Avoliittoa takana viitisen vuotta. Pariin otteeseen ollaan puhuttu naimisiinmenosta ja lapsista, mutta ei siitä sen valmiimpaa ole tullut, koska mies epäröi, ei halua vielä. Keskustelut on käyty minun aloitteestani.
Nyt tajusin surukseni sen, että usean yrityksen jälkeen asiasta on tullut itselleni aivan yhdentekevä. Jos en nyt kelpaa vaimoksi ja lasten äidiksi, niin miksi tilanne olisi joskus toinen?! En halua naimisiin siksi, että niin on tapana tehdä vaan siksi, että olisin miehelle niin rakas ja tärkeä, että hän haluaisi minut vaimokseen. Avomieheni ei enää koskaan voi saada minua vakuuttuneeksi siitä, että häneltä tällaisia tunteita löytyisi. Mitä mieltä siis ylipäätään jatkaa, kun ei mitään ole enää odotettavissa...
Nyt tajusin surukseni sen, että usean yrityksen jälkeen asiasta on tullut itselleni aivan yhdentekevä. Jos en nyt kelpaa vaimoksi ja lasten äidiksi, niin miksi tilanne olisi joskus toinen?! En halua naimisiin siksi, että niin on tapana tehdä vaan siksi, että olisin miehelle niin rakas ja tärkeä, että hän haluaisi minut vaimokseen. Avomieheni ei enää koskaan voi saada minua vakuuttuneeksi siitä, että häneltä tällaisia tunteita löytyisi. Mitä mieltä siis ylipäätään jatkaa, kun ei mitään ole enää odotettavissa...
Vastaukset 35
Vanhimmat
ratkaisuja ole tehty, niin epäilen vahvasti että se tuleva ratkaisu tehdään eron eikä avion hyväksi 10-0. Älä tuhlaa elämääs. (oon mä kans paraskin sanoja, kun en itekkä vielä ole päässy eroon suhteesta, vaikka se on oikeesti ollut loppu jo ennenkuin se on kunnolla koskaan alkanutkaan) :( Neuvoja vaan on niin helppo antaa.
Vastaus kysymykseesi on, ei niin mitään mieltä!
Itsekin tässä jo valmistelen tulevaa eroa, sillä olen varma että se tulee, koska ei ole niin yhtään mitään yhteistäkään, riitoja lukuunottamatta, jotka alkaa jos minä sanon että herrassa nyt sattuu olee pieniä vikoja siellä sun tääl ajatusmaailmassaan...
Ehkä avomiehesi ei yksinkertaisesti halua naimisiin, sellaisia ihmisiä on. Kuitenkin hän voi haluta elää kanssasi yhtä sitoutuneesti.
Lapset ja naimisiinmeno ovat tietenkin kaksi eri asiaa. Ehkä sinäkään et haluaisi lapsia juuri nyt, vai mitä?
Tosin en teidä, minkä ikäinen olet. Saattaa tietysti olla, että hukkaat aikaasi, mutta sitä emme tiedä.
Viisi vuotta yhdessä on pitkä aika. Mieti todella haluatko jatkaa, jos ei mitään muutosta, siis naimisiinmenoa ja lasten hankintaa, tapahdu.
Mulla on vähän samantapainen tilanne, tosin ollaan seurusteltu "vasta" kaksi vuotta, mutta ei asuta yhdessä. Haluaisin pian lapsen ja naimisiinkin. Ollaan asiasta puhuttu, mutta mies sanoo, että hänellä on nyt liikaa huolia elämässään, jotka haluaa hoitaa ensin. Myös suhde pitäisi saada hänen mielestään toimivammaksi. Mulle lapsiasia on tosi kipeä, en halua odottaa enää vuottakaan, vaikka miestä rakastankin. Mun mielestä suhteemme muuten toimii ihan ok, ja ratkaisujen teko syventäisi sitä, ainakin näyttäisi onko meillä tulevaisuutta. Luulen että mieheni pelkää, ei kestäisi epäonnistumista ja viivyttelee siksi.
Oletko jutellut miehesi kanssa ja selvittänyt haluatteko samoja asioita? Mitä tapahtuisi jos sanoisit lähteväsi jokun aikarajan jälkeen, jos ei tule valmiimpaa? Kannattaako jatkaa, jos miehesi ei pysty tarjoamaan sulle tulevaisuutta jossa olisit onnellinen?
Olen suht saman kokenut kuin sinä ja täysin samaa mieltä kanssasi.
Jotenkin oksettaa tuollainen "panttaaminen".
Itse olen kaunis, (edelleenkin) nuori (tai ainakin tarpeeksi nuori) ja hyvin koulutettu nainen, eikä mukaan koskaan ole se "oikea aika" mennä naimisiin ja/tai perustaa perhe.
Meillä molemmilla ikää jo yli 30 vuotta.
Kun olemme näistä keskustelleet, ei mies ole sanonut kokonaan ei naimisiinmenolle ja lapsille. Koskaan ei vain tunnu olevan sopiva hetki.
Tuollaista "aikarajauhkausta" suunnittelinkin. Sitten tajusin, että en halua naimisiin siten, että se on miehelle pakon edessä tehty asia. Eihän siinä mitään mieltä olisi, sillä avioliiton
pitä perustua rakkauteen ja tahtoon. Tuolla tiellä vastassa olisi vain avioero ja yksinhuoltajuus...
Kaikkein kipeimmältä tässä asiassa tuntuu se, että miehelläni on kuitenkin asioista tiukkoja
periaatteita, eli hän arvostaa avioliittoa ja on sitä mieltä, että lapset hankitaan vasta aviossa.
Kihloihin menimme pari vuotta sitten. Kosiessaan tuolloin mieheni sanoi, että hän kosii vain
kerran elämässään. Eli tuskin olisi kosinut jos ei olisi ollut tunteistaan varma. Mikä nyt sitten on muuttunut, minä, hän, suhteemme?
Jotenkin tuntuu, että mies ei halua ymmärtää asian tärkeyttä minulle. Hänen puolestaan kai voisimme jatkaa näin eteenkin päin (mikään hänen käytöksessään ei anna ymmärtää, että haluaisi erota tms.). Ja minulle taas asiasta on tullut iso "möykky" joka on välillämme, kasvaa koko ajan, tappaa tunteeni ja vie meitä erilleen.
Ymmärrän OIKEIN hyvin tunteesi.
Siinä kun on vielä se "jännä juttu", että nainen on se, joka synnyttää (yleensä tietyn ikäisenä) ja väkisinkin sinun iässäsi rupeaa miettimään, että "entäs se jälkikasvu".
Ja siinä kun sitten vain ukko pistää "odotuslistalle", koska eihän HÄNELLÄ ole mitään kiirettä!
Heivaa se äijä.
kaikki miehet oikeasti samanlaisia 'haluttomia',ettei se 'vika' ole naisessa. Miehelle vaan 'ei tule mieleen' et naisen on hyvä tehdä lapset tietyssä iässä tai et nainen tahtoo naimisiin,perheen. Mistä juontaa ajatus,et nainen ei koe itseään rakkaaksi ja tärkeäksi,naiseksi, jos mies ei kosi yms. tee kaikkia alotteita..
Siitä se juontaa juurensa, kun naiset (ja miehet) on "opetettu" tuohon VANHANaikaiseen ajatteluun, vaikka eletään vuotta 2006!!!
Olet pelkkä epävarma lapsellinen pikkutyttö. Jos et vakaassa tavallisessa avoliitossa pysty tuntemaan itseäsi miehelle rakkaaksi ja tärkeäksi, niin lähde takaisin äidin helmoihin.
Jos olisit vaivautunut lukemaan toisenkin viestini, niin et ehkä olisi nimitellyt pikkutytöksi. Tai voihan kolmekymppinen sen kohteliaisuutenakin ottaa...
Mielestäni on aivan normaalia haluta naimisiin ja lapsia. Tai minulle olisivat "pelkät" lapsetkin ok, mutta mieheni ollessa kyseessä ei lapsia tule ilman avioliittoa - tämänkin olisit viestistäni voinut lukea.
Kyllä naisella on oikeus avioliittoon ja lapsiin!!!
Se ei ole mies eikä mikään, jos ei kykene avioliittoon.
Kieltäytyä sellaisesta paskasta!
Ei siis kannata sellaisen miehen yritellä yhteiseloa NAISEN kanssa!
Haluan mielummin akateemisen ja myös henkisesti sivistyneen 30 sinkkunaisen, jota ei kiinnosta niin primitiiviset asiat kuin paskavaippojen vaihtamiset. Nainen voi olla kaikkea muuta kuin pelkkä synnyttäjä tai hoitoemo, vaikka sinusta tuskin juuri muuhun on.
ainakin yrittää saada lapsia? Kuka sellaista voi määrätä, pikku-kotityranniko?
Eiköhän me lapsia haluavat tehdä niitä lapsia keskenämme. Ne jotka ei lapsia halua taas löytävät toisensa, jos löytävät. Näissä asioissa ei voi tehdä kompromisseja, ei kumpikaan osapuoli!
AP:lle sanoisin, että kysy suoraan haluaako puolisosi lapsia. Kyllä miehetkin ymmärtää, ettei nelivitoset naiset perheenperustamista voi vasta silloin aloittaa.
Mulla ja exälläni suhde loppui juuri tuossa pisteessä. Puhuin tulevaisuudesta, mies jahkasi ja meni kivannäköiseksi kun yritettiin suunnitella tulevaisuutta, lähdin koska mies ei välittänyt tarpeeksi tai nähnyt meillä kahdella tulevaisuutta tuon pidemmälle. En ole katunut suhteen lopettamista, mutta en voi sanoa, olisiko se oikea ratkaisu sinun tilanteessasi.
Kovasti mies oli pahoillaan ja yritti vielä tulla takaisinkin. Mutta luulisi sen menneen vaan paniikkiin kun tuli jätetyksi....epäilisin että mies on nyt myöhemmin myös huomannut, ettei meidän suhteella olisi ollut noilla eväillä tulevaisuutta, ihan lapsiin ja avioliittoon ja avioliitossa pysymiseen jos ajattelee.
Mulla on aika sama tilanne, paitsi että ollaan 25 -vuotiaita.
Nyt ajattelen, että odottelen muutaman vuoden, mutta enempää en välttämättä. Tahdon ensisijaisesti lapsia, naimisiin meneminen ei ole niin tärkeää mulle.
Oon katkera miehelle, että jos hän tuota panttaa, niin "aika ajaa ohi" musta enkä koskaan saa lapsia. Toisaalta jos lähden, en välttämättä tietenkään saa silti koskaan lapsia...
Nimin. en tahdo olla yksinäinen vanhus
Yksinäinen voit olla varsin hyvin niin lapsettomana kuin ihmisenä, jolla on lapsia. Lapsi ei takaa onnea kenellekään eikä sinulla yksioikoisella raukalla ole selvästi aavistustakaan, millaisen vastuun lapsi tuo.
Olet hyvin nuori ja tuon ikäisenä saattaa vielä arvostukset ja tulevaisuudentoiveet muuttua radikaalisti. Vaikuttaa säälittävältä ja lapselliselta kiukuttelulta miestä kohtaan, joka on selvästi kypsä ja harkitseva ihminen. Toivottavasti et kykene tulemaan raskaaksi. Maailma ei ole mustavalkoinen.
Sehän tässä niin ironista onkin. Onko väärin haluta lasta? On? Itse et halua?
Sun ajattelu tässä ainakin tuntuu mustavalkoiselta.
Kiitos kauniista sanoistasi. Varmaan tulivat asiantuntijalta.
Tutulta kuullostaa.
Me olemme avomieheni kanssa 31-vuotiaita ja olemme seurustelleet 2,5 vuotta ja asuneet yhdessä melkein alusta asti.
Edellisessä avoliitossani halusin naimisiin ja lapsia. Olin 23-vuotias kun aloin seurustelemaan edellisen avopuolisoni kanssa, hän oli saman ikäinen eikä välittänyt mennä naimisiin ollenkaan. Sen takia ettei pitänyt avioliittoa tarpeellisena. Olisi voinut mennä jos minä olisin halunnut mutta silloin olin vakaasti sitä mieltä etten sitten mene ellei kosintaa kuulu. Lapsia hän ei halunnut "vielä, ehkä joskus sitten". Rakastin häntä, olin nuori eikä minulla ollut kiire. Uskoin kuitenkin että joskus sitten. 5 vuoden avoliiton jälkeen halusin erota, siinä vaiheessa hän ehdotti lapsien hankintaa.
En tiedä olisinko halunnut erota ellei odottaminen olisi käynyt lopulta kovin tuskalliseksi ja mielestäni jumitimme turhaan samassa elämäntilanteessa 5 vuotta. En ymmärtänyt että mitä odotimme. Katsoin vierestä kun ystäväni menivät naimisiin ja saivat lapsia.
Sitten löysin ihanan miehen. Kaikki loksahti kohdilleen ja 2,5 vuoden jälkeen tuntuu edelleen etten voisi itselleni sopivampaa kumppania löytääkään. Mutta mutta. Hän haluaa JOSKUS naimisiin ja ehkä joskus lapsia. Ei tietenkään vielä. Miksi? Nythän on kaikki niin hyvin, eikö voitaisi olla vielä näin kun menee kerta niin hyvin.
Olen ottanut asian puheeksi enemmän kuin ehkä olisi kannattavaakaan. Olen jopa kosinut (mitä en ikinä olisi uskonut tekeväni). Mutta hänen mielestään miehen kuuluu kosia ja kosiikin kun "tuntuu siltä". Ei mitään aikarajoja, niitä voi laittaa mutta eihän hän voi tietää koska se tunne tulee. Haluaa olla kanssani mutta ei halua vielä naimisiin eikä lapsia. Odottaa "tunnetta".
Olen puhunut tästä paljon ystävieni kanssa, erityisen paljon erään miespuolisen ystäväni kanssa joka ymmärtää avomiestäni. Avioliittoja purkautuu paljon, pitää kuulemma saada jokin "varmuus" siitä että kun kerran naimisiin menee ja sitoutuu niin eroa ei omalle kohdalle satu. Se ei kuulemma tarkoita sitä etteikö haluaisi olla toisen kanssa loppuelämää. Eri asia on että onko todennäköistä että se onnistuu. Ja siitä pitää saada se varmuus.
Itse en ymmärrä tätä ajatuskuviota. Koska en usko että täydellistä varmuutta voi ikinä saada. Vaikka saisi minkälaisen tunteen niin eihän tulevaa voi tietää. En usko että kovin moni avioliiton solmiva sitä solmitessaan uskoo mitään muuta kuin että yhdessä ollaan loppuelämä. Ja silti tulee eroja. Enkä itse pidä avioeroa sen suurempana asiana kuin avoeroa jossa on oltu pitkään. Johon on tunteen tasolla sitouduttu. Ja sitähän minä olen ja sitä minä vaadin toiselta. En pidä avoliittoa kämppissuhteena.
Sitten tämä ikäkysymys. Miehet tuntuvat valmistuvan myöhemmin lasten hankintaan kuin naiset. Naisilla tilanne on väkisin akuutimpi kuin miehillä. Ihan biologisista syistä. Naisen ei ole järkevää eikä edes kohtuullista odottaa 40 -ikäiseksi ennen kuin alkaa lasta "yrittää". Tunnetusti hedelmällisyys laskee koko ajan. Istumme aikapommin päällä mutta siitä ei saisi puhua koska mies kokee sen painostukseksi. Tosiasia kuitenkin on että miehen epäröinti ja asian lykkääminen voi johtaa siihen että sitten kun mies vihdoin olisi valmis perustamaan perheen, nainen ei pysty lapsia enää saamaan. Mutta mies pystyy. Jonkun toisen naisen kanssa. Se ei ole reilua, mutta niin se menee. Ja toisaalta, ei sekään ole reilua että miehen pitäisi pakottautua hankkimaan lapsia vaikkei vielä haluaisi vaan sen takia että aika alkaa loppua naiselta.
En minä tiedä mitä pitää tehdä. Mietin tätä päivittäin. Siltikin lopulta tärkeysjärjestys on minulle selvä. Haluan lapsia, mutta vain tämän mieheni kanssa jota rakastan. Ei minulla ole sellaista vaihtoehtoa että eroisin hänestä sen takia ettei hän vielä halua lapsia ja alkaisin etsiä miestä tärkeimpänä asiana se että hän haluaa lapsia kanssani ja pian. Silloinhan en enää etsisi itselleni kumppania vaan lapsilleni isää. En usko että sellainen tärkeysjärjestys toimii. Enkä osaa kuvitella että kulkisin tuolla "haluan lapsia" -kyltti kaulassa miehiä metsästämässä.
Joten itse olen tullut siihen tulokseen ettei minulla ole muita vaihtoehtoja kuin odottaa. Ja otan sitten sen riskin etten koskaan saa lapsia. En tämän miehen kanssa enkä kenenkään muunkaan kanssa. Mutta se kai sitten on sitä rakkautta. Tietysti tässä voidaan kyseenalaistaa miehen rakkaus kun hän ei ole hankkimassa minun takia niitä lapsia mutta voisihan hän ollakin jos sen takia hänet jättäisin. Sellaiseen peliin en kuitenkaan halua lähteä että uhkaillaan erolla puolin ja toisin.
Kylläpä me naiset ollaan kilttejä kun jaksetaan odottaa ja ymmärtää, vaikka salaa toivotaan joka päivä maailman tavallisimpia asioita, joista tuhannet suomalaisparit nauttivat: avioliittoa ja lapsia. Vai pitäisikö joskus uskaltaa vaan sanoa suoraan mitä haluaa ja kuinka pian asioiden olisi tapahduttava? Eikös todellinen rakkaus punnita ihan tekoina?, mistä tunnet sä ystävän.. jne?
Olen 29-vuotias, ja kuten aiemmin kerroin, seurustellut 2,5 vuotta kohta avoliitossa. Mieheni on ulkomaalainen ja hänellä on kaikenlaisia paineita saada elämäänsä eteenpäin, jolla selittää sitä ettemme voi tavata kuin pari kertaa viikossa. Suhteemme on ollut pitkään riitaisa, ja hän sanoo odottavansa "merkkejä" siitä että suhde olisi vakaa ja voitaisiin edetä. Kuulostaako tutulta?
Mullekin on vierasta ajatella, että pitää odottaa sopivaa hetkeä. Avioliittohan on aina riski joka tapauksessa, mutta jos on vahvasti molemminpuolista rakkautta niin miksei siihen voisi mennä? Mitä ihmettä pitää odotella?
Minulle tuli tänään ihan yllätyksenä, että mieheni luulee minun haluavan pelkästään lapsia eikä naimisiin. Tottakai haluan naimisiin, mutta en ehkä olla se kosija. Tai jos kosisin, niin mies sanoisi, että nyt on huono hetki. Kauankohan pitää vielä odotella? Ei ainakaan vuosia, korkeintaan, yksi vuosi.
Vielä lapsen hankkimisesta. Ei se ole mitään naisen turhaa ruikutusta!! Jos sen itselleen kokee tärkeäksi niin siihen pitää olla oikeus. Tuntuu, että joskus miehet tarvitsevat patistelua, ennenkuin alkaa tapahtua. Joskus on terveellistä olla vähän itsekäs saadakseen asiat, jotka tekevät elämän mielekkääksi. Kyllä se mies muutoksiin sopeutuu, eikä varmasti lähde pois jos muuten suhde on vakavalla ja hyvällä pohjalla. Jämäkkyyttä peliin, ei kannata jäädä lapsettomaksi jos on vahva äitivietti kuten minulla.
"Mutta hänen mielestään miehen kuuluu kosia ja kosiikin kun "tuntuu siltä". "
Tämä tällainen on miehen taholta vain väärää vallankäyttöä, alistamista; halua nöyryyttää nainen odottamaan hänen "miehekästä" kosintaansa!!! YÄK!
Miniua kyllä kosittiin aikanaan, mutta avioliitosta oli sovittu jo sitä ennen ihan kahden aikuisen rakastavaisen välisellä keskustelulla.
Mieheni vain halusi lisäksi tuollaisen "perinneleikin"; mielihyvin sen hänelle sallin!
"Vielä lapsen hankkimisesta. Ei se ole mitään naisen turhaa ruikutusta!! Jos sen itselleen kokee tärkeäksi niin siihen pitää olla oikeus."
Mihin tämä oikeus on kirjattu, Suomen perustuslakiinko?
Kaikki ei halua lapsia, eikä heidän tarvitse suostua lapsen tekoon vain siksi, että SINÄ HALUAT niin/vaadit toista esimerkiksi lastesi elättäjäksi. Hanki mies, joka haluaa isäksi tai mene vaikka keinohedelmöitykseen. Ajatelepa, miten onnellisia me naiset oikeasti olemme, kun emme tarvitse lapsia saadaksemme miestä kuin ainoastaan raskauden alkuun saattamiseen. Mies ei voi saada koskaan lasta ilman naista.
"Joskus on terveellistä olla vähän itsekäs saadakseen asiat, jotka tekevät elämän mielekkääksi."
Yritä nähdä asiat myös miehesi kannalta. Hänelle lapseton elämä voi olla se mielekäs elämä. Haluaahan muutkin kuin sinä mukavan elämän!
"Tuntuu, että joskus miehet tarvitsevat patistelua, ennenkuin alkaa tapahtua. Kyllä se mies muutoksiin sopeutuu, eikä varmasti lähde pois jos muuten suhde on vakavalla ja hyvällä pohjalla. "
Voiko suhde olla tuollaisilla ajatuksilla (MINÄ olen oikeassa)hyvällä pohjalla? Puhut miehistä kuin jostain koirista! Vai sopeudutko itse lopun elämääsi ajatukseen elämästä ilman lapsia?
Suurin osa ihmisistä, niin miehistä kuin naisista, haluaa lapsia. Yrittäkää löytää kaltaisenne, ei toista voi muuttaa elämän tärkeimmässä ratkaisussa, perheenperustamisessa!
Eiköhän jokaisen oikeus tässä maassa ole päättää mitä elämältään haluaa, ja henkilökohtaisesti jokainen on vapaa tekemään sellaiset valinnat jotka itselle sopivat. Tarkoitin sitä, että jos äidiksi haluaa niin kannattaa etsiä siihen sopiva kumppani joka on halukas tulemaan isäksi, eihän ketään siihen voi pakottaa. Pitäisi vaan löytyä rohkeutta naisilta lähteä suhteesta jossa miehellä ei ole samoja toiveita, koska samanmielisiä löytyy varmasti.
Yritän koko ajan kovasti nähdä asiat mieheni kannalta. Hän on tällä hetkellä masentunut ja moni huoli painaa, tuo paineita ja riitoja suhteeseen, ei kai siis nyt ole halukas tulemaan isäksi.Kyllä hän silti haluaa lapsia, kunhan tilanne paranee ja suhteemme on kunnossa, kuten sanoo.Pelkään vaan sitä paraneeko tilanne todella ikinä, milloin sellainen optimaalinen aika oikein koittaa. Minä olen siis se ymmärtäjä joka päivä, lykkään omia toiveitani ja halujani ja odotan koko ajan parempaa aikaa.
olemme molemmat lapsirakkaita, joten tiedän että se olisi iloinen muutos molemmille. Ihan biologisistakin syistä minulla ei ole aikaa odotella enää montaa vuotta.
Niin tuo kosinta taitaa hänenkin puoleltaan olla pelkkä "perinneleikki", tuolla tunteella tarkoittaa sitä että sitten kun tuntuu siltä että on varma että haluaa jakaa loppuelämänsä minun kanssaan. Eikö avioliiton solmimisen takana pitäisi olla molemminpuolinen tahto? Itse olen oman tahtoni ilmaissut, toinen vielä harkitsee.
Ihan oikein, en voi olla ikinä varma että tuleeko hänelle koskaan sitä tunnetta. Ja seuraavaksi tulee luontevasti kysymys että miten kauan on mielekästä odottaa. Joku sanoo tässä vaiheessa että varo vaan elämäsi voi mennä hukkaan. Elämäni ei kuitenkaan mene hukkaan kun elän ihmisen kanssa jota rakastan. Ja tiedän että hän rakastaa minua. Nyt. Enemmästähän meillä kenelläkään ei ole tietoa. Tämä on se avioliiton solmimisen dilemma. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan.
että kunnioitatte miehen mielipidettä???
Ei mulla kyllä käynyt edes pienessä mielessä. Ite tein lapset, (en antanut ehkäisyn kanssa) ja kyllä se kelpaa paljaalla miehelle, pienen puutteen päälle.
Sitten heivasin ukon kahden lapsen jälkeen, eihän se ollut kuin tiellä.
Elämä on ollut rikasta, ja ihanaa lasten kanssa, Ja oikeesti on pannut ajattelemaan että mihin niitä miehiä oikeesti tarvitaan? ei mihinkään
No onhan niistä pientä hupia aina silloin tällöin.
Hehee..."Tee se (melkein) itse" -metodi...:)
oletpas rempseä.:) Ihan samaa oon miettiny, mut tietty ihmiset on erilaisia. Pitäisköhän kokeilla samaa; pienen puutteen jälkeen. Ehkäisyä me ei edes käytetä. Kerro vielä miten kauan pidit miestä puutteessa että onnistuit? Meillä kun meinaa olla toisinpäin..
Ihmiset ovat erilaisia ja haluavat edetä eri tahtiin. Nykyään on niin hirveästi eroja, että ehkä miehesi haluaa punnita hyvin tarkkaan naimisiin menoa. Ja kyllä tiedän pareja, joilla on mennyt puoli vuosikymmentä muuttaa yhteen tai mennä kihloihin ja toiset puolet mennä naimisiin. Osa miehistä saattaa kypsyä hitaammin ja ei tykkää siitä , että heitä painostetaan. Moni mies haluaa, että kosinta tulee MIEHEN omasta aloitteesta eikä naisen. Esimerkiksi veljeni pitkäaikainen kihlattu ehdotti lasten hankkimista,johon veljeni sanoi ehdottomasti ei. 1,5vuotta myöhemmin veljeni oli itse ehdottanut tätä. Toki aina ei asiat mene näin ,mutta naisilla on usein tarve hosua liikaa. Jatkuva naimisiinmenosta jankuttaminen alkaa myös ahdistamaan. Sitten kun ei ole pakko mennä naimisiin se voi miehesi mielestä olla ihan mukavakin idea.
Naisilla aika loppuu jossain vaiheessa väistämättä kesken. Olen itse pian 33-vuotias ja kuunnellut sitten-joskus-mutinaa viimeiset kuusi vuotta. Luulen, että pikku hiljaa on aika nostaa kytkintä...
Mitä häihin tulee, niin en todellakaan ole kaivannut prinsessahömpötystä vaan avioliittotodistuksen ihan käytännön syistä. Jos mieheni esim. joutuu onnetomuuteen, en avopuolisona saa sairaalasta mitään tietoja vaikka käytännössä olen hänelle se lähin ihminen.
Kissa kannattaa nostaa pöydälle mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, sillä jos odotukset eivät kohtaa, voi edessä olla karvaita pettymyksiä.
Jos sinulle on tärkeämpää saada lapsia kuin jakaa elämäsi kumppanisi kanssa niin silloin kannattaakin nostaa kytkintä. Jos taas asia on toisinpäin niin silloinhan et harkitsekaan nostavasi kytkintä.
Anteeksi, mutta nyt en oikein ymmärtänyt. Mitä se elämän jakaminen sinun mielestäsi oikein on? Minulle se on sitä, että kaksi aikuista elää yhdessä arkea ja perustaa perheen. Kumppanini ei ole samaa mieltä, tai ainakin vetkuttaa kovasti.
Tosi rakkaus on sitä, että päästää irti. Meillä on erilaiset arvot ja tavoitteet, joten parempi lähteä jotta kumpikin saa elää siten kuin itselle on parasta. Harmi että sen tajuamiseen meni näin kauan.
Elämän jakaminen on yhdessä elämistä. Elää voi ilman perhettäkin. Ja joskus niin tarvitsee tehdä jos toisen kanssa haluaa elää.
Nämä on valintoja. Jos itselle on tärkeämpää saada lapsia kuin elää kumppaninsa kanssa niin silloin tietysti kannattaa erota. Itse en halua lapsia kenenkään muun kuin oman kumppanini kanssa. Tärkeysjärjestys minulla on: 1) tämä ihminen jota rakastan ja jonka kanssa elän 2)lapset HÄNEN kanssaan. Siksi en ole valmis luopumaan ensimmäisestä vaihtoehdosta lasten puuttumisen takia. Ja minulla todellakin ON vauvakuume.
Pakko ei ole päästää irti milloinkaan muulloin kuin silloin kun kuolema erottaa tai itse tai toinen osapuoli haluaa erota. Lapsettomuus ei pelkästään ole syy itsessään ellei se johda siihen ettei enää halua elää toisen kanssa.
Mutta jos valinta on itsellesi selvä niin onnea isäksi haluavan etsimiseen! Ja kyllä niitä varmasti löytyykin.
tuossa ajassa pitäisi jo tietää että haluaako naimisiin vai ei. eihän sen luulisi muuttavan enää teidän arkea muuten kuin hyvään suuntaan. musta avoliitto on yks askel ikuisen yhdessäolon polulla.