Olen itse pettänyt miestäni ja saanut kärsiä siitä todella paljon.Pettämisestä on nyt aikaa puolisen vuotta ja lopulta mieheni sai tietää kaiken.Kerroin itse,tyhmä kun olin.Ei olisi pitänyt ihan kaikkea.Mieheni on ottanut tämän kaiken tosi raskaasti.Olemme edelleen yhdessä, mutta tämä vaikuttaa meihin joka päivä.Mieheni on töissä toisella paikkakunnalla joten emme näe edes viikottain. Nyt mieheni ei halua tavata minua ollenkaan eikä puhua kanssani.Olla vain.Hänen sisällään on paljon vihaa, niin hän sanoo. En enää tiedä mitä tehdä.Odottaa että hän selvittää asiat omassa päässään vai mitä tehdä? Tämä odottaminen on tuskallista. Tuntuu niin väärältä että toisena hetkenä hän sanoo rakastavansa minua ja toisena taas ei tunne mitään.Rakastan miestäni todella paljon enkä haluaisi menettää häntä.
tuskaa sisällä
enkeli olkapäällä
151554
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
anna miehellesi aikaa ja hyväksy se ettei hän ehkä ikinä anna sinulle anteeksi.sinusta tuntuu väärältä jos miehesi ei tiedä rakastaako sinua enää temppusi jälkeen,ajattele hyvä ihminen miten pahalta miehestäsi mahtaa tuntua!!!!
Hyvä että kerroit. Tuolla tavalla se luonne kasvaa jos on kasvaakseen. Oma ystävä ei kerro miehelleen pettäneensä. Minusta salailijat ovat säälittäviä luusereita. Toivottavasti saavat paskaa niskaan samalla mitalla ennemmin tai myöhemmin.
Olen tehnyt saman vikatikin kun sinä, noin puoli vuotta sitten. Tähän asti kaikki on ollut ok, mut nyt on oma omatuntoni alkanut soimaan siihen malliin etten tiedä mitä tekisin. Tilanne on karmea. Rakastan miestäni yli kaiken, enkä ole koskaan edes valehdellut hänelle. Haluaisin kertoa, mutten voi, on liian paljon muitakin ihmisiä kärsimässä jos niin teen... Tavallaan turhaa valittaa kun kakat on jo housuissa, mutta... Olen ajatellut, että mun kuuluu ite kantaa taakkani, koska sillä suhauksella ei ole enään mitään merkitystä mulle, miksi pilata maailman ihanimman aviomiehenkin elämä?? Olen koko elämäni kärsinyt enemmän tekemättä jättämisistä ja niin ajattelin tälläkin kertaa käyvän mut toisin kävi. Sitä saa mitä tilaa, mutta ainakin nyt olen läksyni lukenut ja yritän tehdä sovintoa itseni kanssa, mut ei oo helpoo!!!
Minusta on se ja sama, kertooko kumppanilleen uskottomuudesta vai ei. Silti en haluaisi kuulla mitään yksityiskohdista. Jos mieheni niitä yritttäisi kertoa niin huutaisin suoraa huutoa vaikkapa ääääääääääääääää, kunnes lopettaisi :)! Mieheni ei taas haluaisi tietää minun uskottomuudestani. Eri ihmiset suhtautuvat asioihin eri tavoin; hyvä.
voitte pettää toinen toisianne, eikä tunnu missään?
Missä tuntuisi, ellei uskottomuudesta tiedä? Ellei kestä totuutta tai tahdo mielipahaa/harmeja, on fiksua olla tietämättä. Se on tyhmää, että haluaa tietää uskottomuudesta, jotta voi klassisesti vihata, marmattaa, masentua, vi---illa, uhkailla... koska kumppani on "sen ansainnut". Joopa joo. Hetkessä unohtuu kaikki se hyvä, mikä suhteessa on ollut. Tähänkö pitäisi mielestäsi pyrkiä? Kumpi onkaan oleellisesti haitallisempaa, itse uskottomuus vai se, että kertoo siitä kumppanilleen?
Älä missään nimissä mene kertomaan miehellesi!!Tein sen ja seuraukset ovat olleen kaikkea muuta kun helpottavat. Kyselyä, kyselyä... Pidä tieto itselläsi. Pystyt kyllä antamaan itsellesi anteeksi.Virheitä sattuu.
miehellesi, koska se tuottaisi itsellesi pahaaoloa niitä kysymyksiä, kysymyksiä. Jätä kertomatta ettet haavoita häntä , kanna itseinhosi ja koita oppia jotain siitä. Mutta älä kaada koko paskasaavia miehesi niskaan.
Miksi sen aina pitää mennä noin. Ensin petetään ja sitten vasta huomataan, että olinpa hölmö.
Minä ymmärrän kyllä miltä miehestäsi tuntuu, koska olen tuota herkkua itsekkin saanut maistaa.
Toivottavasti hän ei päätä kostaa, koska silloin hän alkaa vihata itseäänkin.
Et sinä varmaan voi tehdä muuta, kuin katsoa mitä pettämisestäsi seuraa.
Parempi kun et olisi kertonut miehelle mitään, olisit vaan kantanut taakkasi itse sen sijaan, että pistit sen miehesi kannettavaksi.
mutta en itse ole kertonut. kärsin ja se on minulle oikein.
Miten totta tuo onkaan. Hyvät pettäjät, jos todella teette jotain "pahaa", mikä ei merkitse teille mitään niin jättäkää se puoliso rauhaan ja kantakaa omassa tunnossanne se syyllisyys älkää heittäkö sitä koko p...aa puolison harteille.
Puolisohan on viaton koko tapahtumaan miksi pistää hänet kärsimään.
Itsekin murruin ja kärsin kun mies kertoi minulle pikku hapastaan, nyt ollaan eletty yli puolivuotta, mutta vieläkin kaihertaa minulaa aina silloin tällöin ja sanon suoraan, että otin siitä syyn omille niskoilleni ja kannnoin sitä taakkaa lähes puolivuotta, kunnes eräs viisas ihminen sanoi, että ei sinun sitä tuskaa tarvitse kantaa et sinä ole tehnyt mitään väärin...
valintasi tehnyt, joten kärsi seuraukset kurja petturi, sylttytehtaan jätesaasta.
Sellaista elämä on, joskus rakkaus tuntuu ja toisinaan taas ei.
Mielestäni kannattaisi vähän miettiä, kannattaako uskottomuudesta kertoa vain siksi, että saa itse avautua ja huojennettua mieltä. Toiselle kun kummiskin tulee enemmän tai vähemmän paska olo. Vaikka olisi sopimus vieraissakäynnistä kunhan ei paljasta sitä kumppanilleen ja se kuitenkin paljastuu, niin silloinkin saattaa tulla hieman ruskeahko fiilis.
ja menit pettämään. Omituin käsitys sinulla on rakkaudesta, jos siihen sisältyy puolison syvä loukkaaminen ja hänelle valehteleminen.
Minäkin olen pettänyt. En halunnut kertoa miehelleni, joten ajattelin, että parhaimmalle ystävälle voisin puhua. Wrong answer! Hän tuomitsi minut pahemmin kuin mieheni koskaan.
Pidin siis toisen suhteeni salassa, omasta mielestäni. Mutta en ottanut huomioon, että ennen niin tunteeton ja jäykkä mieheni oppisi lukemaan minua. Eli hän alkoi epäilemään ja otti itsenäisesti selvää elämästäni, joka ei aiemmin tuntunut hetkauttavan häntä lainkaan. Salapoliisina toimiminen järkytti tietenkin häntä. Ja minä arvostin sekä itseäni että häntä entistä vähemmän.
Muutimme erillimme ja toinen suhde jatkui aikansa, kunnes kyllästyin ja sain jäädä yksin.
Nykyään, yhteisestä päätöksestä, elämme mieheni kannsa taas yhdessä.
Mikään suhde ei ole täydellinen, ei edes avioliitto. Välillä kaipaan tuota toista, lähinnä emotionaalista läheisyyttä, jota häneltä sain, mutta nyt tiedän itse mitä olen valinnut ja arvottanut käytännön asiat tärkeämmiksi kuin rakastetuksi tulemisen.
Kuulostaa julmalta, mutta minun elämässäni materia on ollut aina pysyvämpää kuin tunteet. Joten mieheni ja minä, kaksi tunnevammaista, sovimme ihan hyvin yhteen, kunhan minä saan tukahdetuttua silloin tällöin iskevät läheisyyden kaipuukohtaukseni.
Koita pärjätä ja tee oma ratkaisusi, tiedät kyllä sydämessäsi mikä kannattaa.