Pakko purkaa tuntojani tänne, sillä huonosti nukutun yön jälkeen ajatukset junnaavat kehää.
Vielä pari päivää sitten kaikki oli hyvin. Hääjärjestelyt vauhdissa, suhde kulki tasaista ja turvallista latuaan. Kunnes viikonloppuna törmäsin siihen mieheen, joka laittaa sukkani pyörimään jaloissa. Tunnemme entuudestaan, mutta olosuhteista johtuen suhde ei ole ollut mahdollinen. Mitään ei tapahtunut, keskustelimme vain niitä näitä. Ilmassa kuitenkin kipinöi ja ihan itsestään selvästi tämä mies osoitti haluavansa minut edelleen omakseen.
Nykyisen avopuolisoni kanssa olemme järjestäneet elämämme hyvin. Hääpäivä on sovittu ja jopa lapsista on puhuttu vakavaan sävyyn. Nyt tämä tapaaminen käänsi kaiken päälaelleen ja joudun kyseenalaistamaan kaiken. Onko avomieheni minulle sittenkään oikea? Miten voin mennä jonkun kanssa naimisiin, jos ajattelen toista? Tunnen kalvavaa syyllisyyttä, enkä tiedä miten tästä selviää.
Ystäväni kehoitti miettimään molempien miesten hyviä ja huonoja puolia objektiivisesti. Minusta se on kuitenkin mahdotonta ja epäreilua; usean vuoden suhteen jälkeen ei miestä oikein voi verrata toiseen, jota ei tunne niin hyvin ja jonka kanssa kemiat kohtaavat ehkä juuri siksi, ettei arki ole kuvioissa mukana. Nykyinen mieheni on hyvä minulle, mutta hänessäkin on huonot puolensa. Hän kuitenkin tuntee minut läpikotaisin ja rakastaa myös sitä vähemmän hehkeää minua, joka iltaisin lämmittää teetä lököttävissä verkkareissa. Tämä toinen on nähnyt minusta vain sen "paremman" puolen; hyvältä tuoksuvan, kauniisti meikatun ja hyväntuulisen.
Olisiko niin, että tähän toiseen mieheen törmääminen näin emotionaalisesti herkässä tilanteessa (=hääjärjestelyt & lopullinen sitoutuminen) olisi saanut minut näkemään nykyisen suhteeni ongelmakohdat ja "paisuttelemaan" niitä? Ehkä kysymys onkin vain sitoutumisen pelosta ja jänistämisestä ennen häitä? Ja tämä toinen mies on vain ovela tekosyy kyseenalaistaa suhteemme mielekkyys.
Kovin kevyin perustein en ole lähdössä minnekään. Yhteisiä vuosia, asuntoa, tulevaisuutta ja muita sitoumuksia ei voi unohtaa noin vain. Ajattelinkin, että ehkä olisi parasta keskustella tulevan mieheni kanssa perusteellisesti suhteestamme ja siitä, mitä kumpikin siltä odottaa... Ja jos siltä näyttää, häitäkin voi lykätä. En halua astua avioon epävarmuus sydämessä.
Että voi pieni ihminen tuntea itsensä epävarmaksi!
Vielä pari päivää sitten kaikki oli hyvin. Hääjärjestelyt vauhdissa, suhde kulki tasaista ja turvallista latuaan. Kunnes viikonloppuna törmäsin siihen mieheen, joka laittaa sukkani pyörimään jaloissa. Tunnemme entuudestaan, mutta olosuhteista johtuen suhde ei ole ollut mahdollinen. Mitään ei tapahtunut, keskustelimme vain niitä näitä. Ilmassa kuitenkin kipinöi ja ihan itsestään selvästi tämä mies osoitti haluavansa minut edelleen omakseen.
Nykyisen avopuolisoni kanssa olemme järjestäneet elämämme hyvin. Hääpäivä on sovittu ja jopa lapsista on puhuttu vakavaan sävyyn. Nyt tämä tapaaminen käänsi kaiken päälaelleen ja joudun kyseenalaistamaan kaiken. Onko avomieheni minulle sittenkään oikea? Miten voin mennä jonkun kanssa naimisiin, jos ajattelen toista? Tunnen kalvavaa syyllisyyttä, enkä tiedä miten tästä selviää.
Ystäväni kehoitti miettimään molempien miesten hyviä ja huonoja puolia objektiivisesti. Minusta se on kuitenkin mahdotonta ja epäreilua; usean vuoden suhteen jälkeen ei miestä oikein voi verrata toiseen, jota ei tunne niin hyvin ja jonka kanssa kemiat kohtaavat ehkä juuri siksi, ettei arki ole kuvioissa mukana. Nykyinen mieheni on hyvä minulle, mutta hänessäkin on huonot puolensa. Hän kuitenkin tuntee minut läpikotaisin ja rakastaa myös sitä vähemmän hehkeää minua, joka iltaisin lämmittää teetä lököttävissä verkkareissa. Tämä toinen on nähnyt minusta vain sen "paremman" puolen; hyvältä tuoksuvan, kauniisti meikatun ja hyväntuulisen.
Olisiko niin, että tähän toiseen mieheen törmääminen näin emotionaalisesti herkässä tilanteessa (=hääjärjestelyt & lopullinen sitoutuminen) olisi saanut minut näkemään nykyisen suhteeni ongelmakohdat ja "paisuttelemaan" niitä? Ehkä kysymys onkin vain sitoutumisen pelosta ja jänistämisestä ennen häitä? Ja tämä toinen mies on vain ovela tekosyy kyseenalaistaa suhteemme mielekkyys.
Kovin kevyin perustein en ole lähdössä minnekään. Yhteisiä vuosia, asuntoa, tulevaisuutta ja muita sitoumuksia ei voi unohtaa noin vain. Ajattelinkin, että ehkä olisi parasta keskustella tulevan mieheni kanssa perusteellisesti suhteestamme ja siitä, mitä kumpikin siltä odottaa... Ja jos siltä näyttää, häitäkin voi lykätä. En halua astua avioon epävarmuus sydämessä.
Että voi pieni ihminen tuntea itsensä epävarmaksi!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Etköhän vastannut jo itse ongelmaasi. Juttele miehesi kanssa. Ei kannata monta hyvää vuotta heittää hukkaan, mutta ei myöskään saa valehdella sydämelleen. En kuitenkaan usko, että vielä tuossa vaiheessa kannattaa tehdä radikaaleja ratkaisuja. Se huuman tunne ja kemioiden kohtaaminen johtuu usein aivan muista syistä kuin siitä, että tässä onkin "se oikea".
Jos haluat lapsia ja muutenkin vakiintuneen elämän, niin muista, että siinä menee taas vuosia ennen kuin olet siinä vaiheessa uuden miehen kanssa, että näitä päätöksiä tehdään. Jos tehdään. Aika harva mies tänä päivänä edes haluaa sitoutua tosissaan alle 30-vuotiaana (vaikka en nyt tiedä ikääsi...).
En minäkään ole "sen oikean" kanssa. Se meni jo. Katsos elämä ei aina onnistu sen kanssa, jota eniten rakastaa. Suosittelen sellaista miestä, jonka kanssa on hyvä olla, joka on vastuuntuntoinen ja rakastava, luotettava.
Kirjoituksesi laittoin ajattelemaan, ja oli kuin otos omasta elämästäni.
Minulle on tullut tietynlainen ahdistuksen tunne, kun olemme alkaneet pohtia häitä. Hurjaa miettimistä onko tämä sittenkään se oikea minulle (onko sellaista?), itsellä on myös eräs mies "tuolla", joka laittaa todellakin sukat pyörimään jaloissa. Ja tavallaan aina esim. baarissa ollessa katselen miehiä "sillä silmällä", vaikka parisuhteessa olenkin. Koskaan en ole pettänyt, eikä ole suunnitelmissa, onko se sitten vain jotain jännityksen kaipuuta, vai mitä..
Meillä on mieheni kanssa yhteinen lapsi ja turvallinen elämä. Siitä ei hevillä viitsi irti päästää. Mutta pohdin todella myös sitä, että en tahdo minäkään niitä häitä, jos alttarilla tulee vielä pohdittua että onko tämä nyt sitä mitä haluan.
Vaikkakin, ....:n kirjoitus oli hyvä, ja aika osuva!
Itsellänikin on ollut vähän sama tilanne. Epäröimiseni tosin liittyi vahvasti avoliittoon, jota olen pitänyt todella vakavana sitoutumisena. Kai se on se pelko siitä, että tekeekö oikean ratkaisun. Onko tämä sitä suurta rakkautta vai voiko jossain olla jotain suurempaa jne. ja jotenkin se lopullisuus onko tämä se ihminen, jonka kanssa haluan mennä naimisiin ja saada lapsia. Itse ainakin mietin liikaa sitä, teenkö oikean ratkaisun ja se pelotti. Tämä on ensimmäinen pitkä suhteeni, joten minulla ei ole vertailukohtia (arjen ongelmat ja harmaus voivat paisua suurempiin mittasuhteisiin toisin sanoen vaikka on hyvin sitä ei ehkä osaa aina arvostaa niin paljon kuin jos olisi nähnyt asiat todella huonosti).
Loppujen lopuksi luulen, että rakkaus on tunnesiteen lisäksi paljolti myös päätös - päätös rakastaa toista arjessa ja juhlassa,myötä- ja vastoinkäymisissä. Ihmisellä voi myös olla monta oikeaa. Pitkässä suhteessa oleva saattaa pitää muitakin ihmisiä kuin omaa kumpaaniaan viehättävänä ja saattaa jopa ihastua muihin. Ihastuuhan sitä uusiin persooniinkiin, eri asia on toimiiko väärin kumppaniaan kohtaan. Tosiasia on myös, että arki ei rasita uusien tuttavuuksien kanssa, uusi miestuttavuus on hyväntuulinen näkee sinut hyväntuulisena ja parhaimmillasi. Sukat pyörii jalassa, koska uudessa on haastetta ja hurmattavaa, oman miehesi rakkaus sinulla on ja hän ei enää yllätä niin usein, koska tunnette niin hyvin. Tästä uudesta miehestä et tiedä mitään ja hän on täynnä mahdollisuuksia ja siksi niin jännittävä. Tälle toiselle voi omassa päässään myös kuvitella ominaisuuksia, joita hänellä ei oikeasti ole.Hän on ehkä erilainen kun miehesi jossain asiassa, mutta saatta tehdä toisen asian vastoin sinun arvomaailmaasi. Vaikka miestä vaihtaisitkin luulen, että se sama arki niissä harmaissa verkkareissa iltateen keittopuuhissa tulisi hänenkin kanssaan vastaan.
Hyvä kirjoitus, todella! Juuri noin olen itselleni yrittänyt järkeillä tätä tunteiden vuoristorataa ja "tylsistymistä". Uskon (ainankin haluan!) siihen, että rakkaus on myös VALINTA. Koska ei sitä onnen huumaa tosiaan voi olla missään suhteessa ikuisesti/aina, niin jollain tapaahan ne parisuhteet pystyssä pysyvät. Ja muutenkin olit kirjoittanut todella hyvin tuosta toiseen ihastumisesta!