En nyt oikein tiedä mihin tämä kuuluu, mutt päätin sen tänne kirjoittaa.
Olemme olleet avopuolisoni kanssa reilu kaksi vuotta. Naimisiin olemme aatelleet mennä ensikesänä. Kirkko ja muut varattunan. Sormus katsottuna ja sillee.
Nyt rupesin miettimään, että onko se kuitenkaan se mies jonka kanssa haluan elää loppuelämäni? Kyllä musta tuntuu että hän on, mutta kun se kirkko varattiin, niin siinä jotenkin rupesin tuleen sellainen "entä jos" meininki.
Onko tämä ihan normaalia, vai kannattaisiko sitä sittenkin vain vielä odottaa. Itsestäni tämä kyllä tuntuu oikealta, mutta..
Meillä on mieheni kanssa hyvä ja ihana suhde ja kun hänen kanssa vietän aikaa, niin siinä kyllä tuntuu niin oikealta, mutta kun nytkin istun yksin tässä tietokoneen vieressä, niin rupeaa tuntumaan, että jospa se ei olekkaan niin. Olen vielä nuori (alle 25) Tiedän että voisimme vielä odottaa, mutta haluan naimisiin tämän miehen kanssa, mutta samalla on sellainen olo että en ole aivan varma
Kannattaisiko siis odottaa siihen että olen täysin varma, vai onko sitä hetkeä koskaan? Kai sitä vielä ennen alttarille astumista miettii, että onko tua mies se oikea.
Tiedän että kun mieheni tulee kotiin puolen tunnin päästä, olen aivan onneissani ja haluan naimisiin hänen kanssaan, haluan virallistaa tämän suhdeen.. Mutta... Tämä sana seuraa minua kokoajan, niinkuin viestissä varmaan huomattekin.
Tietenkään kukaan ei näin vaan pysty neuvomaan, mutta olisi ihana kuulla jotain kommentteja ja ajatuksia tästä minun krijotuksestani.
Olemme olleet avopuolisoni kanssa reilu kaksi vuotta. Naimisiin olemme aatelleet mennä ensikesänä. Kirkko ja muut varattunan. Sormus katsottuna ja sillee.
Nyt rupesin miettimään, että onko se kuitenkaan se mies jonka kanssa haluan elää loppuelämäni? Kyllä musta tuntuu että hän on, mutta kun se kirkko varattiin, niin siinä jotenkin rupesin tuleen sellainen "entä jos" meininki.
Onko tämä ihan normaalia, vai kannattaisiko sitä sittenkin vain vielä odottaa. Itsestäni tämä kyllä tuntuu oikealta, mutta..
Meillä on mieheni kanssa hyvä ja ihana suhde ja kun hänen kanssa vietän aikaa, niin siinä kyllä tuntuu niin oikealta, mutta kun nytkin istun yksin tässä tietokoneen vieressä, niin rupeaa tuntumaan, että jospa se ei olekkaan niin. Olen vielä nuori (alle 25) Tiedän että voisimme vielä odottaa, mutta haluan naimisiin tämän miehen kanssa, mutta samalla on sellainen olo että en ole aivan varma
Kannattaisiko siis odottaa siihen että olen täysin varma, vai onko sitä hetkeä koskaan? Kai sitä vielä ennen alttarille astumista miettii, että onko tua mies se oikea.
Tiedän että kun mieheni tulee kotiin puolen tunnin päästä, olen aivan onneissani ja haluan naimisiin hänen kanssaan, haluan virallistaa tämän suhdeen.. Mutta... Tämä sana seuraa minua kokoajan, niinkuin viestissä varmaan huomattekin.
Tietenkään kukaan ei näin vaan pysty neuvomaan, mutta olisi ihana kuulla jotain kommentteja ja ajatuksia tästä minun krijotuksestani.
Vastaukset 7
Vanhimmat
En odota..
Me ollaan kohta menossa naimisiin, ja mullakin oli joskus sellainen olo, että onko tämä sitten varmasti se oikea?? Mutta mistä sen voi aivanvarmasti tietää ikinä? Olen ihan samalla tavalla kuin sinä tosi onnellinen sen seurassa. Sitten kun olemme erossa toisistamme, niin kamala ikävä ja alkaa molemmilla hermo jotenkin kiristyä pikkuhiljaa ja tulee kaikkia väärinkäsityksiä mitä sitten selvitellään. Ei ne riitoja ole, mutta ei aina ymmärretä toisiamme. Eikös se ole normaalia?
Ja ollaan yleensä kauan erossa, kolme viikkoa on normaali aika kun hän opiskelee eri paikkakunnalla kuin missä minä olen töissä.
viime talvena oltiin joskus melkein 2 kk näkemättä toisiamme. opiskelin ulkomailla.
Toisaalta aina kun olemme erossa, kirjoittelemme paljon kirjeitä ja sähköpostia, ja paljon syvällisemmistä asioista kuin mistä yleensä puhutaan. Että ei se pelkästään huono asia ole, nyt tunnetaan sillä tavalla tosi hyvin, ja yhdessä ollaan koettu paljon asioita ja ratkaistu eri ongelmia, pärjätty eri kulttuurissa ja selvitty kaikesta.
Luulen että aina sitä ihminen on tässä asiassa pikkuisen epävarma, ja se on varmaan aivan tervettä koska asia on niin suuri. Jos joku ei yhtään miettisi silloin saattaisi mennä kevyin perustein naimisiin. Ajattelen myös että hyvä puoli nuorena naimisessa on että nopeammin oppii toisen tavoille. jos esim. kaksi 50-kymppistä menee yhteen, molemmilla on jo oma elämä todella vahvasti ja omat tavat.
Siinä sitten onkin opettelemista, että miten se yhteinen elämä menee.
(tai ei se näin aina tietenkään mene, ja ei minulla ole kokemusta. luulen vain.)
Mutta jos kaksi 20-30-kymppistä menee yhteen niin helpompi niiden on löytää yhteinen sävel.
Olin toissä yhtenä päivänä ja tuli puhetta työkavereiden kanssa naimisiinmenosta, ja jotkut ovat kihloissa olleet kauemmin kuin me eikä mitään kiirettä naimisiin. joku ihan kysyikin että miksi me mennään niin äkkiä? Sitten vielä kerran uudelleen kävin päässäni kaikki asiat läpi, miksi ja haluanko todella JUURI tuon miehen, onko aikaista jne.
Ja nyt olen varma että hän on se oikea minulle. Se piti miettiä vielä kerran.
En ole täydellistä miestä etsinytkään kun ymmärrän ettei sellaista ole. Enkä itsekään ole täydellinen. Mutta sen paremmin kuin minä hänelle ei sovi kukaan muu nainen, hän sanoi, ja minä huomaan että hän on kaikkine piirteineen, puutteineen ja vahvuuksineen minulle hyvä puoliso. Tuemme toisiamme ja sovimme yhteen, on helppo olla yhdessä. Rakastan häntä sydämestäni
Älä suotta murehdi tollasia! Suurimmalle osalle tulee avioliiton kynnyksellä tuo vaihe, ettei olekaan ihan varma. Minuakin äitini varoitteli että ennen avioliittoa vielä tulee pahempi vaihe (epäilyksiä, epävarmuutta, riitoja..), mutta meiltä se jäi kyllä tulematta..
Tottakai sitä miettii tollasen ison asian alla että onko se nyt varmasti hyvä näin. Ihan niinku silloin ku lasta yritetään (juu, olen vauvakuumeinen :D), ni monet alkaa miettiin että onko siltikään ihan vielä valmis. Ehkä avioliittoon pitää "kasvaa" niinkuin vanhemmuuteenkin..
En tiedä, mutta ihan oikeasti, tuo on ohimenevä vaihe. Teidän avioliitosta on tulossa totta, ei enää pelkkä ajatus, kun olette kirkonkin varannu. Kun teillä on hyvä suhde ja kaikki ok, eikä mikään estä avioliittoa, älä nyt itse asetu vastahankaan tuollaisen vaiheen takia, kun kerran itsekin haluat naimisiin!
Onnea teille! :)
Kiitos teille molemmille hyvistä ja ajatuksia selkeyttävistä teksteistä. Kyllä tämä epäselvyys rupeaa jo olemaan minunkin osalta hieman poissapäin.
Tosissaanhan me molemmat ollaan ja toisiamme rakastetaan :)
Onnea sinulle morsio22 tulevista häistä :)
Sinulle myös onnea paljon :)
Mukava pohtia jonkun kanssa asioita näin, kun sama tilanne! Kyllä se siitä!
Hej!
Itse olen mennyt tänä kesänä naimisiin kolmen vuoden seurustelun jälkeen ja vuoden kihlajaisten jälkeen.
Nuorempana aina mietin että miten voisi löytää semmoisen kumppanin jonka kanssa oikeasti haluaisi olla lopun elämää ja milloin sitä tietää että kumppani on se oikea.
Olen nyt alle 25 ja sen voin vaan omasta kokemuksestani kertoa että kihlojen jälkeen minusta vaan tuntui siltä että tämä mies on se jonka kanssa haluan viettää loppu elämäni ja se oli selvää että mentäisiin naimisiin. Usein mietimme mieheni kanssa että olisi voinut hääpäivän sopia jopa aikaisempaan ajankohtaan. Kirkon ulkopuolella hääpäivänä tietenkin jännitti kovasti, mutta ei pelosta että olisi väärä mies rinnalla.
Sen voin vaan sanoa että sen tuntee kun mies on se oikea. usein minulta on kysytty että mistä sitä tietää kenen kanssa haluaa elää loppu elämänsä.. muuten en voi sanoa kuin että ei mietityttänyt ainakaan minua yhtään.
Toivottavasti saat selvitettyä omat ajatuksesi.
Minulla on samoja tuntemuksia. Kirkko on varattu ensi kesäksi ja tulevaisuutta suunnitellaan ahkerasti. Jotenkin takaraivossa haahuaa kuitenkin ajatus että jospa olisinkin onnelisempi toisin ja toisen ihmisen kanssa. Ihminen jonka kanssa elät määrittelee kuitenkin niin paljon elämäsi kulkua. Joskus ajattelen että minun tulisi vaihtaa paremmin toimeen tulevaan, jännittävämpään tai komeampaan yksilöön. Rakastan miestäni, mutta haen kaiketi täydellisyyttä. Ja sellaista en koskaan tule saamaan, tiedän sen. Koenko kenties itseni niin monella tapaa vajavaiseksi että yritän täydentää toisen ominaisuuksilla itseäni vai kuvittelenko tosiaan jossain olevan vielä jotain parempaa. Hyötyajattelua, maksimointia. Luulen että nämä ajatukset ovat melko normaaleja näinkin lopullisen(?) päätöksen tehneillä nuorilla naisilla, joihin itsekin lukeudun. Ehkä se taas toisaalta osoittaa oikeanlaista vakavuutta asian suhteen, ehkä sittenkin on valmis. Toivon sinulle ja itselleni, kaikille meille epäileville morsiamille kirkkaita ajatuksia ja oikeita päätöksiä.