olla juonessa mukana.
-koskaan koskaan en voi rakastaa ketään samalla tavalla.
Enkä varmasti voikkaan,mut nyt olen uudelleen naimisissa ja onnellisessa sellaisessa.
Minulla on eri kriteerit ja aikuisena olen valinnut puolisoni aikuisuuteen sopivaksi,joten pitää sanoa ilman katkeruutta,et tämä puoliso sopii minulle paremmin ja joo olen vielä onnellisempi,mut en olis iki iki maailmassa uskonut et kiitan vielä siitä.
Olet aikaisemmissa viesteissä 5.10 kertonut tästä samasta ongelmasta.
Siis eikö ole tapahtunut mitään muutosta tilanteessasi?
Sait paljon hyviä neuvoja.
Tapasit tämän toisen miehen.
Ja kaikki jatkuu edelleen samalla vinksahtaneella tavalla.
Hyvä hyssykkä!
Jo lastesi tähden pistä peli poikki omalta osaltasi.
Sinua pidetään NARRINA!
Tuska jatkuu niin kauan kuin annat tilanteen luisua omalla painollaan.
Tuska ei hellitä, vaikka juoksisit sadalla terapeutilla.
Järki käteen ja iso luuta pyyhkimään. Karista iljettävät tomut jaloistasi ja jätä vaimosi.
Nyt kaikki nyyhkyttelyt hiiteen, ja itsesäälissä kieriskely loppu.
Vai haluatko olla marttyyri ja saada pelkkää myötuntoa? Itse päätät. Reipastu ja hallitse tilanne.
Menin liittoon ja saimme lapsen parikymppisinä. Ajattelin, että tämä on loppuelämän kestävää ja sitä myös halusin aina koko suhteen raadolliseen loppuun saakka. Se raadollisuus muodostui juuri tuommoisista tunteista, mitä itse nyt käyt läpi. Se ei ole oikeaa elämää riippua kuvitelmassa onnesta, jota ei ole. On oikeasti vain tuskaa ja ahdistusta. Toista ei voi saada rakastamaan itseään.
Parasta on luovuttaa, kun ei muuta voi. Se on vain tosiasia, että joskus joku asia loppuu haluamattamme. Se on piste ja uuden alku ja tämä on toiminut omalla kohdallani (uusi, upea suhde, josta ajattelen, että tätä varten minut on luotu käymään läpi nämäkin edelliset paskat).
On se vaan niin jännä, miten se "ainoa, oikea ja tuttu ja turvallinen" onkin yhtäkkiä vain lapsesi toinen vanhempi ja et voisi edes kuvitellakaan haluavasi hänestä mitään muuta.
Luin kirjoituksesi. Vaikella paikalla olet. Mielestäni sinun tulisi tarttua omalta kannaltasi päätöksiin ja tekoihin. Älä jää seuraamaan vaimosi liikkeitä. Olisi viisainta tehdä irtiotto ja touhuta oman elämän järjestämiseen. Elämä on sinulla ja sinun käsissä. Älä anna toisten käyttää sinua hyväkseen. Rakastat ihailtavasti muita, entäs itseäsi sitten?
Älä laiminlyö itseäsi. Vaan kulje eteenpäin.
Nyt älä enää anna hänen pomputtaa itseäsi. Ensimmäisenä sanot vaimollesi, että saa vaihtaa kämppää. Lopeta heti hyväksymästä se tilanne, että hän on vuoroin sinun ja vuoroin toisen miehen luona. Pakota hänet tekemään valinta. Nykyisessä tilanteessa hän vain pomputtaa sinua. Lopeta se - oman itsesi vuoksi.
Toisekseen hyväksy se tilanne, että hän on itsenäinen ihminen, joka päättää itse omasta elämästään. Jätä homma hänen vastuulleen. Sinä et ole syyllinen. Älä anna hänen pomputtaa sinua. Jos sinua ahdistaa ja voit pahoin, niin se on aivan luonnollista, ei lainkaan joku vika/häiriö sinussa. Sinun tai kenenkään muunkaan ei tarvitse hyväksyä tuollaista käytöstä. Muista, sinussa ei ole yhtään enempää vikaa kuin hänessäkään. Tilanne vain on nyt se mikä se on.
Hyväksy myös se, että hän lähtee. Jos hän ei ole koskaan rakastanut sinua niin hyvä, että lähtee, eikä vain. Toivoisin, että pakottaisit hänet lähtemään. (Jos hän joskus haluaa takaisin, niin se on sitten eri juttu.) Elämässä vain käy joskus niin, ettei se jatku suunnitelmiemme mukaan. Vaimosihan olisi voinut vaikka kuolla liikenneonnettomuudessa. Silloinkin olisit jäänyt yksin.
Pidä kiinni lapsistasi ja huolehdi heistä, erityisen hyvin nyt tässä tilanteessa. He ovat syyttömiä tähän kaikkeen. Vaadi lastesi huoltajuutta. Vaimosi on se, joka on jättänyt perheensä. Mene vaikka oikeuteen, jos tarvitaan. Lapsesi tarvitsevat sinulta nyt sitä, että joku todella välittää ja huolehtii heistä - eikä missään tilanteessa halua jättää heitä.
Ja ole mies. Seiso selkä suorassa ja tee niin kuin oikeudentuntosi sanoo. Et tule häviämään, vaikka vaimostasi joutuisitkin luopumaan. Jostain luopuminen tuo aina tilaan jollekin uudelle - ja se uusi voi olla entistä parempi.
Tässä on jotain hyvää tässä ohjeessa, mutta paljon mitä en voi hyväksyä. Selkä suorana, ole mies, hyviä ohjeita sinänsä mutta käytäntö on toinen juttu.
Haluaisin tosiaan nyt että hän lähtisi, kotona oleminen on niin kidutusta. Hän ei lähde koska hän ei voi jättää lapsia. Ulkopuolinen ei voi tietää, mutta minä tiedän että hän on hyvä äiti. Itse asiassa hän on nyt parempi lasten kanssa kuin minä, koska hänellä on hyvä olo ja minulla huono. Kun saa rakkautta pystyy sitä jakamaankin myös lapsille enemmän. Minä olen niin piipussa ja kärsin rakkaudettomuudesta, että on alkanut olla vaikea antaa lapsillekaan mitään.
Olen ajatellut koko ajan että lapset kuuluisivat minulle, mutta kun tämä tilanne on pitkittynyt niin hän on alkanut hoitaa heitä paremmin ja paremmin. Tekisin väärin jos vaatisin huoltajuutta, en halua pahaa lapsille enkä vaimollekaan.
Olisi myös kiva tietää miten ihminen 'pakotetaan lähtemään' Tuskin poliisistakaan apua tällaiseen on. Jos alan käyttää fyysistä pakkoa, lapset näkee pahoja asioita ja saa traumoja.
Luovuta periaatteistasi!
Joskus on paras ratkaisu luovuttaminen. On se sitten oikeudenmukaista tai ei sinun kannaltasi. Elämä maksattaa laskunsa vielä vaimollasikin.
Pidät kiinni periaatteesta asua yhteisessä asunnossa.
Jos olisin sinä, pakkaisin puolet tavaroista ja lähtisin.
Muuttaisin riittäväm etäälle, alkaisin uuden jakson elämässäni. Sopisin lasten kanssa tapaamisista.
Teet todella väärin lapsiasi kohtaan pysyttelemällä helvetillisessä tilanteessa. Kyllä he sen jotenkin tajuavat. Et osaa peitellä tuskaasi niin, etteivät vaistoaisi sitä.
Ainoa oikea ratkaisu on sinun lähtemisesi pois.
Viestistä huomaa että olet tehnyt jo päätökset. Eli haluat kaiken jatkuvan itsesäälissä ja alistettuna. Tulee sellainen vaikultema että olet alistuja. Kyselet huviksesi ja pidät itse rypemisestä. Et halua nähdä objektiivista kuvaa tilanteestasi. Tyydyt vain ajelehtimaan. Joten turhaa sinun sitten on kysellä ohjeita. Kukaan ei tuossa tilanteessa jää roikkumaan tuohon tilaan. Mieti nyt itsekin..missä menet?
Uusi miesystävä ja vaimosi keskustelevat varmaan kuinka naiivi olet. Hihittävät selkäsi takana. Jonkun pitäs nyt potkaista sua perseelle!! Herätys, ja laita vaimosi menemään eteenpäin. Teet palveluksen itsellesi ja heille. Tätä ratkaisua vaimosikin odottaa innolla. Mutta ei vain halua sulle sitä viestittää, ettet luokkaantuisi ja enempää pahoittais mieltäsi.
Alkutilanne:
Mies 44 v. vaimo38 v. lapsia kolme, 17, 15 ja 11 v.
Kaiken piti olla hyvin, lapset jo isoja, ei riitaa, talo jo maksettu, ei alkoholia kuvioissa.
Mies yksityisyrittäjä, vaimo ollut kotiäitinä.
Sitten äiti lähti töihin ja saman tien "ralli" alkoi. Äiti alkoi harrastaa ravintoloissakäyntiä ja mies kun yritti, että menisivät yhdessä, niin ei se käynyt mitenkään. Kotiin alkoi tulla puhelinsoittoja ja jos mies vastasi, luuri tuli korvaan. Vaimolle ei koskaan sattunut siten, miksiköhän *virn*.
Mies ajatteli, että vaimo siitä rauhoittuu, kunhan nyt vähän irrottelee. Mutta niin ei käynyt. Vaimon lakimies lähetti postissa miehelle tiedon siitä, että vaimo hakee eroa.
Kirjeestä kävi ilmi, että vaimo oli ajatellut jäädä siihen heidän omakotitaloonsa asumaan, tuoda siihen uuden miehen ja lapset saisivat asua siinä siihen asti, kunnes täyttävät 18 v.
Mies ei tietenkään hyväksynyt ajatusta, eivätkä muuten lapsetkaan. Niinpä pariskunta meni lakimiehen jutteille. (mies oli tässä välissä käynyt pankissa sopimassa mahdollisesta lainasta)
Vaimo lakimiehen säestyksellä ilmoitti, etteihän mies pystyisi kuitenkaan maksamaan talosta puolta, eikä kasvattamaan lapsia ja siksi hän jää taloon ja mies muka lähtee vaatteet mukanaan menemään.
Mies ilmoitti rauhallisesti siellä, että hän ei ole muuttamassa mihinkään itse rakentamastaan talosta, eikä lapsilla ole mitään "parastaennen" päiväystä.
Vielä vaimo koitti vängätä, että ei hän voi jäädä odottamaan mahdollisia suorituksia talosta. Mies totesi rauhallisesti, että niin pian kuin ollaan summasta yksimielisiä, rahat ovat 5 minuuttia siitä vaimon tilillä, hän ei aio mitään korkoja vaimolle maksella.
Siinä olivat olleet molemmat, niin lakimies kuin vaimokin huuli pyöreänä. Mutta niin siinä vaan kävi, että vaimo sai puolet talon arvosta ja lähti vaatteineen menemään.
Minä tulin kuvaan 2 kk poismuuton jälkeen. Me kaksi elämän kolhinutta tapasimme aivan hullun sattuman tuloksena ja löysimme toisissamme kipinän, joka myöhemmin johti avioliittoon. Lapset lähtivät sitä mukaa omilleen, kun heistä tuntui luontevalta. Nyt olemme olleet jo vuosia kahdestaan ja viihdymme oikein hyvin edelleen, meillä on suorastaan hauskaa, mikäs tässä on mummon ja vaarin elellessä :)
Ex-vaimon yrittämä liitto sen ihanan prinssin kanssa ei sitten kantanut kuitenkaan mihinkään ja aika pian hän olikin valittanut kavereilleen, että kun mies otti uuden vaimon niin pian, ettei hänellä ollut mahdollisuutta palata takaisin. Hän ei vaan 20 vuoden kokemuksella tuntenut miestään lainkaan. Mies nimittäin ei olisi huolinut ex-vaimoaan takaisin, vaikka olisi kultatarjottimella tarjottu.
Sitten vielä hiukan tuohon Sinun tilanteeseesi. Älä hyvä ihminen menetä elämääsi yhden naisen takia. Mitä huonommin Sinä voit, sitä huonommin voivat myös lapset. Voin kertoa kokemuksesta, että he tajuavat tilanteenne taatusti varsin hyvin ja ihmettelevät tapaasi jämähtää siihen ruikuttamaan. Ja kun tulevat isommiksi, alkavat ihmetellä vielä enemmän ja lopulta menetät heidänkin kunnioituksensa, vaimosi kunnioituksenhan olet jo menettänyt.
Ota yhteyttä mielenterveystoimistoon tai yksityiseen psykoterapeuttiin, juttele ystävillesi, löydä oma itsesi (olet nimittäin muutakin kuin vain vaimon kylkiäinen). Hoida itsesi kuntoon, olet nimittäin päästänyt kirjoituksistasi päätellen itsesi aika huonoon jamaan. Myös mieltä pitää hoitaa, ei vain kehoa.
Totea sille vaimollesi, kuten minunkin mieheni teki, että hänhän se on menossa ollut, nyt saa mennä kokonaan. Hae Sinä eroa, piruako siinä odotat, että toinen ehkä joskus niin kuitenkin tekee. Jää asuntoosi, pidä huoli, että yhteys lapsiisi säilyy. Koeta olla moittimatta lasten äitiä heidän kuultensa, muulloin Sinulla on lupa sanoa (pitääkin antaa tulla ulos) mielipiteesi.
Tiedän kokemuksesta, että lapsesi tulevat myöhemmin kiittämään ja kunnioittamaan Sinua siitä, että vihelsit pelin poikki.
Muista, että nykyisen tilanteen jatkuessa LAPSESI ovat he, jotka kärsivät kaikkein eniten...Ethän toki heille sellaista tahdo?
Olet saanut paljon ohjeita ja neuvoja. Ja pääasiallisesti erittäin hyviä.
Tärkein viesti on: uskalla pitää puolesi ja seiso tiukasti omillasi. Tee päätökset itse äläkä seuraa vaimoasi. Hyväksy, että hän on historiaa.
Lisäys: Totta kai lapset saavat nähdä vanhempansa tuskassa ja epätoivossa. Lapsia kasvatetaan elämään - ole elämän vaikeudessa heille malli.
Homma lähtee todellisuuden kohtaamisesta. Huomaatko muuten, että eksäsi (!) käyttäytyy nyt todella sikamaisesti sinua kohtaan. Uskalla nyt hyvä mies puolustaa itseäsi.
Olin muutama kuukausi sitten tismalleen samassa tilanteessa kuin sinä nyt. Yritin olla vaimolleni mielin kielin ja nöyristelin naurettavuuksiin saakka. Ei se tuloksia tuonut, päinvastoin.
Rakkautta et kerjäämällä tule saamaan!
Kun kesäinen ihastus vaimoltani loppui, kuvittelin hänen tulevan luokseni ja sanovan: "olet sinä ihana ja huomaavainen, kuinka saatoin ikinä sinua hylätä". Tuo lause jäi tulematta. Hän muutti pois ja kuukauden päästä kertoi olevansa mielummin yksin kuin "rakkaudettomassa" liitossa.
Kipeää se otti, mutta kun tajuaa minkälaiseen jamaan toisen tunne-elämä on mennyt, ei koe menettäneensä mitään. Tietenkin sitä toiveikkuutta minullakin alussa oli, että "yhdessä me vielä voimme löytää onnen uudelleen tekemällä toisillemme rakkauden tekoja".
Vaimoni on alkanut etsimään rakkautta aktiivisesti muualta. Sillä hän ei halua enää jatkaa elämää kanssani.
Ohjeeni sinulle on: Älä unelmoi siitä mitä sinulla ei ole enää - rakastavaa vaimoasi. Pura tuntojasi ystävillesi ja pyri pääsemään uhri fiiliksestä pois. Ainakaan minä en suostu enää harmittelemaan sitä että minulle kävi huonosti. Kaikella on tarkoitus!
voimia sinulle. Elä arvojesi mukaista elämää niin olet onnellinen. Kaikki naiset eivät ole kuten vaimosi. Usko itseesi ja harkitse valintasi; älä toimi vain tunteiden perusteella.
Avioliitossa miehen tulee rakastaa vaimoaan, kuten sinä teetkin. se on oikein. Vaimon tulee kunnioittaa miestään. (rakastamista ei edellytetä). Vaimosi on sinulle kuriton. Se on väärin. Mies on perheenpää. Vaimosi on sinun vaimosi nyt ja aina. Pysy lujana! Sulje pois ero! Sait apua Raamatun sanoista. Ota vihkiraamattunne esiin, siellä on muitakin ohjeita avioliittoa varten.
aina tekee siis lukee raamatusta kohtia kuinka mies saa toimia, et sillai
Suosittelen sinulle Editan kustantamaa kirjaa ja tietysti sen lukemista: Vesa Nevalainen: Mies ja Nainen, Parisuhteesta voi selvitä hengissä. Kirjoittaja on psykologi ja tehnyt kirjan todella maanläheisesti. Uskon, että antaa näkökulmia tilanteeseesi.
Suosittelen kirjan lukemista myös vaimollesi, vaikka saattakin antaa hänelle enemmän eväitä lähteä suhteestanne, mutta niin voi käydä joka tapauksessa.
Itse samantyyppisessä parisuhdetilanteessa olevana silmäni aukesi monesta kirjassa kerrotusta asiasta ja ahdistus jopa hieman hälveni. Aion lukea kirjan läpi moneen kertaan.
Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista myös monelle muulle..erityisesti heille, jotka tuomitsevat tilanteessanne joko sinua tai vaimoasi mitä mukavimmilla sanoilla:)..niin kauan kuin suhteessanne on jotain tunteita jäljellä, olivat ne sitten vihaa, surua, rakkautta, mustasukkaisuutta tai mitä tahansa..on toivoa, sillä rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys!