Kuten otsikkokin sanoo, luvassa ei ole mitään, mitä kenenkään kannattaisi lukea. Ei todellakaan. Lyhysti sanottuna tämä on kännisen miehen kummallinen tapa purkaa tunteensa. Kun ei ole omaa päiväkirjaa, tahi plogia ja on vähän tyhmä kirjoittaa jotain tekstitiedostoakaan tms...tämän nyt vain on.
Mutta mikä tekee elämästä tärkeän?
En ymmärrä sellaista, joka ei sano ensimmäisenä, että ihmissuhteet. Hän on joko tunnevammainen ja hyvin onneton, tai sitten onnekas- Onnekas, jolla on aina ollut hyviä ihmissuhteita, eikä ole tarvinnut sen kummemmin miettiä. Tai sitten hän ei ole elänyt vielä päivääkään elämäänsä.
Viimeiset puoli vuotta on ollut elämäni ihmeellisintä aikaa. Niin vain alkoi valmiiksi erittäin hyvän ystävän kanssa välit lähentyä. Stereotyyppejä noudattaen, minä tylsä tiedemies, hän luova, räväkkä, mutta älykäs taiteilija, jolla ihailijoita (lue=iskijöitä) riittää.
Mutta miksi elämän pitää olla niin saatanan hankalaa? niin paljon on pahaa joutunut tyttö kokemaan. Niin epävakaata on hänen elämä.
Enpä enää muistakaan, koska "virallisesti" erosimme. Taas vain viime yönä oli yksi elämäni mahtavimmista öistä. Voiko olla mahtavampaa kuin olla ihmisen kanssa, jonka kanssa yksinkertaisesti ei ole minkäänlaista kiusallista hetkeä koskaan. Mahtavalla tavalla erilaisia ja toisiaan täydentäviä, mutta samalla hyvin syvällisellä tavalla niin samanlaisia. Ja niin toisaalta, eipä se mallin ulkonäkökään haittaa tiettyinä hetkinä.
Miten on vain niin mahtava keskustella kaikesta, siis todella kaikesta. Sellaisesta, mistä ei tulisi ikinä ajatelleeksikaan juttelevan kenenkään muun kanssa. Tavalla, jolla ei ikinä esittäisi asiaansa muille. Nauraa naapureiden kiusaksi pitkälle aamuyöhön asioille, mille kukaan muu ei nauraisi. Kumpikin silti tietäen mitä on edessä.
Näenköhän häntä enää koskaan?
Saan loppuelämäni vain miettiä, että toista hänen kaltaistaan on turha etsiä. Mutta oliko onni löytää hänet, jos joutuu hänet menettämään? Suurin osa elää onnellisesti illuusioissa, että elää ihan hyvässä suhteessa. Illuusiossa, kun kerran asiat ovat "oikein hyvin". Rakastaa kyllä ja on ollut aina hienoa, mutta ei silti sitä jotain elokuvamaista. Ei ainakaan sen alkuhuuman jälkeen. Mutta mikäs siinä, jos luulee sen olevan se suurin rakkaus. niin kuin minäkin joskus luulin ennen. Mutta, kun se oikeasti suuri rakkaus tulee eteen, sitä ei tarvitse hetkeäkään miettiä. Mitenkään muiden parisuhdettä vähättelemättä, en usko, että monikaan on kokenut sitä.
Toivottavasti hän selviää elämänsä suurista kriiseistä. Ehkä hän vielä joskus kykenee seurustelemaan. Eui ehkä siinä vaiheessa enää minun kanssani. Elämä on karua ja asiat muuttuvat. Mutta toivottavasti. Ehkä hän selviää vielä hengissä. Mutta miten minä voin elää? Miten voisin ajatella muiden etsimistä, vaikka hän minua siihen painostaakin? Miten voin elää, kun on vain aina niin ihana halata uudestaan?
Miksi elämän täytyy olla näin vitun paskaa ja hankalaa? Miksei ihmiset ole yksineuvoisia? Sen luulisi olevan aina menestyksen avain evoluution portaikossa, kun tätä maailmaa kokee.
Mutta mikä tekee elämästä tärkeän?
En ymmärrä sellaista, joka ei sano ensimmäisenä, että ihmissuhteet. Hän on joko tunnevammainen ja hyvin onneton, tai sitten onnekas- Onnekas, jolla on aina ollut hyviä ihmissuhteita, eikä ole tarvinnut sen kummemmin miettiä. Tai sitten hän ei ole elänyt vielä päivääkään elämäänsä.
Viimeiset puoli vuotta on ollut elämäni ihmeellisintä aikaa. Niin vain alkoi valmiiksi erittäin hyvän ystävän kanssa välit lähentyä. Stereotyyppejä noudattaen, minä tylsä tiedemies, hän luova, räväkkä, mutta älykäs taiteilija, jolla ihailijoita (lue=iskijöitä) riittää.
Mutta miksi elämän pitää olla niin saatanan hankalaa? niin paljon on pahaa joutunut tyttö kokemaan. Niin epävakaata on hänen elämä.
Enpä enää muistakaan, koska "virallisesti" erosimme. Taas vain viime yönä oli yksi elämäni mahtavimmista öistä. Voiko olla mahtavampaa kuin olla ihmisen kanssa, jonka kanssa yksinkertaisesti ei ole minkäänlaista kiusallista hetkeä koskaan. Mahtavalla tavalla erilaisia ja toisiaan täydentäviä, mutta samalla hyvin syvällisellä tavalla niin samanlaisia. Ja niin toisaalta, eipä se mallin ulkonäkökään haittaa tiettyinä hetkinä.
Miten on vain niin mahtava keskustella kaikesta, siis todella kaikesta. Sellaisesta, mistä ei tulisi ikinä ajatelleeksikaan juttelevan kenenkään muun kanssa. Tavalla, jolla ei ikinä esittäisi asiaansa muille. Nauraa naapureiden kiusaksi pitkälle aamuyöhön asioille, mille kukaan muu ei nauraisi. Kumpikin silti tietäen mitä on edessä.
Näenköhän häntä enää koskaan?
Saan loppuelämäni vain miettiä, että toista hänen kaltaistaan on turha etsiä. Mutta oliko onni löytää hänet, jos joutuu hänet menettämään? Suurin osa elää onnellisesti illuusioissa, että elää ihan hyvässä suhteessa. Illuusiossa, kun kerran asiat ovat "oikein hyvin". Rakastaa kyllä ja on ollut aina hienoa, mutta ei silti sitä jotain elokuvamaista. Ei ainakaan sen alkuhuuman jälkeen. Mutta mikäs siinä, jos luulee sen olevan se suurin rakkaus. niin kuin minäkin joskus luulin ennen. Mutta, kun se oikeasti suuri rakkaus tulee eteen, sitä ei tarvitse hetkeäkään miettiä. Mitenkään muiden parisuhdettä vähättelemättä, en usko, että monikaan on kokenut sitä.
Toivottavasti hän selviää elämänsä suurista kriiseistä. Ehkä hän vielä joskus kykenee seurustelemaan. Eui ehkä siinä vaiheessa enää minun kanssani. Elämä on karua ja asiat muuttuvat. Mutta toivottavasti. Ehkä hän selviää vielä hengissä. Mutta miten minä voin elää? Miten voisin ajatella muiden etsimistä, vaikka hän minua siihen painostaakin? Miten voin elää, kun on vain aina niin ihana halata uudestaan?
Miksi elämän täytyy olla näin vitun paskaa ja hankalaa? Miksei ihmiset ole yksineuvoisia? Sen luulisi olevan aina menestyksen avain evoluution portaikossa, kun tätä maailmaa kokee.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mistähän johtuu että ne jokaisen elämän suurimmat rakkaudet ovat useinmiten ohitse, aikaisin ja ehkä huonostikin päättyneitä, kaikinpuolin kivuliaita? Ja onko mokoma jännitys hyväksi enää parinkymmenen vuoden jälkeen syrämmellekään? Vai olisiko niin että siinä vaiheessa tekin kinastelisitte roskapussin viemisestä niinkuin me tavallisetkin kuolevaiset?
Useinmiten on myös niin, että tietyillä ihmisillä elämä nyt vain on tuulisempaa. Jos ihan oikeasti pahaa tapahtuu, rikoksia tms. niin ei tietenkään voi sanoa että se on hänen oma vikansa, mutta jossain määrin kyllä jokainen mielestäni valitsee oman polkunsa elämässä. Jos mietit hänen paikalleen hänen elämäänsä jonkun muun, niin tapahtuuko asioita jollekin "peruskirjastotädille" samalla tavalla?
Niin. Jotkut joutuvat tietyntyyppisiin tilanteisiin, toiset toisentyyppisiin. Eikä siinä mitään. Varsinainen kysymys kuuluu, jaksaisitteko alkua pidemmälle toistenne tapoja elää? Alkaisitko muuttaa häntä joksikin toiseksi? Kyllästyisikö hän jos elämä on liian turvallista? Samanlaiset lapsoset leikkivät parhaiten, sanotaan...
No, kun kerran joku päätti kommentoida, niin vastataan takaisin, vaikka tämä kirjoitus nyt ei välttämättä näin seuraavana aamuna niin järkevä idea ollutkaan.
Sinun kirjoituksen perusteella olet saanut sellaisen käsityksen, että kyse on muutaman kuukauden tuttavuudesta ja salamasuhteeta. Ja se on ihan ymmärrettävää.
Mutta olemme tunteneet jo vuosia. Välit ovat aina olleet hyvin läheiset, eikä vain ystävinä. Viimeiset puoli vuotta vain ovat olleet ne kaikkein läheisimmät ja hienoimmat.
Mutta en lähde tässä toisen ihmisen elämän yksityiskohtia kertomaan, sanon vain että elämä on niin väärin. Tarkoitin kirjaimellisesti, että toivottavasti hän selviää hengissä. Toivottavasti meillä on vielä yhteinen tulevaisuus.
Eli:" jaksaisitteko alkua pidemmälle toistenne tapoja elää? Alkaisitko muuttaa häntä joksikin toiseksi?"
Olen jaksanut ja jaksaisin.
Okei, suhteellisen turhahko kommentti tiedossa.
Mulla on hyvin pitkälti samanlainen tilanne tällä hetkellä päällä, asianomaisten luonteenpiirteitä myöten. Mitä nyt tietysti (ilmeisesti) vähemmän aikaa tunnettu kuin te. Eipä tässä muuta voi oikein sanoa kuin, että koita jaksaa. Tuska tuntuu tänne asti.
Tämä oli paras kirjoitus mitä tällä areenalla olen koskaan lukenut - kiitos siitä!
Mitään en tietenkään osaa sinulle sanoa, puhumattakaan neuvomisesta. Olen kuitenkin varma, että tuo ihmissuhde ei ole ollut turha tai merkityksetön. Se on jo nyt haastanut sinut melkoiseen sisäiseen prosessiin ja siitä syntyy vielä jotain muutakin hyvää kuin tämä kirjoitus. Sanonpa vielä, että olisipa mielenkiintoista tutustua sinunlaiseen ihmiseen. Miten olisikaan mahdollista kurkistaa tämän nimimerkin salaverhon taakse.
"Olen kuitenkin varma, että tuo ihmissuhde ei ole ollut turha tai merkityksetön."
ei, ei.
"Sanonpa vielä, että olisipa mielenkiintoista tutustua sinunlaiseen ihmiseen." Miten olisikaan mahdollista kurkistaa tämän nimimerkin salaverhon taakse. "
Niin no, se riippuu aika paljon.
"Miten olisikaan mahdollista kurkistaa tämän nimimerkin salaverhon taakse. "
Tuskinpa tällä erää kannattaa yrittää olla sosiaalinen kenenkään kanssa, joka ei valmiiksi jo tunne hyvin. Mutta kiitos vain. Hyvää jatkoa sinullekin.