en ymmärrä enää jätkäkaveriani. Hän on jo monta kertaa loukannut minua, jos olen luottamuksella kertonut hänelle jostain mieltäni painavasta asiasta jota en kenellekään muulle ole pystynyt puhumaan. sitten hän on sen jälkeen jotenkin mitätöinyt asiani ja vielä ihmetellyt ja SUUTTUNUT kun voin edes ajatella niin. Eilen tilanne oli sellainen, että koska minua on jo kauaa ahdistanut äitini vakava sairaus, pelkään äitini kuolemaa sillä hän on minulle todella rakas (ja olen vasta 18) puhuin siitä poikakaverilleni ja hän taas jotenkin suuttui ja alkoi selittämään että mun elämän on jatkuttava vaikka äiti kuoliskin ja se ei voi elää pidemmän aikaa kuin minä ja että ei poikakaveristani tunnu niin pahalle vaikka äitini sairas onkin... ja ei todellakaan sanonut noita ja monta muuta asiaa nätisti vaan lähes huusi ne minulle ja suunnilleen joka lauseen perässä "herranjesta sentään" yms.. tunsin taas itseni aivan typeräksi että olin mennyt hänelle avautumaan erittäin vaikeasta asiasta, tunsin asiani vähäpätöiseksi ja itseni niin surkeaksi kuin olla ja voi. ja tunnen sen painostamiseksi että elämäni olisi jatkuttava normaalisti vaikka äitini kuolisikin. en tiedä mitä hän nyt sillä sitten tarkoitti.. enkö esim saa ottaa sairaslomaa, saanko edes surra, pitääkö suorittaa vain ja hymyillä?? en todellakaan käsitä.. ja jo aiemmin poikaystäväni on sanonut ettei jaksa kovin pitkää olla kanssani jos jään suremaan äitiäni.
mielestäni yleensäkin, jos ihminen avautuu toiselle ihmiselle asiasta joka on hänelle tärkeä ja vaikea, sitä pitäisi ymmärtää eikä ainakaan mitätöidä hänen tuntojaan ja vielä suuttua siitä. eilinenkin "keskustelu" päättyi siihen että hän tosiaan vain suuttui ja lopuksi huusi:" joo ja nyt olen sitten sinun mielestä varmaan paska jätkä!" ja meni nukkumaan... en siis voi enää avautua hänelle. hän ei kunnioita sitä miltä minusta tuntuu. minulla ei ole ketään muuta niin läheistä ihmistä jolle voisin puhua, ja todella harvoin olen uskaltautunut hänellekään puhumaan.. ja tässä tulos taas.
en tiedä voinko antaa anteeksi tätä ikinä....
mielestäni yleensäkin, jos ihminen avautuu toiselle ihmiselle asiasta joka on hänelle tärkeä ja vaikea, sitä pitäisi ymmärtää eikä ainakaan mitätöidä hänen tuntojaan ja vielä suuttua siitä. eilinenkin "keskustelu" päättyi siihen että hän tosiaan vain suuttui ja lopuksi huusi:" joo ja nyt olen sitten sinun mielestä varmaan paska jätkä!" ja meni nukkumaan... en siis voi enää avautua hänelle. hän ei kunnioita sitä miltä minusta tuntuu. minulla ei ole ketään muuta niin läheistä ihmistä jolle voisin puhua, ja todella harvoin olen uskaltautunut hänellekään puhumaan.. ja tässä tulos taas.
en tiedä voinko antaa anteeksi tätä ikinä....
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hankkiudu eroon tai ottakaa vaikkapa 10 vuoden harkinta-aika.
Jos sitten kaveri olisi kypsynyt hiukan.
puuttuu ilmeisesti yksi kyky, joka tekee parisuhteen ylipäänsä mahdolliseksi, nimittäin kyky empatiaan, toisen ihmisen asemaan asettumiseen. Eiköhän sun ole parempi olla vaikka yksin mieluummin kuin tuollaisen henkilön latistamana. Ja nuorena ihmisenä löydät varmasti nopeasti uusia ystäviä, jos jaksat ottaa osaa esim. opiskelijatoimintaan, kutsua työkavereita joskus kaffelle, osallistua kunnan kulttuuritoimen tapahtumiin, ottaa yhteyttä samanikäisiin sukulaisiin, aloittaa uuden harrastuksen jne.
Olet nuori ja luultavasti on myös poikaystäväsi. Hänellä ei ole riittävää kypsyyttä käsitellä asioitasi ja myös empatiakyky on vielä kehittymättä (sitä kehittyykö se koskaan, on paha sanoa). Toisen tunteiden mitätöinti on henkistä väkivaltaa ja kuten sanoit, se saa sinut tuntemaan itsesi vähäpätöiseksi ja surkeaksi. Otit asian esille koska toivoit saavasi häneltä tukea ja tilanne onkin nyt se, että olosi on kaksin verroin surkeampi. Yhden huolen sijaan on kaksi.
Olisiko sinulla ketään sellaista ihmistä kenen kanssa voisit keskustella äitisi tilanteesta aiheutuvista tunteista? Sisaruksia, isää, kummia, isovanhempia, ystävää?
Olen itse elänyt 20-25-vuotiaana suhteessa, jossa vastapuoli tukemisen ja kannustamisen sijaan lyttäsi ja mitätöi kaiken. Tekstisi kuulosti tutulta. Toinen ei ymmärtänyt että hän on toiminut väärin, loukannut. Ei pyytänyt koskaan anteeksi vaikka yritin kertoa miltä minusta tuntui hänen sanojensa jälkeen. Lopulta lähdin. Olin viiden vuoden jäljiltä henkisesti aika riekaleina, mutta tajusin jotenkin että jos en nyt lähde, jään loukkuun. Pelkäsin mitä tapahtuisi jos suhteeseemme olisi vielä tullut lapsi. Tuo toinen ihminen ei ollut läpensä paha. Hän oli ystäväpiirissään hyvin pidetty eikä varmasti kukaan olisi osannut kuvitella tällaisen pimeämmän puolen olemassaolosta. Sen sijaan minua alettiin pitää tasapainottomana (sitähän toki aloinkin olla, vuosien henkisen ja välillä fyysisenkin väkivallan seurauksena), koska paha oloni purkautui milloin mitenkin. Kun jätin poikaystäväni en itkenyt, päin vastoin, vuosien itku ja suru oli ohi. Olin vapaa. Asioilla on yleensä tapana pahentua ellei tule pysäyttävää tekijää. Tarpeeksi voimakasta sellaista.
Sinun poikaystäväsi tapauksessa kyse tosin voi olla myös vain kypsymättömyydestä, hän on vielä lapsellisen itsekäs eikä osaa nähdä asioita toisen kannalta.
Toivon sinulle, äidillesi ja läheisillesi voimia sairauden keskellä! Yritä löytää lähipiiristäsi joku uskottu, joku jolta saat tukea ja ymmärrystä. Avautuminen toiselle ei ole helppoa, se altistaa aina vaaralle tulla haavoitetuksi. Ja sellaisen jälkeen on vielä vaikeampaa laittaa itsensä uudelleen alttiiksi. Huolilla on kuitenkin tapana keventyä kun ne saa purkaa oikealle taholle, siksi kannustan sinua yrittämään vielä. Yritä kuitenkin löytää tuki muualta kuin poikaystävästäsi, ainakin toistaiseksi.
ota sitä itseesi. Olet tätäkin useasti varmaan kuullut, mutta olet todella nuori ja varmasti myös poikaystäväsi.
Tytöt kypsyvät henkisesti paljon aiemmin. Poikaystäväsi on täysin lapsen tasolla vielä eikä hän pysty olemaan selvästikään sinulle tukena, mikä tarkoittaa ettei ole suhteeseen valmis.
Hae tukea mieluummin ystäviltä ja sukulaisilta. Oman perheenjäsenen sairaus on voimia koetteleva kokemus ja tarvitset ympärillesi tukijoukon.
Ota hieman etäisyyttä poikaystävääsi. Kyllä hän vielä jonain päivänä kasvaa myös henkisesti. Sinun ei tarvitse kärsiä jos vieressäsi oleva ihminen on jäänyt lapsen tasolle.
Otan osaa äitisi takia. Toivottavasti hän paranee. VOIMIA!
rinnallesi haluat. Itse en katselisi hetkeäkään tuollaista tyyppiä, haluan rakkaaltani mm., että hän kuuntelee minua ja tukee jos on vaikeaa kuten sinulla nyt on. Mieti nyt, mitä se on, että sun täytyy pelätä puhua RAKKAALLESI, onko oikein? Suoraan sanoen en ymmärrä kuinka joku voi nimittää tuollaista ihmistä rakkaakseen.
"minulla ei ole ketään muuta niin läheistä ihmistä jolle voisin puhua"...
Ei sulla tosiaankaan paljon oo.
Mies ei välttämättä tarkoita loukata.
Miehelle, varsinkin nuoremmalle voi toisen ihmisen sairauteen ja kuolemaan liittyvät asiat olla todella vaikeita suhtautua.
"tosimies ei hempeile"- asenteella ei pysty suhtautumaan empaattisesti, joten vaihtoehdoiksi jää joko suuttuminen tai asian leikiksi lyöminen, sijaistoimintoja molemmat. Kun oikeaa suhtautumistapaa ei ole opittu, tai sitä ei kehdata näyttää.
Tyttöressu, elät vaikeita aikoja. Silloin olisi tosiaan hyvä, että rinnalla olisi ihminen, joka osaisi ja jaksaisi tukea. Poikaystäväsi ei valitettavasti osaa sellainen olla, vaikka luultavasti haluaisikin. Koska olet muutenkin raskaassa elämänvaiheessa, en usko sinulta löytyvän voimia poikaystäväsi jättämiseen (ja kuka sen osaisi sanoa, olisiko se edes lopulta oikea teko?). Toivottavasti hän kypsyy henkisesti matkanne varrella, oma mieheni ei ikävä kyllä ole vieläkään oppinut asettumaan toisen asemaan. Oma veljeni oli pitkään hyvin masentunut ja puhui itsemurha-aikeistaan. Se oli minulle äärimmäisen raskasta aikaa ja yritin olla hänen tukenaan eri tavoin. Mieheni oli mustasukkainen ajasta, jota annoin veljelleni ja kun veljeni masentuneena soitti minulle, mieheni huusi ja raivosi taustalla niin, että veljeni kuuli. Loppujen lopuksi veljeni sitten tappoi itsensä, edes hautajaisiin ei mieheni tullut. Olisin silloin niin tarvinnut hänen tukeaan, mutta en sitä saanut ja se ei ole ainut kerta yhdessäolomme aikana kun olisin tukea tarvinnut. Olemme vieläkin yhdessä, mutta kyllä välillä aina tulee mieleen, että väärän ihmisen kanssa elän. Hän ei koskaan ole ollut tukena, kun olisi tarvinnut ja siitä olen kieltämättä katkera.Olen olosuhteiden pakosta oppinut luottamaan vain itseeni ja löytämään voimani sisältäni. Toivon, että löydät ystävän, jolle voit puhua huolistasi (edes kirje- tai nettiystävän). Toivotan sinulle paljon voimia ja muista, että elämä ei tule aina olemaan yhtä raskasta.
tuli paha olo sinunkin kirjoituksesta, niin kuin myös alkuperäisenkin. Mutta sinun juttusi kuulosti enemmän omaltani, minun mieheni kun on jo hänkin ihan aikuinen, enkä itsekään enää mikään teini. Meitä on siis monia, jotka kärsimme samanlaisesta tilanteesta, sinulla vaan meni sitten jo tosi rankaksi veljesi itsemurhan takia (osanottoni) ja sen, että miehesi oli täysin ymmärtämätön tuollaisessa tilanteessa. Minulla oli onni saada pitää pitkään yksi isovanhemmistani ja hän olikin minulle erityisen rakas. Vähän aikaa sitten mummoni kuoli ja mieheni ei ymmärtänyt suruani yhtään: pari päivää mummon kuoleman jälkeen mieheni tiuskaisi, että kuinka kauan aion sitä mummoa itkeä! Hän oli erittäin loukkaantunut, kun olin omissa maailmoissani ja vähän kiukkuinen hänelle (en jaksanut ottaa osaa hänen joihinkin pieruvitseihin) ja kieltäydyin surussani muutamana päivänä seksistä. Hän ei tätä ymmärtänyt. Jälkeenpäin olen asiasta sanonut, mieheni toteaa vaan, ettei mitään tuollaista tapahtunut ja että totta kai hän ymmärsi minua surussani, oli osaaottava ja kärsivällinen. Että onhan näitä tunteettomia miehiä - omaani olen alkanut jo jonkinlaiseksi psykopaatiksi epäillä!
Hanki fiksumpi ja vanhempi mies itsellesi (ei mitään 10 -vuotta vanhempaa).
Miehethän ovat muutenkin kehityksessä naisia jäljessä.
Mitä hyötyä/iloa on tuollaisesta "miehestä" joka ei ole tukenasi? Jos/kun äitisi kuolee (mitä en tietenkään toivo), niin kannattaa varautua siihen, että äijää ei näy mailla halmeilla. Hänestä ei ole lohduttajaksi.
Todella kurjaa kuultavaa, ja ymmärrän sua paremmin kun hyvin. Myös mun poikaystäväni käyttäytyy samalla tavalla. Eli jos mua ahdistaa joku asia ja painaa mieltä ja puhun siitä hänelle, niin saan kuulla huutoa että kuinka oon niin tyhmä että edes jaksan miettiä moisia asioita. Tai sitten vaihtoehtoisesti pelkkää hiljaisuutta ja välinpitämättömyyttä ja sinne tänne sanan juu tai jaa... Se loukkaa todella paljon koska parisuhteessa pitäis molempien kuunnella toisiaan ja tukee toista vaikka se toisen asia itsestään tuntuiskin vähäpätöseltä. Mutta oletko koittanut puhua sun poikaystävälle asiasta. Sanoa että tuntuu pahalta kun se ei kuuntele sua ja yritä ymmärtää J a tärkein mitä pitäis tehdä, on ottaa kainaloon ja lohduttaa. Itse olen yrittänyt joistakin asoista puhua ja mainita, ja parannusta on tullutkin, mutta joskus hän on edelleenkin samanlainen kuin ennen. Luulen että meidän kumppaneilta puuttuu kokonaan empatia, eli he eivät osaa asettua toisen ihmisen asemaan ja miettiä miltä toisesta tuntuu. Se on hieno asia jos ihmisellä on kyky olla empaattinen ja sain susta sellasen kuvan että sä olet valmis tukemaan sun kumppania jos hänellä on vaikeeta ja haluaa purkaa mieltään, mutta tuskin hän sitä kovin usein tekee jos ollenkaan. Koita jaksaa ja yritä puhua rauhassa sun poikaystävälle.