..että vielä 11kk eron jälkeen olo voi olla välillä niin paska että tuntuu todella että seinät kaatuvat niskaan.Välillä fiilikset on pitkänkin aikaa ihan hyvät ja ei tule paljon exää mietittyä ja vaikka tuliskin niin hyvin ohimenevästi...mutta sitten taas välillä varsinkn silloin kun exä ottaa yhteyttä (pitää vieläkin aika tiiviisti yhteyttä vaikka ei mun kanssa halua enää olla...syytä siihen miksi pakko soitella aina ym en ole saanut vastausta..ei ehkä hänkään kuitenkaan osaa kokonaan päästää irti) tuntuu että maailma romahtaa ja sitä käy miettimään miksi meille piti käydä niin jne.Vaikka välillä koitan järjellä miettiä miten tuhoon tuomittu suhteemme oli ja että ei siitä mitään koskaan olisi tullut niin silti kaipaus on välillä raastavaa.Sitä vaan olen tässä pohtinut että mahtaako tämä mennäkään koskaan ohi kun on jo näin kauan tämä paska olo kestänyt ja tuntuu ettei maailmassa minulle ketään toista taida ollakaan.Yhdenillan suhteita ja vastaavia on kerinyt tässä eron aikana jo olemaan mutta kun ei kukaan kiinnosta niin ei ja sekin käy ahdistamaan.Tuleeko musta enää koskaan kunnon eläjää??
Onko normaalia
minä vain
51314
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla meni aikoinaan muutama kuukausi, että pääsin pahimmasta yli. Siitä huolimatta tuntui pahalta, kun vuoden päästä erosta nähtiin. Sen jälkeen helpotti lopullisesti.
Toisaalta.. Eipä kyllä tuon kerran jälkeen nähtykään enää kuin kerran tai pari.
koita ajatella asioita järjellä äläkä tunteella,se helpottaa ainakin hetkeksi.olen jättämässä avokkini ja poikani pakosta ja se tuntuu kuin minut jätettäisiin.uskon kuitenkin että eron jälkeenkin on elämää,ei vaan pidä jäädä paikoilleen:ihmisten ilmoille siitä.voi kun löytäisin sen elämäni naisen rinnalleni.siinä se, nyt menen nukkumaan,hyvää yötä kaikille.
Olen juuri nyt tilanteessa, jossa avovaimoni haluaa erota, olen jo hankkinut asunnon muualta, mut silti sattuu niin pirusti, että yritän saada tämän uudelleen toimimaan. Hän itkee ja itkee, eikä loppujen lopuksi tiedä mitä haluaa. Sanoo että rakastaa... Mut mitä tehdä. Sanoin että voidaanhan me olla yhessä vaikka asun muualla.
Jos joku vain voisi piristää??
Kyllä tulee, on aina helppoa nähdä toisten tilanne. Itse kyllä mietin tota samaa juuri nyt!
Toivotaan ainakin, että on normaalia! Minulla kun on sama tilanne. Alkaa tuntumaan jo toivottomalta, että pääseekö tästä yli ollenkaan.
Siinä mielessä olen jo päässyt, että ns. normaali elämä sujuu ja on ajoittain jopa mukavaakin. Mutta sitten jostain se kaipaus aina iskee. Huomaan myös märehtiväni, että miksi näin piti käydä ja kaikki olisi voinut olla meillä hyvin. Kun vaan saisi itsensä ajattelemaan, että näin ne asiat nyt kuitenkin vain menivät ja sille ei enää voi mitään! Turha tuhlata energiaa liialliseen miettimiseen. Helpommin sanottu kuin tehty...
Ja minulla myös paskat fiilikset liittyvät exän yhteydenottoihin. Senpä takia tein nyt kylmän ratkaisun, ja ilmoitin, että ei enää minkäänlaisia yhteydenottoja. Ei koskaan. En halua kantaa katkeruutta sisälläni, mutta en myöskään jaksa psakoja fiiliksiä, ja ne johtuvat yhteydenpidosta. Olen myös itse ollut heikko ja ottanut yhteyttä. Ei kannata niin ei kannata.
Kyllä se elämä vielä kirkastuu, näin uskon ja usko sinäkin! Minäkään en kestään miehestä vielä ole kiinnostunut, vaikka on treffejä ja muuta ollut. Mutta ehkä joskus sitten...siihen pitää vaan luottaa ja jaksaa odottaa!