Kaipaan apuanne ja mielipiteitänne.
Tilanne on seuraava: olen seurustellut avomieheni kanssa 3 vuotta. Olemme kokeneet yhdessä paljon ja periaatteessa suhteemme on (kai) ihan hyvä. Olemme menossa naimisiin keväällä ja lapsiakin on suunniteltu seuraavan vuoden sisällä. Yhteinen asunto on ja yleisesti ottaen arki sujuu ihan mukavasti.
Minusta kuitenkin tuntuu kuin suhteestamme puuttuisi jotain. Seksielämämme on aika nuivaa, enkä nauti siitä enää niinkuin ennen. Kaikki on liian ennalta-arvattavaa ja tylsää. Olen yrittänyt piristää sitä hankkimalla leluja, alusvaatteita, ehdottamalla uusia juttuja, kertomalla omista toiveistani ja haluistani... Mutta ei. Miestä ei tunnu kiinnostavan ja hänen torjuntansa on monesti saanut minut tuntemaan itseni suorastaan typeräksi, tuputtaessani hänelle seksifantasioitani tai muita virikkeitä. Hän ei myöskään tuo mitenkään esille sitä, että olisin hänen mielestään kiinnostava naisena. Nettiporno sen sijaan kiinnostaa sitäkin enemmän.
Nyt tilanne on se, että olen ihastunut toiseen mieheen ja tämä ihastus on saanut minut näkemään oman suhteeni ongelmakohdat. Yritin puhua näistä asioista avomieheni kanssa, sillä avoin keskustelu on mielestäni kaiken a ja o. En puhunut ihastuksestani mitään, sillä se ei ole mielestäni se asian ydin, vaan se, että jostain syystä en koe tarpeideni naisena täyttyvän tässä suhteessa. Mieheni on suurimman osan ajasta aika aliarvioiva, antaa rajuakin kritiikkiä ja suhtautuu mielenkiinnonkohteisiini ja ajatuksiini alentuvasti. Nytkin keskustelu tyssäsi yksinkertaisesti siihen, ettei mieheni mielestä meillä ole mitään ongelmaa tai tarvetta keskustella mistään. Keskustelu käpertyi siihen, että hänen mielestään haluan vain huomiota ja minun pitää kuulemma tottua siihen, että häneltä en sitä saa tai etsiä uusi mies. Piste. "Älä valita enempää, en jaksa kuunnella."
Rakastan kuitenkin avopuolisoani ja suhteessamme on paljon hyvää, mutta näiden seikkojen valossa minua alkaa epäilyttää. Onko hän sittenkään minulle se oikea? Haluanko jakaa loppuelämäni ihmisen kanssa, jolle minun ajatukseni ja mielipiteeni eivät ole tärkeitä? Mihin pisteeseen asti tottumus ja arki ovat ihan hyväksyttäviä juttuja parisuhteessa ja milloin asiasta pitäisi olla huolissaan?
Tilanne on seuraava: olen seurustellut avomieheni kanssa 3 vuotta. Olemme kokeneet yhdessä paljon ja periaatteessa suhteemme on (kai) ihan hyvä. Olemme menossa naimisiin keväällä ja lapsiakin on suunniteltu seuraavan vuoden sisällä. Yhteinen asunto on ja yleisesti ottaen arki sujuu ihan mukavasti.
Minusta kuitenkin tuntuu kuin suhteestamme puuttuisi jotain. Seksielämämme on aika nuivaa, enkä nauti siitä enää niinkuin ennen. Kaikki on liian ennalta-arvattavaa ja tylsää. Olen yrittänyt piristää sitä hankkimalla leluja, alusvaatteita, ehdottamalla uusia juttuja, kertomalla omista toiveistani ja haluistani... Mutta ei. Miestä ei tunnu kiinnostavan ja hänen torjuntansa on monesti saanut minut tuntemaan itseni suorastaan typeräksi, tuputtaessani hänelle seksifantasioitani tai muita virikkeitä. Hän ei myöskään tuo mitenkään esille sitä, että olisin hänen mielestään kiinnostava naisena. Nettiporno sen sijaan kiinnostaa sitäkin enemmän.
Nyt tilanne on se, että olen ihastunut toiseen mieheen ja tämä ihastus on saanut minut näkemään oman suhteeni ongelmakohdat. Yritin puhua näistä asioista avomieheni kanssa, sillä avoin keskustelu on mielestäni kaiken a ja o. En puhunut ihastuksestani mitään, sillä se ei ole mielestäni se asian ydin, vaan se, että jostain syystä en koe tarpeideni naisena täyttyvän tässä suhteessa. Mieheni on suurimman osan ajasta aika aliarvioiva, antaa rajuakin kritiikkiä ja suhtautuu mielenkiinnonkohteisiini ja ajatuksiini alentuvasti. Nytkin keskustelu tyssäsi yksinkertaisesti siihen, ettei mieheni mielestä meillä ole mitään ongelmaa tai tarvetta keskustella mistään. Keskustelu käpertyi siihen, että hänen mielestään haluan vain huomiota ja minun pitää kuulemma tottua siihen, että häneltä en sitä saa tai etsiä uusi mies. Piste. "Älä valita enempää, en jaksa kuunnella."
Rakastan kuitenkin avopuolisoani ja suhteessamme on paljon hyvää, mutta näiden seikkojen valossa minua alkaa epäilyttää. Onko hän sittenkään minulle se oikea? Haluanko jakaa loppuelämäni ihmisen kanssa, jolle minun ajatukseni ja mielipiteeni eivät ole tärkeitä? Mihin pisteeseen asti tottumus ja arki ovat ihan hyväksyttäviä juttuja parisuhteessa ja milloin asiasta pitäisi olla huolissaan?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Siis asian ydinhän on juuri siinä ihastumisessa.Ei toimivassa parisuhteessa ole sellaista rakoa johon joku toinen mies tai nainen mahtuisi.Minusta sinun kannattaisi keskustella vielä miehesi kanssa ja lopettaa asioiden salailu.Tuleehan tuo ihastumisesi esille kumminkin jossain vaiheessa.
Itse en enää tuossa vaiheessa jatkaisi kun asian on päästänyt jo noinkin pitkälle että on ihastunut johonkin toiseen.
Äläkä missään nimessä mene naimisiin ennenkuin olet varma siitä mitä haluat.Se olisi viimeinen virhe kun asiat ovat viellä selvittämättä.
tuo suhteenne. Jos mies suhtautuu noin sinuun, ei kannata mennä naimisiin. Molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus ovat hyvän suhteen edellytyksiä. Sisareni on naimisissa avomiehesi kaltaisen kanssa, on hirveetä katsella sivusta lisääntyvää henkistä väkivaltaa ja vähättelyä. Lapsetkin kärsivät ja ero on vain ajan kysymys.
Lue miehen ajatuksia vähän vastaavasta tilanteesta otsikolla "parhaassa iässä" ja tee päätökset sen jälkeen. Te olette olleet jo sen verran kauan yhdessä, joten pystyt arvioimaan muuttuuko hän ja mihin suuntaan. Ainoa jota sinä voit muutta olet sinä itse, joten ota pieni "breikki" pari kk ja katso sitten, älä ainakaan mene naimisiin ja luule että kyllä sitten kaikki on hyvin :-)
itse jäin ex-miehen luo aikaan ja mentiin naimisiin jne... ja 14 vuoden jälkeen olin täysin kypsä lähtemään... ongelmat ja miehen "luonne" oli tiedossa jo silloin, mutta sitä kuvittelee että kaikki muuttuu ja ei ne pienet asiat haittaa kun on hyvää jne... mutta jossain vaiheessa asiat alkavat syödä sinua, jos et niitä voi oikeasti hyväksyä. Eli mieti asioita, ovatko ne sellaisia joidenka kanssa voit elää... mies ei siitä todennököisesti tule muuttumaan... siihen ei kannata uskoa, mutta jos sen voit hyväksyä, niin se on sitten eri asia