Umpikujassa

Roiku suomi24 treffeillä ja kokeile sitä kautta bongata naisia. Viestejä pari, vaihtakaa kuvat, soitto?, treffit ehkä. Sulla voi olla jo joku tuttu nainenkin joka voi sopia. Kriteereitä on kaikilla äärettömästi, tutustu niiden lisäksi sisimpään.

Rakkaus tulee aikanaan.

Ikää tosin toistakymmentä vuotta enemmän kuin sinulla ja viimeisimmän parisuhteen päättymisestä alle vuosi, mutta yhtä epätietoinen olo. Yhtäältä kaipaisi jo kumppania, jonka kanssa jakaa asioita, mutta toisaalta ei millään jaksaisi taas aloittaa alusta. Enkä ole vielä päässyt täysin yli exästäni, joten ei ehkä olisi ihan reilua ketään toista kohtaan lähteä suhteeseen tässä vaiheessa (vaikka sitä riskiä ei olekaan, että palaisin takaisin yhteen exäni kanssa).

Yksinolo on niin helppoa ja vapaata ja huoletonta, että tuntuisi ihan hullulta vaihtaa tätä pois. Mutta tällaisena räntäsateisena iltana raskaan työviikon alussa olisi mukava käpertyä toisen kainaloon varastoimaan voimia ja hellyyttä niin, että jaksaa taas eteenpäin.

Mutta enköhän heitä asian taas ihan kohtalon varaan, ei ole tarvetta lähteä virittelemään aktiivisesti verkkoja veteen (enkä edes tiedä missä sellainen lammikko voisi olla, kun baareissa en käy enkä nettitreffipalstoilta halua seuraa hakea).

Itsellä ikää 31 v ja sellaista todellista intohimoa / ihastumista ei ole koskaan ollut eikä tullut. Olen siis mies, kuten keskustelun avaajakin. Niin epätoivoisiin ajatuksiin en kuitenkaan ole vielä vaipunut, että kumpa olisi edes joku. Ei, se ei riitä. Pitäisi olla joku, joka todella tuntuu jossakin ja mieluummin vahvasti. Viihdyn mainiosti yksinkin, joten en todellakaan aio alkaa parisuhdetta rakentamaan jonkinlaiseksi kulissiksi siitä syystä, että niin kuuluu tehdä. En myöskään pelkää (ainakaan vielä) vanhuutta, sairautta tai kuolemaa, joten elämän turvaksikaan en suhdetta kaipaa. Kyllä se pitäisi perustua todelliseen himoon, ihastumiseen, rakastumiseen ja sitten rakastamiseen ja toveruuteen.

En ole siis koskaan seurustellut, koska kukaan ei ole koskaan herättänyt minussa todellisia ihastumisen tai edes intohimon tunteita. Mikään ei ole siis laittanut minua edes tosissaan yrittämään. Jotkut tietysti kuvittelevat minut tämän vuoksi homoksi, mutta tiedän että se ei ole totta. Kukaan mieskään ei ole minua koskaan sytyttänyt tai seksuaalisessa mielessä edes kiinnostanut.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että tämä olotilani on jonkinlaista intohimottomuutta koko elämää kohtaan. En jotenkin vain innostu riittävästi koko elämästä. Olen myös huomannut, että arvostan perhettä, perhearvoja ja koko ihmiselämää huomattavasti vähemmän kuin suurin osa kanssaihmisistä.

Nyt on kuitenkin ollut pientä valoa tunnelin päässä. Valo johtuu pitkälti eräästä aloitteellisesta naistuttavasta. Hän teki aloitteen, (en siis taaskaan minä). Hän sai minut tuntemaan jotain, mutta emme olleet kuitenkaan riittävästi samalla aaltopituudella. Uskon ja toivon kuitenkin, että hän herätti minut talviunestani ja tätä syksyä onkin nyt ollut mukava tallailla eteenpäin, kun sai edes vihjeen siitä, että minäkin ehkä pystyn tuntemaan voimakkaita tunteita. Sydämellinen kiitos siitä hänelle.

Jos sinusta tuntuu että et ole vielä kypsä uuteen parisuhteeseen, niin miksi murehdit asiaa? Toki kaikki kaipaa läheisyyttä ja toisen seuraa tavalla tai toisella, mutta parisuhde merkitsee lisäksi muitakin asioita. Ihmettelen muutenkin sitä meininkiä että pitää elää jonkun kanssa parisuhteessa melkein teini-iästä lähtien, ja vaikka näin olisi käynyt niin kyllä se tosiaan antaa paljon uutta pohdittavaa ja koettavaa kun huomaa millaista on elämä sinkkuna.

Tosin mulla on vähän eri tilanne suhun verrattuna että mulla on lapsia ja olen eronnut, jätetty, miten sen nyt haluaa sanoa.

Olen ollut lähes 2 vuotta lasten kanssa yksin, on ollut jotain hetken romansseja mutta ei sen vakavampaa ja itsekin haluaisin parisuhdetta mutta sitten sitä jotenkin on jarrutellut näissä hetkenkin jutuissa.

Tiedostan että en ole ollu vielä valmis suhteeseen kun ehkä tämän vuoden kesästä lähtien joten silloinhan niistä suhteista ei tulekaan mitään.

Itsellä on myös ollut oppimista, seurustellut lähes koko ikäni, ollut hyvin opettavaista aikaa kylläkin.

Kivaahan se olisi jakaa arki ja elämä jonkun kanssa mutta se ei tule väkisin ja elämä on nyt tällä mallilla ja siitä pitää yrittää tehdä mahdollisimman onnellinen.

En osaa sua auttaa sen enempää tilanteessasi koska itselläni vähän sama ongelma mutta sun kaltaisia on olemassa varmaan paljonkin.

minulla on kanssa samanlaiset fiilikset. Tosin nainen olen. Muutamaan otteeseen olen itse tehnyt aloitteen, mutta kun miehet käyttäytyvät silloin todella tökerösti, kun siis olen itse ollut aloitteen tekijänä.
Sain siis toisin sanoen tarpeekseni...En aio enää tehdä aloitetta. Mies saa tehdä ja katsotaan sitten mitä tapahtuu. En liiku nykyään paljon missään, paitsi omissa harrastuksissa jne...
Onneksi on muuten asiat kuosissa, niin tommoiset pienet vastoinkäymiset ei ota niin koville.
Viimeisin oli aika mielenkiintoinen tapaus. Mies itse ehdotti treffejä, perui ja samassa yhteydessä mainitsi vielä ettei tiedä onko mahdollista enää tavata ollenkaan. Tässä myös minä olin aloitteen tekijä.
Mutta se siitä. Kyllä tästä eteenpäin riitti. Mies saa kyllä olla joku todella ihmeellinen ja nähdä vaivaa minun eteen tästä lähtien ja jollei semmoista löydy niin pärjään kyllä yksinkin... :o) Tällä hetkellä on ainakin semmoinen olotila ettei vois kuvitellakaan tekevänsä mitään kenenkään miehen eteen, kun ei miehetkään tunnu vaivautuvan...Morjens!

jokin aika eroni jälkeen. Tai ainakin koen sen olleen samantyyppinen. Yhtäkkiä en enää uskaltanut enkä halunnut tutustua lähemmin kehenkään mieheen ja suorastaan välttelin esim baareissa hitaiden biisien aikana tanssilattiaa. Pelkäsin, että joku mies tulisi hakemaan tanssimaan :) Sitten koitti toipuminen; uskalsin kohdata ja tutustua yhteen mieheen, ja se oli sitten menoa.

Ehkä asiaa auttoi se, että mieheni oli ja on edelleen kiinnostunut minusta myös ihmisenä, ei vain naisena. Herättäisikö tämä jotain ajatuksia?