Ollaan pariskunta, minä 23 ja mies 36v.
Miehellä on kaksi lasta 7 ja 4 vuotias.
Ollaan nyt kihloissa ja muutettu yhteen ja perhe elämä periaatteessa kukoistaa:)
Vaan on yksi ongelma johon haluisin vastauksia vähän samassa tilanteessa olevilta, tai voi muutkin vastata jos on kokemusta joltain tahoilta tai tietää muuten vaan.. mutta asiallisia kiitos.
Eli, en pidä näitä mieheni lapsia oikein vielä tarpeeksi läheisinä.. siis että en osaa oikein olla heidän kanssaan ja hoitaa, pitää "omana". Ei löydy tarpeeksi kärsivällisyyttä olla "se aikuinen" lapselle mitä hän ehkä tarvii. HALUAISIN olla hvä äitipuoli heille ja tulla läheisiksi ja rakastaa heitä juuri niin "kuin omiani"
Kyse on ehkä siinä että olen itse vähän tällainen adhd-vaivainen tai jotain vastaavaa ja mun tarvisi kokoajan mennä ja tulla olla tekemässä jotain. Nyt kun on lapsia, hermostun (en tosin näytä sitä lapsille) helposti.. varsinkin jos lapset hokevat ja hokevat, kysyvät samoja asioita uudelleen ja uudelleen, tai "vaativat" tekemään jotain tiettyjä asioita. Ymmärrän ettälapset opettelevat ja kasvavat/kehittyvät, siihen kuuluu kyseleminen ja uteliaisuus.. en vain aina osaa olla esimerkillinen "opettaja" heille.
Siten kun lapset riitelevät tai tekevät ns tuhmia, eivät usko komennusta ja kieltoja (ei aina isänsäkään), tunnen itseni jotenkin KÄDETTÖMÄKSI. Lapset ovat jotenkin hirmu kiintyneitä minuun ja haluavat aina että MINÄ teen heidän kanssaan kaikenlaisia asioita eikä se oma ISI. Olen vähän hukassa. Pitääkö heille aina myöntyä, voiko lapsille sanoa EI tms.
Hienoahan se on että lapset tykkäävät minusta, mutta itselläni ei oikein pinna meinaa kaikkea tätä hälinää kestää. Itsekin siis kyllä pidän lapsista mutta jotenkin tuntuu että jouduin tavallaan yhtäkkiä yllättäen keskelle valmista perhettä,johon en olut valmistautunut, jossa minun pitäisi ollakin se perheen äiti ja huolehtia, joka ei koskaan ole edes oikeastaan hoitanut lapsia!
En osaa oikein kertoa kaikkia näitä sekalaisen seurakunnan tuntemuksia.
Tulee hirveä stressi aina kun lapset tulevat, mistä tämä johtuu? Enkö ole vielä tarpeeksi "kypsä" tällaiseen? Vai meneekö tässä vaan se oma aikansa että tällaiseen elämään tottuu? Onko kellään vastaavanlaista kokemusta tai tunteeko kukaan samaten?
Taustoistani voisin kertoa sen verran, että itse olen elänyt viimeisen pari kolme vuotta ehkä liiankin villiä elämää. Elämääni kuulunut pääosin viina, huumeet, yhdenillan suhteet, jatkuva bailaaminen.. Olen ollut töissä stripparina ja seksityöntekijänä ja se elämä oli todella rajua, rankkaa ja ihan erilaista kuin tämä. Tosi asia on, että halusin oikeasti rauhoittua, löytää elämäni rakkauden ja perustaa perheen. Mieheni bongasi minut baarista missä olin juuri töissä tanssijana. Kun katseemme kohtasivat, rakastuimme kirjaimellisesti ensisilmäyksellä. Lähes tulkoon sillä samaisella sekunnilla hankin "lopputilin" silloisesta töpaikastani ja hankin "fiksumman" työpaikan. Menin huume/alkoholi vieroitushoitoon, aloin syömään, aloin pitämään terveydestäni huolta ja voin melkeinpä jo sanoa että olen taas pitkästä aikaa hyvässä jamassa:)
Nyt tällainen rauhallinen perhe-elämä tuntuu yhtäkkiseltään TOSI tosi oudolta ja kummalliselta, vielä kun pitäisi osata yllättäen olla äiti miehen lapsille niin kyllä tulee aikamoisia paineita. Tätä silti haluan, joten ois kiva kuulla kuinka tästä päästään taas kohti parempaa, ja että MINUSTAKIN voi tulla esimerkillinen vanhempi.
Voiko minusta tulla vielä hyvä äitipuoli lapsille(mme) ja voiko tästä stressistä vielä päästä. Osaanko joskus rakastaa lapsia kuin omiani? Voivatko he rakastaa minua??
Muuten elämämme onkin täydellistä, tosin olemme olleet vasta reilu puolivuotta yhdessä ... ...
Elääkö toivo?
Miehellä on kaksi lasta 7 ja 4 vuotias.
Ollaan nyt kihloissa ja muutettu yhteen ja perhe elämä periaatteessa kukoistaa:)
Vaan on yksi ongelma johon haluisin vastauksia vähän samassa tilanteessa olevilta, tai voi muutkin vastata jos on kokemusta joltain tahoilta tai tietää muuten vaan.. mutta asiallisia kiitos.
Eli, en pidä näitä mieheni lapsia oikein vielä tarpeeksi läheisinä.. siis että en osaa oikein olla heidän kanssaan ja hoitaa, pitää "omana". Ei löydy tarpeeksi kärsivällisyyttä olla "se aikuinen" lapselle mitä hän ehkä tarvii. HALUAISIN olla hvä äitipuoli heille ja tulla läheisiksi ja rakastaa heitä juuri niin "kuin omiani"
Kyse on ehkä siinä että olen itse vähän tällainen adhd-vaivainen tai jotain vastaavaa ja mun tarvisi kokoajan mennä ja tulla olla tekemässä jotain. Nyt kun on lapsia, hermostun (en tosin näytä sitä lapsille) helposti.. varsinkin jos lapset hokevat ja hokevat, kysyvät samoja asioita uudelleen ja uudelleen, tai "vaativat" tekemään jotain tiettyjä asioita. Ymmärrän ettälapset opettelevat ja kasvavat/kehittyvät, siihen kuuluu kyseleminen ja uteliaisuus.. en vain aina osaa olla esimerkillinen "opettaja" heille.
Siten kun lapset riitelevät tai tekevät ns tuhmia, eivät usko komennusta ja kieltoja (ei aina isänsäkään), tunnen itseni jotenkin KÄDETTÖMÄKSI. Lapset ovat jotenkin hirmu kiintyneitä minuun ja haluavat aina että MINÄ teen heidän kanssaan kaikenlaisia asioita eikä se oma ISI. Olen vähän hukassa. Pitääkö heille aina myöntyä, voiko lapsille sanoa EI tms.
Hienoahan se on että lapset tykkäävät minusta, mutta itselläni ei oikein pinna meinaa kaikkea tätä hälinää kestää. Itsekin siis kyllä pidän lapsista mutta jotenkin tuntuu että jouduin tavallaan yhtäkkiä yllättäen keskelle valmista perhettä,johon en olut valmistautunut, jossa minun pitäisi ollakin se perheen äiti ja huolehtia, joka ei koskaan ole edes oikeastaan hoitanut lapsia!
En osaa oikein kertoa kaikkia näitä sekalaisen seurakunnan tuntemuksia.
Tulee hirveä stressi aina kun lapset tulevat, mistä tämä johtuu? Enkö ole vielä tarpeeksi "kypsä" tällaiseen? Vai meneekö tässä vaan se oma aikansa että tällaiseen elämään tottuu? Onko kellään vastaavanlaista kokemusta tai tunteeko kukaan samaten?
Taustoistani voisin kertoa sen verran, että itse olen elänyt viimeisen pari kolme vuotta ehkä liiankin villiä elämää. Elämääni kuulunut pääosin viina, huumeet, yhdenillan suhteet, jatkuva bailaaminen.. Olen ollut töissä stripparina ja seksityöntekijänä ja se elämä oli todella rajua, rankkaa ja ihan erilaista kuin tämä. Tosi asia on, että halusin oikeasti rauhoittua, löytää elämäni rakkauden ja perustaa perheen. Mieheni bongasi minut baarista missä olin juuri töissä tanssijana. Kun katseemme kohtasivat, rakastuimme kirjaimellisesti ensisilmäyksellä. Lähes tulkoon sillä samaisella sekunnilla hankin "lopputilin" silloisesta töpaikastani ja hankin "fiksumman" työpaikan. Menin huume/alkoholi vieroitushoitoon, aloin syömään, aloin pitämään terveydestäni huolta ja voin melkeinpä jo sanoa että olen taas pitkästä aikaa hyvässä jamassa:)
Nyt tällainen rauhallinen perhe-elämä tuntuu yhtäkkiseltään TOSI tosi oudolta ja kummalliselta, vielä kun pitäisi osata yllättäen olla äiti miehen lapsille niin kyllä tulee aikamoisia paineita. Tätä silti haluan, joten ois kiva kuulla kuinka tästä päästään taas kohti parempaa, ja että MINUSTAKIN voi tulla esimerkillinen vanhempi.
Voiko minusta tulla vielä hyvä äitipuoli lapsille(mme) ja voiko tästä stressistä vielä päästä. Osaanko joskus rakastaa lapsia kuin omiani? Voivatko he rakastaa minua??
Muuten elämämme onkin täydellistä, tosin olemme olleet vasta reilu puolivuotta yhdessä ... ...
Elääkö toivo?
Vastaukset 9
Vanhimmat
luin ajatuksella viestisi. Ensin alkuu tuntui että "hei, mitäs otit miehen jolla muksuja" mutta kuitenkin kirjoituksestasi huokuu jotenkin ajatus, että tahdot todella yrittää ja ymmärrät, että teitän kaikkien pitää yrittää.
Lapsi on sellainen,ettei osaa katsoa aikaa ja paikkaa vaan antaa kaiken täysillä nyt ja heti.
Muutoksia sinulla on paljon ja ymmärrän, että sinusta tuntuu, että kaikki tulee vauhdilla päälle.
Yritä jaksaa. Ja lajitella asiat niin, että asiat kerrallaan. Sinun ei ole tarkoitus kantaa näitä kaikkia asioita kerralla.
Anna mennä omalla painollaan, tee se minkä jaksat ja loput teet kun viitsit. Säilyty yhteys lapsiin ja mieheesi. Sinun ei tarvitse potea mitään huonoa omaatuntoa tai arvostella itseäsi ja tekemisiäsi. Ota vastaa mitä annetaan ja vaikuta asioihin.
Todella hienoa että olet päässyt vaiheeseen jossa vieroitetaan huumeista jne. Rakentele kaikesa rauhassa, lapset ovat rikkaus ja hekin kyllä ymmärtävät ettei aina aikuiset jaksa touhuta. Pidän peukkuja, tsemppiä tulevaan!
Mulla ei oo kokemusta mistään vastaavasta, lapsistakin vain se mitä 1kk:n ikäinen tyty on ehtinyt opettaa. Mä kuitenkin ajattelin sulle muutaman sanan sanoa:
Anna aikaa itsellesi. Eihän kukaan hirveän muutoksen edessä heti opi uutta elämää elämään tai sopeudu siihen. Etsi rauhassa sitä omaa uutta itseäsi uudessa elämässä, kyllä se sieltä löytyy.
Ole rehellinen ja vilpitön lapsille sekä miehellesi. Ainakin oman käsitykseni mukaan lapset vaistoaa yllättävän paljon aikuisesta, vaikka tämä kuvittelisi piilottavan ajatuksensa ja tunteensa. Ja muista jutella miehesi kanssa, älä jää näiden ajatusten keskelle yksinäsi.
Se että olet aloittanu uuden elämän, ei tarkoita sitä että perimmäinen luonteesi mihinkään muuttuu. Ehkä vain etsit itseäsi uudelleen. Älä siis ahdista itsees mihinkään kaavakuvaan millaisen kuvittelet että sinun kuuluisi olla.
Se että lasten kanssa menee nyt hyvin, ei tarkoita etteikö edessä varmasti olisi takapakkiakin sillä saralla... Ettet ylläty.
Eiköhän teillä ihan hyvin mene kun muistat olla aito ja rehellinen :)
Hei Sinulle,
Rauhoittelen sinua heti alkuun kertomalla että siinä menee about 5 vuotta kun tutustuu kunnolla lapsiin ja tulee hyvät rutiinit.
Vaikutat hyvältä tyypiltä! Mietit noita asioita ja pohdiskelet kivasti, vaikkakin ymmärrettävästi murehdit niinkuin monet jotka elävät sopeutumisvaihetta eli ekaa puoltatoistavuotta uusioperhe-kuvioissa.
Sinä kelpaat kyllä!
Kaikkea parasta teille ja hyvää syksyä!
Tämä on ihan hyvä konsti "tuulettaa" ajatuksiaan ja kysellä juuri apua ja neuvoa.
Yllättävän hyviä juttuja ja neuvoja on tullut saatua mukavilta ja fiksuilta naisilta jotka tsemppaa eteenpäin omalla elämänkokemuksellaan.
Itselläni ei ole omia (vaikka ikää on jo kovin paljon). Kaverin eron aikoihin jouduin kuitenkin vahtimaan hänen lapsiaan aika usein. Niin se on että myös ne lapset ovat stressaantuneita ja lisäksi hädissään siitä miten sinä heihin suhtaudut. Yrittävät sitten kaikin keinoin pitää huomiota yllä, eivätkä ymmärrä että rasitut jatkuvasta toiminnasta. Hylkäämisen pelko kuitenkin siellä takana on.
Sinun on jotenkin saatava heidät tuntemaan olonsa turvalliseksi ja sitten tilanne rauhoittuu.
Haleja (myös niille lapsille)
tarpeeksi kypsä tällaiseen elämään.
Muutos entiseen elämääsi verrattuna tuntuu kovin äkkinäiseltä ja suurelta. Silti olet ihan hyvä tyyppi, josta voi kehittyä vaikka mitä.
Jo se, että lapset pitävät sinusta on iso asia.
Kuinkahan moni kokeneempi äitipuoli kamppailee lasten vihan ja mustasukkaisuuden syövereissä.
Myös se, että olet saanut lasten luottamuksen kertoo sinusta paljon.
Vaikka itselläni on ihan tavallinen tausta, en varmastikaan 23-vuotiaana olisi ollut kypsä asettumaan sinun tilallesi.
Nostan sinulle hattua, koska pystyt tarkastelemaan asioita näin järkevästi ja olet varmasti tehnyt parhaasi selviytyäksesi tilanteesta.
Voit henkäistä helpotuksesta ainakin siinä suhteessa, että lapset ovat jo näinkin isoja, mutta eivät kuitenkaan mitään murrosikäisiä.
Lapset myös tosiaan kyselevät paljon. Mieleeni on jäänyt hoidossani ollut vähän alle 4-vuotias tyttö, joka kyseli taukoamatta. Oma tyttäreni oli silloin jo n. 16-vuotias. Häntäkin tämä kysely alkoi kyllästyttää ja hän päätti, että hän antaa tytön kysyä niin pitkälle kuin haluaa.
Tyttö kysyi ja kysyi, kysymyksiä kysymysten perään. Tyttäreni vastasi rauhallisesti ja asiallisesti samaan tahtiin. Lopulta kysyjä kyllästyi, katsoi ihmeissään tytärtäni silmiin ja sanoi, "Olek sä vähän hullu?". Kyllä meille nauru kelpasi. Sen jälkeen turhat kysymykset vähenivät huomattavasti. Lapsi oli ilm. saanut vastauksista tarpeekseen ja ajatteli, ettei tuolta kahjolta kannata kysellä, sekun saattaa vastatakin.
En tarkoita, etteikö lapsile pitäisi vastata, mutta turhista jankutuksista kannattaa tehdä loppu. Ja tottakai sinä voit sanoa lapsille EI. Eihän oma äitikään kaikkiin lasten oikkuihin ja metkuihin myönny ja harvassa on se äiti, joka käsi sydämellä pystyy sanomaan, että on ollut esimerkillinen opettaja.
Jos et ota ohjaksia, lapset eivät kunnioita sinua pätkääkään, vaan hakevat rajojaan pompottelemalla sinua mielensä mukaan, ja vähän ylikin.
En pysty sanomaan osaatko joskus rakastaa lapsia kuin OMIASI, mutta hyvät mahdollisuudet on, että pystyt kuitenkin ajan mittaan tuntemaan rakkautta heitä kohtaan, koska he rakastavat sinua. Se on ihana asia.
Eihän esim. koiriakaan ole itse synnytetty ja kuitenkin niitäkin voidaan rakastaa, likipitäen kuin omia lapsia.
Lapset kasvavat ja kehittyvät koko ajan. Vanhempi on ilm. jo koulussa, jolloin lapset tuntuvat aikuistuvan liiankin nopeasti. Yht´äkkiä huomaat, että heidän kanssaan voi keskustella ihan järkevästi kaikista normaaleista asioista.
He eivät onneksi ole teillä jatkuvasti, joten saat vähän hengähdysaikaa välillä.
Elämänmuutoksesi on ollut niin suuri, ettei ole ihme, jos olet stressaantunut ja mietit miten jaksat eteenpäin. Ei se varmasti ole aina helppoa, mutta oman itsesikin kannalta olisi tietenkin suotavaa, että onnistuisit nykyisessä elämässäsi. Aikaisemmat toilauksesihan olisivat voineet viedä sinut ihan pohjalle.
Olit kuitenkin nuori ja lapsellinen, joten varmasti iän myötä pystyt arvioimaan entistä elämääsi kriittisesti. Toivon, että voit sopeutua nykyiseen elämääsi pysyvästi, sekä itsesi, että lasten tähden.
Jos kuitenkin myöhemmin kävisi niin ikävästi, että teille tulisi ero, pystyisit iän tuomalla harkintakyvyllä varmasti järjestämään elämäsi kuitenkin eri tavalla kuin hurjina nuoruusvuosina.
Onnea sinulle!
väsyy ja hermostuu joskus omiinkin lapsiinsa, kuuluu ihan normaaliin elämään. Sinä kuitenkin olet kärsivällinen ja venyt heidän tarpeidensa mukaan, se on ihan riittävä kypsyyden osoitus. Älä suotta tunne syyllisyyttä tai huonommuutta.
Miehesi tosin saisi ehkä olla aktiivisempi lastensa suhteen, etteivät täysin olisi sinun vastuullasi silloin kun hän on paikalla. Totta on että tarvitsisit sinäkin muunkin "roolin" perheessä kuin äitipuolen, vaikkakin hyvä siinä oletkin.
asiallisista,positiivisista ja kannustavista vastauksista! Olin ihan varma että joku *ittuilukin mahtuu joukkoon mutta olin väärässä. Näillä eväillä jaksan TAAS paremmin japidempään:))))
minäalkup.
kokemusta,mut elämänkokemusta ja ikää jo tarpeeksi,ystäviä jolla äitipuoli rooli.
Ekana tuli mieleeni,et lapsille tyypillistä on ensin ihastua uuteen naiseen ja olla aina hänen kimpussaan,se menee kyllä ohi ajan kanssa.
En usko et kukaan voi rakastaa toisen lapsia kuin omiaan joten älä yritä mahdotonta liian kovasti,tyydy pitämiseen heistä,se on jo hienoa.
Muutenkin relaa siinä äiti roolissa ja anna ajan kulua ja katso rauhassa mihin se kehittyy,ei sinun tarvitse heti onnistua tai ollenkaan jos vaikeelta näyttää.
Todellakin äidiksi vieraille lapsille ei voi ruveta täydellisesti muutamassa kuukaudessa,kun biologiseksi äidiksi valmistaudutaan 9kk.tta ja silti se on ensin shokki ja kipuilua monenlaista.
Eli älä nyt ota liikaa paineita vaan omaan tahtiin tutustu tähän uuteen elämääsi.
Sen antaisin vinkiksi,et vaikka välillä inhoaisit niitä lapsia,pyri olemaan niin et mies ei huomaa,sillä vaikka oma lapsi olis kuinka kauhea,niin mikään ei satuta ja erota teitä enempää kuin lasten arvostelu.
voimia sinulle ja jaksamista vaativassa tehtävässä.