lapsenlapset

Hah, olen aina joko töissä tai juovuksissa, eivät miniät häiritse :D

Vaan kun "poika" tulee "hoitoon" niin oma elämä loppuu siihen paikkaan ja äitylihän seisoo vaikka päällään eikä miniä luule vaan tietää.

Ihan totta, tuota pitäis ajatella kaikkien. Onneks isovanhemmilla on suunsa jotka avata ja sanoa ettei nyt jaksa yms..

että joskus tuntuu kuin seisoisin päällänikin, varsinkin lastenlasten tullessa meille käymään.

Ei se minua haittaa. He ovat pieniä niin vähän aikaa. Nyt jo tyttö on koulussa ja poika esikoulussa, joten hoitotarve on enää tilapäistä.
Mm. eilen aamulla lähdimme 10 km:n päähän klo 5.30 aamulla viemään heitä kouluun ja esikouluun, koska äiti menee niin aikaisin työhön, ettei voi viedä heitä. Olimme vähällä myöhästyä koulusta, kun muistin väärin koulun alkamisajan. Siinä sitä sitten paineltiinkin hengästyneinä (siis minä) ylös koulun mäkeä.

Tyttö tulee tavallisesti yksin tai kaverin kanssa kotiin, koska äiti tulee aikaisin työstä. Niin eilenkin. Paitsi, ettei ollut kaveria. Kun pappa soitti hänelle n.12.30, tyttö oli kyllä kotona, mutta ääni oli surkea, kun hän valitti yksinäisyyttään, koirasta huolimatta. Kuka voisi vastustaa, kun lapsenlapsi pyytää isovanhempia tulemaan seurakseen. Lähdimme kesken kirjojenlainauksen pois kirjastosta ja ajoimme taas 10 km:n päähän. Lämmin vastaanotto. Tyttö touhusi iloisena ja vasikankokoinen koira hyppeli riemuissaan tulostamme ja myös päästessään lenkille papan kanssa.

Tyttö ja minä päätimme lähteä tutkimusmatkalle taikametsään, jonka asukkaista olemme olleet hiukan huolissamme, kun sieltä on hakattu puita. Tyttö haki minulle äitinsä saappaat ja yhteisvoimin kirjoitimme kirjeen taikametsän asukkaille. Se oli tarkoitus jättää sinne jonkun kannonkoloon.

Eikös vaan sitten soikin tytön kännykkä. Luokkakaveri naapurista soittaa ja kaiken kikatuksen lopputulos on, että kaveri tulee mukaamme retkelle, kunhan tyttö on ensin mennyt odottamaan, että hän saa läksynsä tehtyä.

Torkuin vajaan tunnin pöydän ja lehden vieressä odotellessani kaveruksia. Lopulta he tulevat ja tyttö ottaa kirjeen taskuunsa. Kysyin tulenko minä yleensä mukaan. "Ei sinun oikeastaan tarvitse tulla," kuului vastaus. Sanoin, että lähdemme sitten kotiin. Kyllä se vain sopi. Nopea soitto äidille, kännykkä taskuun ja niin sitä lähdettiin kahdestaan, eikä mummia enää muistettukaan.

Tänä aamuna toisten isovanhempien oli määrä mennä lasten luokse aamulla, mutta mummo oli flunssassa, joten me teimme saman homman tänäänkin. Oli vaan niin pimeää ja satoi kaatamalla, joten kapea koulutie ja parkkipaikka ruuhkautuivat autoista, koska jokainen, jolla oli mahdollisuus, tuntui vievän lapsensa kouluun ja esikouluun autolla.
Oma koulutieni alakoulussa on aikoinaan kulkenut lastenlastemme koulun ohitse. Matka tosin oli moninkertainen, eikä autoja ollut kenelläkään.

Huomenna on lauantai, eikä lastenhoitoa tarvita. Koiraa luultavasti kuitenkin käymme ulkoiluttamassa, että miniä ja lapset pääsevät kyläilemään vähän kauemmaksi. Isä kun tulee kotiin työmatkalta Amerikasta vasta sunnuntaina.

Mietin, ettei meillä sitä omaa elämää taida niin kauheasti olla.
Kuitenkin näin eläkkeellä ollessa, lastenhoito ei sitä estä. Jos jonnekin haluamme mennä tai esim. kutsua vieraita, niin kyllä aikaa meidän tarpeisiimme on ihan riittävästi. Lapset vain rikastuttavat elämäämme ja ainakin tähän asti olemme jaksaneet ja mielellämme hoitaneet heitä aina, kun on pyydetty.

Vaikeampaa ehkä on sopeutua siihen, etteivät he enää kovin montaa vuotta apuamme tarvitse. Täytyy sitten vaan elvyttää vanhoja harrastuksia.