Olen nyt elänyt tavallaan parisuhteessa Etelä-Euroopassa asuvan nuoren miehen kanssa, jonka kanssa tavattiin kesällä opiskelun merkeissä ulkomailla. Kaikki lähti ihan vain kaveruudesta, eikä kummallakaan ollut aikomusta mihinkään muuhun juuri välimatkan ym. takia. No, se jäi sitten pelkäksi aikomukseksi...:)
Yhteydessä olemme olleet suht tiiviisti. Hän todellakin on sitä mitä aina olen toivonut, samoin kuin minä hänelle. Niin uskomatonta kuin se onkin. Siksi tämä onkin niin hankalaa. Huvittavinta tässä on se, että olemme lyhyen tuttavuutemme aikana joutuneet jo puhumaan niin monet asiat tulevaisuuden osalta läpi. "Normaalit" parit käyvät nämä keskustelut ehkä vuoden, kahden sisällä!
Suurin ongelma on tuo välimatka ja se, että hänellä opiskeluja on edessä vielä muutama vuosi. Emme näkisi toisiamme todellakaan usein, vain muutaman kerran ehkä vuodessa. Lisäksi mietimme, mitä tapahtuisi hänen valmistuttuaan. Missä asuisimmme? Kumpikaan ei mielellään jättäisi perhettään, ja tiedän, että hänelle kynnys on vielä suurempi kuin minulle. Toisaalta yhteisenä kielenä ei ole kummankaan äidinkieli, joten asuminen jomman kumman kotimaassa olisi vaikeaa töiden hankinnan kannalta. Vaikkakaan ei täysin mahdotonta.
Lapset olisivat sitten myöhemmin myös oma lukunsa. Mies haluaa heille oman uskontonsa, vaikkei itse kovin uskonnollinen muuten olekaan. No, minä samoin omani:) En tiedä, onko ongelma kovin suuri. Voiko tällaisissa asioissa sitten joustaa sen verran, että vaikka uskonto (islam) onkin toinen, niin voisin omasta uskonnostani myös osia opettaa. Kuten sanottu, en minäkään kovin uskonnollinen ole, mutta tietyt perusasiat haluaisin omasta uskonnosta jälkipolvillekin.
Etäisyys on kuitenkin se päällimmäisin asia. Onko järkeä odottaa yhteistä tulevaisuutta kenties vuosia, kun ei pääse sitä yhteiseloa kokeilemaan kuin 3-4 x vuodessa lyhyen ajan. Entä jos molemmat huomaamme myöhemmin, ettei siitä mitään tulekaan, ja olemme tuhlanneet turhaan vuosia? Ehkä olisimme sinä aikana sitten voineet kohdata toisen itsellemme sopivan ihmisen, jonka kanssa eläminen sujuisi huomattavasti helpommin. Meillä on kyllä sopimus, että jos toinen tapaa jonkun, niin kerrotaan heti. Mutta eihän se tapaaminenkaan vielä mitään, koska jos on sitoutunut toiseen niin ei sen toisen mahdollisen suhteen eteen voi/saa tehdä mitään. Pettämistähän se olisi.
Joka tapauksessa ero olisi hänelle paha paikka, hän todella on sitoutunut vain minuun.En tiedä todellakaan, mitä kannattaisi tehdä. Jollain tavalla toivoisin löytäväni helpomman suhteen. Mutta toisaalta en kuitenkaan haluaisi menettää tätä miestä, jos hän onkin se oikea ja kaikki vaikeudet vain haasteita. Ymmärrämme molemmat tilanteen vaikeuden, mutta emme haluaisi luovuttaa. Tapaamista ollaan suunniteltu pikapuoliin ja siitä todennäköisesti tulee sitten sekä ihanaa että kamalaa. Vaikeaa on.
Kommentteja ja teidän muiden kokemuksia olisi kiva kuulla. Mutta jos tulee mieleen antaa asiatonta palautetta, niin älkää turhaan vaivautuko, käyttäkää aika parempaan.
Yhteydessä olemme olleet suht tiiviisti. Hän todellakin on sitä mitä aina olen toivonut, samoin kuin minä hänelle. Niin uskomatonta kuin se onkin. Siksi tämä onkin niin hankalaa. Huvittavinta tässä on se, että olemme lyhyen tuttavuutemme aikana joutuneet jo puhumaan niin monet asiat tulevaisuuden osalta läpi. "Normaalit" parit käyvät nämä keskustelut ehkä vuoden, kahden sisällä!
Suurin ongelma on tuo välimatka ja se, että hänellä opiskeluja on edessä vielä muutama vuosi. Emme näkisi toisiamme todellakaan usein, vain muutaman kerran ehkä vuodessa. Lisäksi mietimme, mitä tapahtuisi hänen valmistuttuaan. Missä asuisimmme? Kumpikaan ei mielellään jättäisi perhettään, ja tiedän, että hänelle kynnys on vielä suurempi kuin minulle. Toisaalta yhteisenä kielenä ei ole kummankaan äidinkieli, joten asuminen jomman kumman kotimaassa olisi vaikeaa töiden hankinnan kannalta. Vaikkakaan ei täysin mahdotonta.
Lapset olisivat sitten myöhemmin myös oma lukunsa. Mies haluaa heille oman uskontonsa, vaikkei itse kovin uskonnollinen muuten olekaan. No, minä samoin omani:) En tiedä, onko ongelma kovin suuri. Voiko tällaisissa asioissa sitten joustaa sen verran, että vaikka uskonto (islam) onkin toinen, niin voisin omasta uskonnostani myös osia opettaa. Kuten sanottu, en minäkään kovin uskonnollinen ole, mutta tietyt perusasiat haluaisin omasta uskonnosta jälkipolvillekin.
Etäisyys on kuitenkin se päällimmäisin asia. Onko järkeä odottaa yhteistä tulevaisuutta kenties vuosia, kun ei pääse sitä yhteiseloa kokeilemaan kuin 3-4 x vuodessa lyhyen ajan. Entä jos molemmat huomaamme myöhemmin, ettei siitä mitään tulekaan, ja olemme tuhlanneet turhaan vuosia? Ehkä olisimme sinä aikana sitten voineet kohdata toisen itsellemme sopivan ihmisen, jonka kanssa eläminen sujuisi huomattavasti helpommin. Meillä on kyllä sopimus, että jos toinen tapaa jonkun, niin kerrotaan heti. Mutta eihän se tapaaminenkaan vielä mitään, koska jos on sitoutunut toiseen niin ei sen toisen mahdollisen suhteen eteen voi/saa tehdä mitään. Pettämistähän se olisi.
Joka tapauksessa ero olisi hänelle paha paikka, hän todella on sitoutunut vain minuun.En tiedä todellakaan, mitä kannattaisi tehdä. Jollain tavalla toivoisin löytäväni helpomman suhteen. Mutta toisaalta en kuitenkaan haluaisi menettää tätä miestä, jos hän onkin se oikea ja kaikki vaikeudet vain haasteita. Ymmärrämme molemmat tilanteen vaikeuden, mutta emme haluaisi luovuttaa. Tapaamista ollaan suunniteltu pikapuoliin ja siitä todennäköisesti tulee sitten sekä ihanaa että kamalaa. Vaikeaa on.
Kommentteja ja teidän muiden kokemuksia olisi kiva kuulla. Mutta jos tulee mieleen antaa asiatonta palautetta, niin älkää turhaan vaivautuko, käyttäkää aika parempaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
En oikein tiedä miten tuota sun juttua kommentoida, koska sehän on sinun elämä, eikä minun. Mut ehkä jos sanoisin sellasen kliseen, että seuraa sydämesi ääntä. =)
Itse teen niin parhaillaan. Minulla on ihana ulkomaalainen poikaystävä ja hän tosiaan tuntuu ihan siltä Oikealta. En vois kuvitella mulle sopivampaa miestä. Ollaan jo tulevaisuudestaki juteltu, mut ei nyt mitenkään haudanvakavasti. Tarkotus olis muuttaa jossain vaiheessa yhteen ja olis myös tarkotus opetella poikaystäväni äidinkieli.
Uskontoasioista ei olla ikinä juteltu, vaikkakin tiedän hänen olevan katolilainen (ite oon luterilainen). Kuitenkin olen aina ajatellut, etten pakkokasta omia lapsiani (jos niitä mulle suodaan), vaan lapset saa päättää ite mihin uskontoon menevät sitten aikuisena.
Mutta soisin, että suomitytöillä pysyisi maltti päässä näiden ulkomaisten miesten kanssa. On välillä vähän koomistakin, kun tuntuu siltä että pelkkä miehen kansalaisuus on niin ihquu ja hianoo... Ja sitten kun ollaan "tielle lähdetty", niin siinä sitten pysytään vaikka hampaat irvessä ettei vanhemmat ja kaverit kotopuolessa pääsisi kuittailemaan että no, eikös me sanottu... Ja loppuelämä piloilla kun piti seurata "sydämen ääntä"...
Ja just sitten se, että miten ne on niin usein ne miehet muslimeita, olisko heillä kenties vähän haaveita saada EU-naisen kautta pysyvä oleskelulupakin kenties? Noh, mut koitan siis vaan sanoa että matkailkaa vähän enemmän, nähkää maailmaa, oppikaa tuntemaan muita kulttuureja_ennen_ kuin lyötte loppuelämänne lukkoon jonkun äijän takia, joka saattaa loppujen lopuksi olla ihan idiootti. Suhtautukaa siis samalla varauksella kun suhtautuisitte suomalaisiinkin äijiin.
Noh, mutta tämä oli siis vaan kommentti, ei pidä tuohtua.
Ei siinä kyllä paljon kansallisuutta ajateltu, että enemmän kuin mielelläni olisin halunnut toisen olevan suomalainen. Eikä minulla ole aikomustakaan suhteen "hienouden" takia hampaat irvessä roikkua jutussa. Tyyppi voisi aivan yhtä hyvin olla suomalainen ja miettisin samoja asioita, nyt vain tuo välimatka on himppusen pidempi ja vaikeampi. Että epäluuloja kyllä riittää, ei tässä rakkaudesta sokeina eteenpäin mennä.
Toisekseen tuohon oleskelulupa-asiaan. Varmaan monissa tapauksissa se pitääkin paikkaansa. Omassa tapauksessani kyllä ei. Hän mieluummin jää kotimaahansa kuin hinkuaa Suomeen. Oleskelulupa viimeisin asia, mikä hänellä mielessä:)
Eli tässä tapauksessa ongelmana ei ole niinkään kansalaisuus. Hän voisi ihan yhtä hyvin olla suomalainen. Mutta asuu kaukana. Näin.
Eli ongelman selvittelyä jatkettaessa...
"Tyyppi voisi aivan yhtä hyvin olla suomalainen ja miettisin samoja asioita, nyt vain tuo välimatka on himppusen pidempi ja vaikeampi."
Vois olla, muttei ole... Oikeasti, älä luule, ettei eroja olisi. Niitä on.
"Hän mieluummin jää kotimaahansa kuin hinkuaa Suomeen. Oleskelulupa viimeisin asia, mikä hänellä mielessä:)"
Tuskin ääneen sanoisi, jos vaikka oleskelulupa oliskin se päällimmäinen kiinnostuksen kohde.
Sanonpahan vaan, että kannattaa pitää silmät auki. Aika paljon tiedän näiden mehmetien perään innostuneita suomityttöjä, ja aina on jollain tapaa mennyt päin helvettiä. Yleensä niin, että jossain vaiheessa ollaan sit Suomessa, on toukka jne. ja äijä tekee mitä lystää muiden naisten kanssa, baareissa jne. Mut jokainen tekee tietty omat päätöksensä.
Tuohan on just jokaisen vanhemman paha uni, ja tätä tapahtuu _todella usein_: suomalainen tyttö lähtee kielikurssille jonnekin Brightoniin, bongaa sieltä viikon sisään jonkun aivan omituisen arabin tms., ja sitten kun koittaa sanoa tyttökullalle että ootko nyt ihan varma, niin sitten ihan uhallakin mennään naimisiin just tämän tapauksen kanssa. Parempi olla hiljaa, tai oikeastaan kannustaa kovasti (jos vanhemmat pitää sulhoehdokkaasta, tässä on jotain vikaa :) ).
Tietenkin fiksuinta olisi yrittää kasvattaa lapsi niin, ettei ulkomaalaisuudessa ole mitään ihmeellistä, mutta se on Suomessa melko vaikea...
sinun poikaystäväsi on? Minulla on meinaan samanlainen tilanne. Tosin lapsia ei olla hankkimassa.
Kotoisin on ex-Jugoslavian alueelta. Serbia-Montenegrosta. Mistä omasi? Emmekä mekään todellakaan ole vielä lapsia hankkimassa emmekä sen puoleen naimisiinkaan menossa. Noista asioista on puhuttu lähinnä muodossa: sitten joskus tulevaisuudessa kun ehkä, niin miten on tämän ja tämän asian kanssa. Sehän siinä juuri huvittavaa onkin puhua asioista, joihin on vielä vuosia aikaa.
Totta puhut, onhan näitä tapauksia nähty. Ja tietty on eroja suomalaiseen. Tässä tapauksessa nyt vain tiedän, miten asian laita on, mutta toki pidän silmät auki. Kuten alempana jo toiselle vastasin, niin vaikka monista asioista on puhuttu, niin eivät ne silti todellakaan ajankohtaisia ole. Joskus tulevaisuudessa sitten. Ei ole aikomustakaan päätyä "toukan" kanssa itkemään muiden naisten kanssa huvittelevan miehen perään.
Juu tuskin kenelläkään on aikomusta päätyä vauvan kanssa yksin itkemään miehen hurvitellessa, ja varmaan kaikki nuoret tyttöset luulevat tietävänsä, ihan parinkin viikon tuntemisen perusteella, että minkälainen mikäkin mies on.
Sanon vaan kuitenkin sen, että muslimimiehen kanssa tulee yleensä totuus vastaan melko nopeasti, viimeistään sitten avioliiton myötä. Ei toista voi minkään chatin kautta oppia tuntemaan...
Ootkohan katsonut Käenpesää vähän liikaa viime aikoina? Eipä ole serbiäijät mitään suloisia herranterttuja, ainakaan jos Suomeen muutatte (täällä kun niitten pää menee innokkaasta blonditarjonnasta melko sekaisin, noin niinkuin karkeasti yleistäen...). Siellä päin voisi toimiakin, mutta kyllä se naisen paikka on avioliitossa _melko tarkkaan mietitty_, eikä välttämättä oikein suomalainen tyyli siellä sovellu... Seurusteluvaihe on tietenkin ihan eri juttu, silloinhan nämä veijarit suoltavat melko taitavasti ns. pashaa, eikä rehellisyyteen tottuneilla suomitylleröillä ole siihen oikein vastustuskykyä... :) Bottom line: Balkanin äijiin kannattaa ihan oikeasti suhtautua vähän varauksella.
Mutta en sano etteikö voisi toimia, aika paljon tuuria vaan matkan varrella tarvitaan...