suru

ikävä kirjoitti:

tälläinen on mun sekava ja surullisen koominen tarinani.

jospa aloitan vaikka illasta, jona me ekan kerran tavattiin.. oltiin yhteisen ystävän juhlissa, satuttiin samaan aikaan tupakalle kahdestaan, ja aloin siinä sitten puhumaan ihan niitä näitä..

juttu jatkui, ja seuraavassa hetkessä me suudeltiin.. tiedän, ei mitään järkeä, niin van kävi! :) siinä sitten säädeltiin, ku teinit konsanaan jne... mutta sitten kaverini paukkas paikalle, ja se jäi siihen.. hyvä sinäänsä, koska en erityisemmin pidä ns. yhdenillan jutuista, muutaman huonon kokemuksen jälkeen.. juhlat oli aika syrjäisessä paikassa, ja ainut kyytini oli lähdössä, siispä lähdin. juuri mitään tälle jätkälle sanomatta..

aika kului, mutta asia vaivasi mieltäni..

empä sitten kuitenkaan ujouttani tehnyt mitään asialle.. hyvä vai huono juttu? sitä on vaikee sanoa..

tapasin kivan pojan vklp matkalla, ihastuin, rakastuin jne. tämä aijemmpi "säätö" siinä sivussa unohtui... muttei kokonaan..

johtuen ehkä siitä, että näimme melkein päivittäin, sillä opiskelimme samassa paikassa..
koitin kaikin keinoin vältellä tätä jätkää, koska luulin että hän häpesi juttua, niinkuin minäkin.. aika sekavin tuntein siis..

no aikahan kului taas ja voisin sanoa melkeempä täysin unohtaneeni, tai ainakin onnistuneeni tukahduttamaan kaikki kiinnostukseni tätä poikaa kohtaan. koska olin erittäin rakastunut silloiseen poikaystävääni.

ja niinhän siinä kävi, juttu levis käsiin, eli poikaystävä ilmotti kaiken olevan ohi.. en muista milloinkaan tunteneeni mitään niin kamalaa..
olin epätoivoinen, rakastunut, hämilläni, ja jotenkin vihainenkin.. katkerako siis? :o

kuitenkin.. kului viikko, olin sekaisin tunteineni.. ja törmäsin sattumalta tähän tarinan alkupuolen poikaan.. voiko sanoa, että loukattuna ja epätoivoisena, menin hetkenmielenjohteesta (humalassa) puhumaan tälle pojalle, pyysin häntä ja hänen kaveriaan meille vähän juomaan ja hengailemaan.. lisää juotuani, puhuin hänelle ja pyysin hänet viereeni.. ensin ajattelin sen olevan ihan viatonta leikkiä, ihan niinkuin ennenkin. eihän olisi edes mahdollista että ihastuisin nyt, kun olen rakastunut johonkin toiseen..

kai se oli vaan jotain läheisyyden kaipuuta.. :)

no, kuitenkin.. tutustuttiin, vietettiin paljon aikaa yhdessä, poika rakastui, tai niin ainakin sanoi...... hän kertoi mulle olleensa ihastunut muhun siitä ensitapaamisesta lätien, ja tuntui unelmien täyttymykseltä kun sillon sattumalta tulin juttelemaan, ja pyysin häntä meille.. tuntuihan tä kivalta kuulla, mutta mulla, oli lähinnä vaan jotain kaverillisia tunteita.. olin vieläkin kiinni edellisessä suhteessa.. missä en tällä hetkellä nää mitään pienintäkään järkeä.. tietenkin! :D

olin, ja käyttäydyin kusimaisesti.. nautin kai jollain sairaalla tavalla siitä että tä jätkä roikkui mussa.. kostin kaiken edellisen poikaystäväni aiheuttaman tuskan tälle, viattomalle.. VIRHE! harmi että tajusin sen liian myöhään..

melkeimpä yhtenä päivänä heräsin uusiin tunteisiin, tajusin, että se mitä tein, on VÄÄRIN, ja TÄYSIN vastoin mun periaatteita.. olin tosi vihanen itselleni..

no siinä kului muutama hetki selvitellessä omia tuntemuksia, ja lopulta tajusin, kuinka ihana ihminen tämä oli.. lopetin kaiken paskan tekemisen, ja muutuin taas siksi ihmiseksi mikä oikeesti olin.. jollain tavalla kai avasin itseni tälle.. (vaikeeta löytää oikeita sanoja..)

no, kaikki muuttui, ruvettiin ns. virallisesti seurustelemaan, eli lupasin pojalle olevani vain hänen.. ja sitä halusinkin..

viihdyttiin yhdessä, meillä oli hauskaa, ja huomasin löytäneeni ihmisen jonka kanssa olin täysin samalla aaltopituudella, ja jonka kanssa voisin olla täysin oma itseni. ystävän.. ja poikaystävän. oli hyvä olla, enkä kaivannut muuta.

aika kului, ihan kuin yleensä seurusteltaessa..

päivät alkoi pelottavasti muistuttaa toisiaan.. tuli rutiinit, tappelut (varsinkin baareilun päätteeksi, johtuen yleensä hänen mustasukkaisuudestaan).. aloin miettimään, että; tällästäkö tä sitten on.. aina ja ikuisesti...

tunsin olevani ihan umpikujassa.. jollain tasolla halusin jatkaa, rakastin ja olin tosi kiintynyt tähän ihmiseen, mutta jonkun olis muututtava, ja pian! en vaan tiennyt minkä.. mietin eroa, taukoa, ja kaikkea mahdollsita, ehdotinkin.. mutta ei hän ollut oikeen suostuvainen..

kaikki siis jatkui samana...

tappelut jatkui, yltyi.. illat vietettiin aina yhdessä neljän seinän sisällä telkkaria katsoen...
mitä siitä sitten seuraa jossei turhautumista!? olin jo liian väsynyt tekemään yhtään mitään..

ja sitten se tapahtui, hän halusi erota.. syyt oli epäselvät, tai oikeestaan selvääkin selvemmät..

sanoi kuulemma tykkäävänsä musta kovin, eikä siks just ollut ihan varma päätöksestään, ja pyysi aikaa miettiä.. mua sattui johonkin syvemmälle kuin koskaan olin ees kuvitellut että vois sattua.. tuntui että kaikki ympäriltä olis musertunut..

ja miksi ihmeessä näin?? juurihan olin itsekkin miettinyt tätä ihan samaa asiaa tapahtuvaksi.. ja nyt yhtäkkiä, tä tieto tuli täysin yllätyksena, ja tuntui ihan uskomattoman pahalta..

että voi olla ihmismieli hankala ymmärtää.. :/

olin jo aijemmin epäillyt, että hän olisi ihastunut toiseen, ja kysyinkin.. ei hän oikeen osannut vastata.. tai vastasihan hän kieltävästi, kaartelun ja hiljaisen hetken jälkeen.. ja voi helvetti että tuntui pahalta! :'(

ja nyt tässä sitten odotellaan viimeistä tuomiota..

tuntuu vain, että hän haluis aikaa vaan sen takia, että jos juttu tän toisen tytön kanssa ei onnistukkaan, hän voi tulla takaisin, ja mä oon tietenki avosylin ottamassa vastaan.......

ei sen näin pitänyt mennä... mä luulin että tää olis ollu jotain pysyvää..

ja musta tuntuu, etten koskaan enää löydä ketään niin saman henkistä ja ihanaa miestä kun hän on...

tuntuuko se aina vaan tältä..?

mitä nyt tapahtuu?

tiedän että tälläsistä pääsee yli, mut pelottaa, et pitkän ajan kuluttua herää kysymys, mitä jos...?

jos hän haluaa vielä yrittää.. pitäiskö?

oon vielä kovin nuori, mutta oon kuitenkin tosi kokenut ihmissuhteissa.. ja ihmettelen, että ennen olen hoitanu ne kohtuu hyvin, miksen nyt pysty mihinkään järkevään toimintaan......

vituttaa oikeen olla näin epätoivonen kaiken suhteen...

onko tä rakkautta vai kiintymystä... vai kenties kumpaakin...

oliko se liika läheisyys mitä niin paljon ja hartaasti kaipasin, syy siihen mikä myrkytti tän kaiken...?

vaikeita kysymyksiä, ja tuskin kenelläkään oikeita vastauksia.... mutta kommentoida saa, ja laittaa vaikka omia samankaltaisia kokemuksia, ni sais jotain ulkopuolisen näkökulmaa tähän juttuun...

omat ajatukset ja tunteet on niin solmussa, ettei niistä saa enää mitään järkevää irti.. :/


sen pituinen se..

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä