Lueskelen usein siitä millaista kumppania ihmiset etsivät ja herännyt ajatus että olisiko ehkä parempi miettiä mitä haluaa siltä suhteelta, jonka eteen molemmat voivat tehdä jotain ja etsiskellä ihmistä joka haluaa samoja tai ainakin samansuuntaisia asioita.
Itse haluaisin tulevan parisuhteeni olevan korkeatasoinen ihmissuhde, joka perustuisi toisen ihmisen kunnioittamiselle, hyväksymiselle, huomioonottamiselle ja arvostamiselle, niin että voisi rehellisesti sanoa että kotini on paras paikkani. Ei pelkästään mahdollisia lapsia ajatellen, vaan puhtaasti "itsekeskeisesti", rakentaakseen hyvän suhteen henkiseksi voimavaraksi. Tiedostan senkin että kaikki esittämäni on pahuksen vaikeaa toteuttaa arkielämässä ja vaatii opiskelevan elämäntavan että onnistuisi edes sinnepäin.
Vaatimuksena on se että kumppani ajattelisi ja tuntisi oikeasti samoin, ei ole mieltä olla yksipuolisesti antavana osapuolena. En tekisi sitä ollakseni hyveellinen ihminen, vaan yhtä paljon omaksi kuin puoliskonkin hyväksi. Liian paljon olen törmännyt ihmisiin joille kaikki edellämainittu kyllä sopii mainoslauseeksi ja josta ollaan täysin samaa mieltä, mutta todellisuudessa odotetaan vain sitä hetkeä että päästään kaatamaan omat odotukset toisen niskaan...
Tuntuu että jos molemmat osapuolet ovat hyväksyneet samantapaisen arvomaailman, se siirtyy ikäänkuin alitajuiseksi ohjenuoraksi ja voi ihan hyvin ottaa rennostikin. Eihän jatkuva itsetarkkailu ja henkisen täydellisyyden tavoittelu mukavaa ole. Uskon kuitenkin että esim. makuuhuone-ongelmat vähenisivät huomattavasti jos suhteen perusta olisi molemminpuolinen panostus toisen henkiseen hyvinvointiin.
Ajatuksia?
Itse haluaisin tulevan parisuhteeni olevan korkeatasoinen ihmissuhde, joka perustuisi toisen ihmisen kunnioittamiselle, hyväksymiselle, huomioonottamiselle ja arvostamiselle, niin että voisi rehellisesti sanoa että kotini on paras paikkani. Ei pelkästään mahdollisia lapsia ajatellen, vaan puhtaasti "itsekeskeisesti", rakentaakseen hyvän suhteen henkiseksi voimavaraksi. Tiedostan senkin että kaikki esittämäni on pahuksen vaikeaa toteuttaa arkielämässä ja vaatii opiskelevan elämäntavan että onnistuisi edes sinnepäin.
Vaatimuksena on se että kumppani ajattelisi ja tuntisi oikeasti samoin, ei ole mieltä olla yksipuolisesti antavana osapuolena. En tekisi sitä ollakseni hyveellinen ihminen, vaan yhtä paljon omaksi kuin puoliskonkin hyväksi. Liian paljon olen törmännyt ihmisiin joille kaikki edellämainittu kyllä sopii mainoslauseeksi ja josta ollaan täysin samaa mieltä, mutta todellisuudessa odotetaan vain sitä hetkeä että päästään kaatamaan omat odotukset toisen niskaan...
Tuntuu että jos molemmat osapuolet ovat hyväksyneet samantapaisen arvomaailman, se siirtyy ikäänkuin alitajuiseksi ohjenuoraksi ja voi ihan hyvin ottaa rennostikin. Eihän jatkuva itsetarkkailu ja henkisen täydellisyyden tavoittelu mukavaa ole. Uskon kuitenkin että esim. makuuhuone-ongelmat vähenisivät huomattavasti jos suhteen perusta olisi molemminpuolinen panostus toisen henkiseen hyvinvointiin.
Ajatuksia?
Vastaukset 6
Vanhimmat
sekä itsestäänselvyyksiä
Tottakai minä ainakin olen pitäny itsestäänselvyytenä että tollai sen pitäisi mennä. Pitäisi. Luultavasti tässä taas yksi syy miksi sitä meikäläinen elelee täällä yksin. En oikein koskaan ole vain osannut "kokeilla josko tosta nyt tulisi jotain", edes sillon teininä. En mielestäni ole mikään ahdasmielinen tylsimys, mutta koska jos teen niin teen sitten kunnolla ja moraalisesti oikealla tavalla. Olen saanut kuulla siitä negatiivisena asiana, ihan kun siinä olisi jotain pahaa että tunnistaa mitä haluaa! Meinaan siis ihan tuota mitä sanoit, eli että löytäisi ihmisen jonka kanssa ajatukset kohtaa ja jotain kipinääkin löytyy. Teoriassa ihan juuri noin helppoa: senkus menee ja juttelee! :)
Luulin löytäneeni sellasen miehen. Samanikänen kun minä (ja sinä), vastaavia arvoja ja harrastuksia, samoja kiinnostuksia mukaanlukien oma ala. Mutta en sitten tiedä mikä tuli? Tällä kertaa tavoista poiketen en ollut minä joka panikoi. Nyt sitten pelkäänkin ettei tuon parempaa vastaavuutta voi yksi ihminen löytää enää, että se oli sitten siinä ennenkun edes ehti alkaa! :/
Vaan eihän se nyt niin kai saa mennä, kun eihän se ollut ollenkaan hyvä mies minulle kun ei tajunnut jäädä vaan etsi jotain muuta. :)
24-vuotiaalta (en tarkoita kuulostaa holhoavalta). Oma(kin) näkemykseni ihmissuhteelta lähtee siitä, että sen on nimenomaan oltava voimia antava eikä niitä kuluttava. Jos suhde lähes alusta alkaen tuntuu enemmän kuluttavan energiaa kuin tarjoavan sitä niin silloin ollaan väärillä jäljillä.
Toinen tärkeä asia minulle, ja sen olen täällä tuonut esiin monta kertaa, on tuo suhteellisen samanlainen arvomaailma.
Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta käytännössä ratkaisuihin vaikuttaa muutkin tekijät.
Äärimmäisenä tapauksena vain tunteella elävä mies/nainen, joka on otettu jokaisesta lähestymisyrityksestä ja lähtee joka toisen kysyjän mukaan, koska se tyydyttää omia narsistisia tarpeita. Huomioiduksi tuleminen herättää tunteita ja vaikka ei aina toista kohtaan, niin kuitenkin. On niin hienoa olla haluttu.
Toisesta ääripäästä järjellisiin perusteisiin uskova tapaus, joka arvioi kaikkea järkiperäisesti ja miettii koko tulevaisuuden valmiiksi ennen kuin suostuu edes kahville pyydettäessä. Kun suostuu, menee sinne listan kanssa ja listassa on ominaisuudet jotka toisen täytyy täyttää, että parisuhde voisi olla onnellinen.
Onko oltava epätoivoisen helppo tapaus, vai järkiperäinen nirsoilija, vai onko löydettävissä jokin tasapaino? Ehdottomat vaatimukset samasta arvopohjasta ja tulevaisuuden toiveista eivät istu samaan persoonaan parisuhteessa välttämättömän joustavuuden kanssa? Olisiko silloin puhuttava vain pyrkimyksistä yhteiseen arvopohjaan ollen valmis myös kompromisseihin? Varmaan joitain perusjuttuja on, joista ei pitäisi antaa periksi, vaan jos ne ei natsaa, niin luopua suosiolla yrityksestä, mutta samalla on paljon sitä, mistä voi joustaa. Yhteisymmärrystä ei kai voikaan syntyä, ellei perusarvoista ole samoja ajatuksia?
Jooh, periaatettahan tuo oli mitä skriivasin ja käytännössä vaikuttaa muutkin asiat.
Yhteensopivuudesta olen kelannut että niinkauan kuin toisen joku ominaisuus tai tapa on sellainen joka on erilainen, mutta se ei suoraan loukkaa, sen voi sietää. esim. Ankara moralisti ja syyllisyysongelmainen huolehtija - Ei kannata yrittää. Kun taas jos toinen on tekniikan ihminen ja toinen luonnonsuojelija, en näe ongelmaa ellei sitä siihen ajeta...
Oman kopionsa etsiminen toisilla sukuelimillä lienee enemmänkin itsensä kuin kumppanin etsimistä =) Vaikka itsekin pidän enemmän omanlaisistani (hillityistä, pohdiskelevisista, ei-niin-ulkoisista), kuin vastakohtaisista ihmisistä.
Tämä menee ehkä enemmän kumppanin valinnan puolelle, ekan postini ajatus oli "mitä sitten kunhan se löytyy"
Jos ei pillua saa ikään X (=kokonaisluku 13-19 väliltä) mennessä, niin sen jälkeen saantimahdollisuudet ovat kääntäen verrannolliset aikaan t X nähden. Kuvaaja lähestyy jatkuvasti nollaa, muttei saavuta sitä ikinä, eli teoreettinen äärellisen pieni mahdollisuus kuitenkin on.