Alistetusta lapsesta tasapainoinen aikuinen
Olen lähtöisin uskovaisesta perheestä ja minulle on aina sanottu "kunnoita vanhempiasi", mutta vanhempiani ei ole opetettu kunnioittamaan lapsiaan. Saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta en tiedä voinko koskaan noudattaa tuota käskyä. En tiedä, ovatko vanhempani ansainneet kunnioitustani.
Ensimmäinen asia minkä lapsuudestani muistan ei ole yhtä iloinen kuin voisi kuvitella. Istun olohuoneen lattialla isääni vastapäätä. Isällä on vyö kädessä ja hän ojentaa toisen kätensä minua kohti ja sanoo: "Anna käsi". Olen vasta muutaman vuoden ikäinen ja tiedän vain sen, että en halua ottaa isää kädestä kiinni, tiedän että hän lyö minua jos annan periksi. Kun en anna hänelle kättä, hän lyö minua vyön soljella jalkoihin. Isku sattuu valtavasti ja tuntuu siltä, kuin jalkani olisivat tulessa. Mutta en aio antaa periksi enkä varmasti itke, koska siitä isä vain innostuisi. Hän toisti käskynsä uudelleen ja uudelleen ja kerta toisensa jälkeen sain iskun jaloilleni. Lopulta annan käteni hänelle. Hän tarttuu siihen kovakouraisesti riuhtaisten minua lähemmäs itseään ja sanoo: "Etköhän ole jo läksysi oppinut". Sitä en muista, mistä isä oli minulle suuttunut mutta sen tiedän että tämä kerta ei jäänyt viimeiseksi.
Isäni oli töissä autokorjaamolla Etelä- Suomessa. Hän oli paljon töissä ja väsyi siellä niin paljon, että kun hän tuli kotiin, ensitöikseen hän komessi minut ja kaksi siskoani piiskajonoon ja löi meitä, omia lapsiaan, vyön solkiosalla raivokkaasti paljaille pyllyille. Tuntui kuin selkäsauna olisi kestänyt ikuisuuden ja kun isä vihdoin viimein päästi minut otteestaan, jouduin takapuoli veressä ja jalat kihelmöiden katsomaan kun isä hakkaa siskojani.
Tätä jatkui koko lapsuuteni ajan, lähes päivittäin. Elämä oli yhtä pelkäämistä. Isä oli aina vihainen jostain meille lapsille ja joskus äidillekin. Miksi äiti ei puolustanut meitä vaan antoi isän hakata?
Kerran menimme kahden siskoni kanssa ulos leikkimään toisten lasten kanssa. Isosiskoni oli tuolloin jo sen ikäinen, että osasi katsoa kellosta sovitun ajan ja huolehtia kotiin menemisestä oikeaan aikaan. Kun leikimme ulkona, vettä alkoi sataa ja leikkikaverimme menivät oman talonsa pyöräkellariin jatkamaan kesken jääneitä leikkejään. Isosiskoni tarkisti kellosta, että iso viisari ei ollut vielä lähelläkään kahtatoista, joten menimme kavereiden perässä pyöräkellariin leikkimään. Kun sitten iso viisari oli yhdeksäisen päällä, juoksimme kotiin, jotta olisimme siellä ennen sovittua aikaa.
Soitimme ovikelloa ja äiti tuli ovelle vastaan. Hän oli vihainen ja käski meidän laskea housumme alas. Isä odotti olohuoneessa vyö kädessään ja taas seisoimme piiskajonossa odottaen omaa vuoroamme joutua isän polvelle. Muistan aina sen odotuksen. Oli piinaavaa seisoa housut nilkoissa isän edessä ja katsoa kun toisia hakataan, tietäen että kohta oma vuoro koittaa. Isän käsi heilui raivokkaasti ja samaan tahtiin ruskea nahkavyö heilahteli ilmassa osuen lopulta siskoni takapuoleen aiheuttaen kovan äänen. Vyön soljessa oli kolme piikkiä vierekkäin. Pelkäsin sitä.
Olen seitsemänlapsisen perheen toiseksi vanhin lapsi. Vanhemmillani on kuusi tytärtä ja yksi poika, joka on lapsista nuorin. Minulla ja isosiskollani Saralla on noin vuosi ikäeroa. Sara on syntynyt syyskuussa 1984 ja minä jouluaattona 1985. Seuraavaksi syntyi Miina, tammikuussa 1987, Eevi syntyi elokuussa 1990, Siiri elokuussa 1991, Manna joulukuussa 1992 ja Mikko huhtikuussa 1994.
Kun olin pieni, askartelimme äidin kanssa paljon. Leikkelimme lehdistä vauvojen kuvia ja liimailimme niitä vihkoon. Äiti kirjoitti tarroillekin puhekuplia ja keksi niihin tekstit. Se oli mukavaa. Lapsuuteni kohokohtia olivat ne hetket, kun kävimme kaupungin rannassa syöttämässä sorsia. Saran ja Miinan kanssa kilpailimme siitä, kuka saa heitettyä sorsille enemmän leivänmurusia ennen kuin lokit vievät ne. Muistan myös pitkät kävelyretket, joita teimme äidin kanssa paljon. Usein kävimme kotieläinpihalla ruokkimassa vuohia ja kaneja. Minusta oli mukavaa, kun sain syöttää eläimille voikukanlehtiä. Olisin voinut olla siellä vaikka koko päivän.
Näitä onnenhetkiä kesti aina vain sen aikaa, kun isä oli töissä.Tiesimme, että kun äiti alkaa valmistaa janssoninkiusausta, isän työpäivä päättyy ja hän tulee kotiin. Menimme yhteiseen huoneeseemme ennen isän tuloa ja olimme siellä mahdollisimman hiljaa ja kiltisti. Joskus piilouduimme vaatehuoneeseenkin. Ajattelimme, että jos olemme oikein kilttejä ja hiljaa, ehkä isä ei hakkaisi meitä. Ehkä hän tulisi luoksemme ja ottaisi meidät syliinsä ja leikkisi kanssamme.
Aina isä kuitenkin löysi meidät ja seisoimme taas piiskajonossa, housut nilkoissamme. Oli sellainen sääntö, että kun joku saa piiskaa, toisten täytyy seisoa rivissä katsomassa. Jos joku yleisössä erehtyi nauramaan tai edes hymyilemään piiskattavan hassunnäköiselle rimpuilulle ja sätkimiselle, kaikki saivat uudelleen selkään.
Mietimme usein, mitä pahaa olimme isälle tehneet kun hän aina vaan hakkasi meitä vaikka yritimme parhaimman mukaan olla kiltisti.
Kun sitten muutimme Heinolan kaupungista maalaiskuntaan, olivat Eevi, Siiri ja Mannakin jo syntyneet. Minä kävin peruskoulun toista luokkaa pienessä maalaiskoulussa, Sara oli kolmannella luokalla ja Miina esikoulussa. Sara oli melkein joka päivä poissa koulusta päänsäryn takia ja äiti kuljetti häntä sairaaloissa Lahtea myöten. Me muut olimme isän kanssa kotona, hakattavana. Vanhimpana kotona olevana yritin pitää huolen pienemmistä sisaruksistani ja samalla ikään kuin olla äiti talossa.
Opin seuraamaan isän mielen ailahteluja jo pienistä merkeistä ja kun hän sitten jostain raivostuneena käski Eevin ja Siirin hakea metsästä piiskat, jotta hän voisi taas purkaa raivoaan lapsiinsa, minä menin omaan huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni niin kovaa kuin kahdeksanvuotiaan voimilla pystyin. Huoneeni ovi oli kodinhoitohuoneen päässä ja oven pamahtaessa kiinni kodinhoitohuoneen katossa olevasta loisteputkivalaisimesta putosi suojus lattialle.
Silloin isä sai hyvän syyn hakata minut Eevin ja Siirin sijasta. Hän hakkasi minua molemmilla risuilla ja kun viimein sai raivonsa purettua, hän lopetti ja meni nukkumaan. Minut jätettiin yksin nuolemaan haavojani. Eevi ja Siirikin lähtivät tyytyväisinä jatkamaan kesken jääneitä leikkejään.
Yritin aina parhaani mukaan pelastaa pienemmät sisarukseni isän kynsistä. Keksin kaikenlaisia syitä, miksi isä hakkaisi minua eikä pienempiä. En kestänyt katsoa kun muita lyötiin.
Jokainen isku, joka kohdistui rakkaisiin sisaruksiini, satutti minua paljon enemmän kuin itseeni kohdistuneet iskut yhteensä. Tietenkään en joka kerta pystynyt heitä pelastamaan, vaan hekin saivat kokea maailman julmuuden jo elämänsä ensimetreillä.
Eräänä päivänä äiti vei Saran taas Lahteen tutkimuksiin päänsäryn takia ja minä jäin pois koulusta, koska pelkäsin niin paljon Saran puolesta. Minun oli todella paha olla, enkä tiennyt miten päin olisin. Itkeäkään en uskaltanut, koska tiesin sisälläni olevan niin paljon itkemättömiä itkuja, että niiden purkamiseen olisi kulunut tunteja. Pelkäsin, että Sara ei tule enää takaisin ja pelkäsin, että isä taas suuttuu meille jostakin. Pidin kuitenkin kaikesta huolimatta sinnikkäästi itseni kasassa siihen asti, kunnes kuulin, että Saralla on aivokasvain ja että hänet on viety Tampereelle leikattavaksi. Juoksin ulos. Menin metsään itkemään. Itkin pitkän aikaa ja mietin mielessäni milloin saan itkun loppumaan.
Se oli vaikeaa, mutta lopulta pystyin lopettamaan itkemisen ja nukahdin. Heräsin vesisateeseen, olin märkä kuin uitettu koira ja lähdin kotiin. En muista mitä tapahtui kun menin kotiin, mutta seuraavat päivät olivat pahempia kuin pahin painajaiseni.
Äiti ja isä, ne henkilöt joihin lapsen tulisi voida turvautua joka tilanteessa, tappelivat keskenään ja myös me lapset saimme heidän riidoistaan osan niskaamme. Saimme iskuja, tukkapöllyä, läimäytyksiä, syytöksiä ja kaikkea muuta, mikä voi murskata pienen lapsen kehittyvän itsetunnon.
Yritin käydä koulua, olla tukena nuoremmille sisaruksilleni ja vanhemmilleni, suomeksi sanottuna olin yleinen tukipilari johon kaikilla oli lupa nojata. Välillä minusta tuntui, että tarvitsen itsekin tukea pysyäkseni pystyssä. Kaipasin turvallista syliä, olkapäätä jota vasten voisin itkeä, olinhan vasta kahdeksanvuotias. Niitä en koskaan saanut.
En vielä tänäkään päivänä tiedä miten kestin kaikki ne vuodet. Mistä sain voimaa ja rohkeutta. Miten niin pienellä lapsella voi olla niin paljon sisua, sitä en tiedä.
Sara pääsi sairaalasta kotiin ja jonkin ajan kuluttua tuli kouluunkin. Hän jäi kolmannella luokalla luokalleen ja kävimme peruskoulun loppuun samalla luokalla. Meitä alettiin kiusata koulussa. Kiusaaminen oli syrjimistä ja nimittelyä. Haukkumanimiltämme olimme ylijätteitä.
Kotona tilanne ei rauhoittunut alkuunkaan. Leikimme usein sisarusteni kanssa ilveilyleikkejä. Irvistelimme toisillemme ja vääntelimme naamojamme mitä rumemman näköisiksi. Äiti tuli kerran katsomaan mitä touhusimme ja muistan aina hänen sanat kun hän huusi: "Tapsa, tule antamaan Hannalle piiskaa, Hanna on kierosilmä!" Ja isäni vastaus oli: "Kuka täällä nyt lapsilleen piiskaa antaa?". Nuo lauseet ovat pinttyneet takaraivooni hyvin selkeinä.
Äiti oli noihin aikoihin sellainen, että hän teki kaikenlaisia asioita hetken mielijohteesta. Yhden tapauksen muistan hyvin; Istuimme illalla koko perhe keittiössä ruokapöydän ääressä ja mietimme millaista olisi muuttaa jonnekin muualle asumaan. Suunnittelimme millaisen talon ostaisimme ja millainen piha siinä olisi. Se oli selvää, että talo olisi meren rannalla. Sitten äiti ehdotti, että lähtisimme Vaasaan katsomaan onko siellä taloja myytävänä.
Siltä istumalta pakkauduimme autoon ja lähdimme ajelemaan kohti Vaasaa. Ajelimme monta tuntia pysähtyen välillä jaloittelemaan. Matka tuntui kestävän ja kestävän, aivan kuin olisimme istuneet ahtaassa autossa viikkoja. Kun sitten loppujen lopuksi pääsimme lähelle Vaasaa, kysyin äidiltä mitä kello on. Hän vastasi, että on aamuyö ja minä kysyin: "Kukahan myy Vaasassa taloja aamuyöllä?". Kai vanhempani alkoivat siinä vaiheessa ajatella asiaa järjen kanssa, sillä käännyimme takaisin kotia kohti ja aamulla menimme kouluun.
Isä vähensi huomattavasti lastensa pieksemistä siinä vaiheessa kun lähdimme Saran kanssa yläasteelle kaupungin kouluun. Kai hän tajusi, että olemme jo sen verran vanhoja että ymmärrämme asioita ja tiedämme lasten pieksemisen olevan rikos. Ajattelin, että nyt se on ohi, meidän ei tarvitse koskaan enää kokea mitään vastaavaa. Voimme elää ja olla niin kuin muutkin lapset.
Toisin kuitenkin kävi. Ei olisi pitänyt huokaista helpotuksesta liian aikaisin ja nuolaista ennen kuin tipahtaa.
Yläasteella sain kavereita, ystäviäkin. Tutustuin kahteen uskomattoman upeaan ihmisen, joista tuli minun parhaat ystävät. Kumpikin sairasti anoreksia nervosaa. Kerroin heille omia asioitani ja he omiansa minulle. Mutta kun äitini kuuli ystävieni sairastavan anoreksiaa, hän käski minun pysytellä erossa heistä ja kielsi minua olemasta heidän kaveri. Hän sanoi, että anoreksia tarttuu ja seura tekee kaltaisekseen. Äiti alkoi seurata tekemisiäni ja etenkin syömisiäni. Hän komensi minut päivittäin puntarille ilman vaatteita ja pakkosyötti minua jatkuvasti aivan kuin en osaisi itse syödä ollenkaan. Kun tulin koulusta, minun piti syödä kaksi lautasellista ruokaa, koska äiti päätti, etten ollut syönyt koko päivänä mitään. Ja ruuan jälkeen minun piti riisuutua kokonaan ja mennä puntarille seisomaan, äidin silmien alla. Äiti sanoi, että minun täytyy painaa 60kg, eikä yhtään alle. Ilmeisesti hän päätti, että minullakin on anoreksia, kun kavereillani oli.
Melko pian äiti muuttui hirveämmäksi. Jos lähetin jollekin kaverilleni kirjeen, hän avasi kuoren ja luki kirjeen ennen kun repi sen ja heitti roskakoriin, vaikka laitoin kuoreen postimerkinkin valmiiksi. Saman kohtalon saivat myös minulle tulleet kirjeet.
Tällaista oli elämäni ollessani kahdeksannella luokalla koulussa. Kun kahdeksas luokka lähestyi loppuaan, vanhempani alkoivat etsiä uutta, isompaa taloa. Heidän silmissään kiilui lakkautettu kansakoulu. Kävimme katsomassa useita taloja, mutta mieleistä ei tahtonut löytyä. Sitten ihan vahingossa heidän silmiinsä osui entinen kansakoulu keltaisen pörssin sivuilta internetistä. Koulu oli Pohjois-Suomessa, joten muutimme sinne. Ennen muuttoamme minulla meni välit poikki toisen ystäväni kanssa ja se masensi minua entisestään.
Pohjoisessa kävin yhdeksännen luokan. Edelleen äiti vahti syömisiäni ja samalla tavalla aukoi ja repi kirjeeni. Heti peruskoulun jälkeen menin ammattikouluun. En vielä saanut opintotukea, joten jouduin pyytämään äidiltä ruokarahaa joka viikko. Sitä en aina saanut pyynnöistäni huolimatta, koska olin jo iso, eikä äidin velvollisuus ollut enää minua elättää tai niin hän asian ilmaisi.
Tämä johti siihen, että jouduin ottamaan opintolainaa. Äiti oli oikein iloinen, kun sain myönteisen lainapäätöksen ja hän lähti mukaani ostoksille. Kaupassa hän lastasi ostoskärryyn miltei kaikkea mitä kaupasta löytyi ja käski minun maksaa ne. Kun sanoin vastaan, hän vetosi oikeuteensa käyttää pankkitiliäni ja sanoi "lainaavansa" rahat sieltä itselleen.
Maksoin kassalla omat ostokseni ja jätin äidin seisomaan kassajonoon täyteen lastattujen ostoskärryjen kanssa. Siinä oli kahvinkeitin, pölynimuri, videokamera, kenkiä, vaatteita, ruokaa ja karkkeja.
Kauppareissun jälkeen menin sitten takaisin kouluun. Aina kun viikonloppu lähestyi ja menin ostamaan itselleni, koiralleni ja kissalleni ruokaa, huomasin tilini olevan lähes tyhjä. Soitin äidille ja hän myönsi lainanneensa vähän rahaa laskuihin ja mihin milloinkin. Suutuin ja sanoin, että eikö hän voisi opetella pyytämään edes luvan viedä toisten rahat. Se johti siihen, että aina kun minulle oli tullut rahaa, äiti soitti ja kysyi sitä lainaan. Kun sanoin ei, hän vastasi: "Kun menen tietokoneelle ja painan nappia, ne rahat tulevat minun tilille ilman sinun lupaakin." Ja niin opintolaina hävisi tililtäni ja äiti vei Miinan, Eevin, Siirin, Mannan ja Mikon pizzeriaan syömään.
Opiskeluaikanani olin sitten viikon maatalouslomittajana kaverini kotitilalla. Se oli melko rankkaa työtä ja kun palkka tuli tililleni, se hävisi melkeinpä saman tien. Äitini otti senkin. Hän vei lähes kaikki rahani. Kun täytin 18 vuotta, poistin vanhempien käyttöoikeuden tiliini ja äiti suuttui minulle siitä.
17-vuotiaana löysin itselleni ihanan miehen täältä Pohjois-Suomesta. Tapailimme toisiamme muutaman kerran ja melkein heti menimme kihloihin. ( Viikon seurustelun jälkeen ) Rakastuin tapaamaani mieheen yhdessä hetkessä ja halusin pitää hänet itselläni ikuisesti. Melkein siltä seisomalta muutin hänen luokseen asumaan. Vanhemmat eivät sanoneet muuttoaikeisiini mitään. kun sitten pakkasin tavaroitani, äiti kysyi että onhan minulla varmasti kaikki tavarat mukanani ettei tarvitse palata niitä hakemaan. Ihmettelin sitä. Eikö äidit yleensä sano kotoaan muuttaville lapsille, että jos maailma tuntuu liian kovalta ja kylmältä paikalta, kotiin saa aina palata. Minulle se koti oli se kova ja kylmä paikka.
Nyt olemme mieheni kanssa naimisissa. Muutostani on kulunut jo yli 3 vuotta. Meillä on kaksi ihanaa, pientä tyttöä. Vasta nyt kun tiedän miltä tuntuu odottaa lasta 9 kuukautta ja sitten synnyttää pieni, avuton käärö maailmaan, huomaan että ei ole yhtään normaalia hakata omia lapsiaan. Pieniä tyttäriäni hoitaessa olen miettinyt omaa lapsuuttani ja huomannut kuinka syvät haavat omat vanhemmat voivat pelkällä käyttäytymisellään lapsilleen aiheuttaa. Aion pitää siitä huolen että omat, tällä hetkellä 1v 11kk ja 8kk ikäiset pienet ihmisen alkumme eivät tule KOSKAAN saamaan selkäänsä missään tilanteessa.
Ihmettelen sitä, että jos omista vanhemmistani on tuntunut samalta hoitaessaan minua kuin minusta tuntuu hoitaessani lapsiani, miten he ovat voineet hakata meitä. En voisi kuvitellakaan satuttavani maailman arvokkaimpia aarteita.
Minulle ei koskaan kerrottu minkäänlaista syytä hakkaamiseen. Ei koskaan selitetty miksi vanhemmat lyövät. Ei kukaan tullut lohduttamaan kun oli paha olla. Vanhempien ei koskaan tarvinnut pyytää anteeksi eikä kunnioittaa lapsiaan. Se on kummallista. Tottakai välillä oli hyviäkin päiviä, mutta ne eivät riitä peittämään väkivaltaisten vanhempien aiheuttamaa tuskaa ja pahaa oloa. mikään ei riitä. Koskaan. Jossain elämänvaiheessa yritin vain unohtaa kaiken. Yritin jättää lapsuuteni pahat asiat taakseni ja juosta karkuun. Juoksin ja pakenin, kunnes hyomasin, että ne asiat ja tapahtumat ovat osa minua enkä tule koskaan pääsemään niistä eroon. Raahaan sitä tuskaa mukanani loppuelämäni. On vain opeteltava elämään sen kanssa. On opeteltava hengittämään kun joku painaa kurkussa, sullottava sitä pahaa oloa syvemmälle sielun sopukoihin, niin syvälle että sitä ei kukaan löydä, kunnes se taas joskus nousee painamaan kurkkua ja salpaamaan hengityksen uudelleen ja uudelleen.
Haavat paranevat hitaasti ja arpeutuvat lopulta. Ehkä osa arvista joskus häviää, tuskin kuitenkaan kaikki.
Mutta tällainen oli tämä tarina. Jonain päivänä ehkä olen niin vahva että pystyn antamaan vanhemmilleni anteeksi, en tiedä. Sen tiedän, että en koskaan unohda.
Olen lähtöisin uskovaisesta perheestä ja minulle on aina sanottu "kunnoita vanhempiasi", mutta vanhempiani ei ole opetettu kunnioittamaan lapsiaan. Saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta en tiedä voinko koskaan noudattaa tuota käskyä. En tiedä, ovatko vanhempani ansainneet kunnioitustani.
Ensimmäinen asia minkä lapsuudestani muistan ei ole yhtä iloinen kuin voisi kuvitella. Istun olohuoneen lattialla isääni vastapäätä. Isällä on vyö kädessä ja hän ojentaa toisen kätensä minua kohti ja sanoo: "Anna käsi". Olen vasta muutaman vuoden ikäinen ja tiedän vain sen, että en halua ottaa isää kädestä kiinni, tiedän että hän lyö minua jos annan periksi. Kun en anna hänelle kättä, hän lyö minua vyön soljella jalkoihin. Isku sattuu valtavasti ja tuntuu siltä, kuin jalkani olisivat tulessa. Mutta en aio antaa periksi enkä varmasti itke, koska siitä isä vain innostuisi. Hän toisti käskynsä uudelleen ja uudelleen ja kerta toisensa jälkeen sain iskun jaloilleni. Lopulta annan käteni hänelle. Hän tarttuu siihen kovakouraisesti riuhtaisten minua lähemmäs itseään ja sanoo: "Etköhän ole jo läksysi oppinut". Sitä en muista, mistä isä oli minulle suuttunut mutta sen tiedän että tämä kerta ei jäänyt viimeiseksi.
Isäni oli töissä autokorjaamolla Etelä- Suomessa. Hän oli paljon töissä ja väsyi siellä niin paljon, että kun hän tuli kotiin, ensitöikseen hän komessi minut ja kaksi siskoani piiskajonoon ja löi meitä, omia lapsiaan, vyön solkiosalla raivokkaasti paljaille pyllyille. Tuntui kuin selkäsauna olisi kestänyt ikuisuuden ja kun isä vihdoin viimein päästi minut otteestaan, jouduin takapuoli veressä ja jalat kihelmöiden katsomaan kun isä hakkaa siskojani.
Tätä jatkui koko lapsuuteni ajan, lähes päivittäin. Elämä oli yhtä pelkäämistä. Isä oli aina vihainen jostain meille lapsille ja joskus äidillekin. Miksi äiti ei puolustanut meitä vaan antoi isän hakata?
Kerran menimme kahden siskoni kanssa ulos leikkimään toisten lasten kanssa. Isosiskoni oli tuolloin jo sen ikäinen, että osasi katsoa kellosta sovitun ajan ja huolehtia kotiin menemisestä oikeaan aikaan. Kun leikimme ulkona, vettä alkoi sataa ja leikkikaverimme menivät oman talonsa pyöräkellariin jatkamaan kesken jääneitä leikkejään. Isosiskoni tarkisti kellosta, että iso viisari ei ollut vielä lähelläkään kahtatoista, joten menimme kavereiden perässä pyöräkellariin leikkimään. Kun sitten iso viisari oli yhdeksäisen päällä, juoksimme kotiin, jotta olisimme siellä ennen sovittua aikaa.
Soitimme ovikelloa ja äiti tuli ovelle vastaan. Hän oli vihainen ja käski meidän laskea housumme alas. Isä odotti olohuoneessa vyö kädessään ja taas seisoimme piiskajonossa odottaen omaa vuoroamme joutua isän polvelle. Muistan aina sen odotuksen. Oli piinaavaa seisoa housut nilkoissa isän edessä ja katsoa kun toisia hakataan, tietäen että kohta oma vuoro koittaa. Isän käsi heilui raivokkaasti ja samaan tahtiin ruskea nahkavyö heilahteli ilmassa osuen lopulta siskoni takapuoleen aiheuttaen kovan äänen. Vyön soljessa oli kolme piikkiä vierekkäin. Pelkäsin sitä.
Olen seitsemänlapsisen perheen toiseksi vanhin lapsi. Vanhemmillani on kuusi tytärtä ja yksi poika, joka on lapsista nuorin. Minulla ja isosiskollani Saralla on noin vuosi ikäeroa. Sara on syntynyt syyskuussa 1984 ja minä jouluaattona 1985. Seuraavaksi syntyi Miina, tammikuussa 1987, Eevi syntyi elokuussa 1990, Siiri elokuussa 1991, Manna joulukuussa 1992 ja Mikko huhtikuussa 1994.
Kun olin pieni, askartelimme äidin kanssa paljon. Leikkelimme lehdistä vauvojen kuvia ja liimailimme niitä vihkoon. Äiti kirjoitti tarroillekin puhekuplia ja keksi niihin tekstit. Se oli mukavaa. Lapsuuteni kohokohtia olivat ne hetket, kun kävimme kaupungin rannassa syöttämässä sorsia. Saran ja Miinan kanssa kilpailimme siitä, kuka saa heitettyä sorsille enemmän leivänmurusia ennen kuin lokit vievät ne. Muistan myös pitkät kävelyretket, joita teimme äidin kanssa paljon. Usein kävimme kotieläinpihalla ruokkimassa vuohia ja kaneja. Minusta oli mukavaa, kun sain syöttää eläimille voikukanlehtiä. Olisin voinut olla siellä vaikka koko päivän.
Näitä onnenhetkiä kesti aina vain sen aikaa, kun isä oli töissä.Tiesimme, että kun äiti alkaa valmistaa janssoninkiusausta, isän työpäivä päättyy ja hän tulee kotiin. Menimme yhteiseen huoneeseemme ennen isän tuloa ja olimme siellä mahdollisimman hiljaa ja kiltisti. Joskus piilouduimme vaatehuoneeseenkin. Ajattelimme, että jos olemme oikein kilttejä ja hiljaa, ehkä isä ei hakkaisi meitä. Ehkä hän tulisi luoksemme ja ottaisi meidät syliinsä ja leikkisi kanssamme.
Aina isä kuitenkin löysi meidät ja seisoimme taas piiskajonossa, housut nilkoissamme. Oli sellainen sääntö, että kun joku saa piiskaa, toisten täytyy seisoa rivissä katsomassa. Jos joku yleisössä erehtyi nauramaan tai edes hymyilemään piiskattavan hassunnäköiselle rimpuilulle ja sätkimiselle, kaikki saivat uudelleen selkään.
Mietimme usein, mitä pahaa olimme isälle tehneet kun hän aina vaan hakkasi meitä vaikka yritimme parhaimman mukaan olla kiltisti.
Kun sitten muutimme Heinolan kaupungista maalaiskuntaan, olivat Eevi, Siiri ja Mannakin jo syntyneet. Minä kävin peruskoulun toista luokkaa pienessä maalaiskoulussa, Sara oli kolmannella luokalla ja Miina esikoulussa. Sara oli melkein joka päivä poissa koulusta päänsäryn takia ja äiti kuljetti häntä sairaaloissa Lahtea myöten. Me muut olimme isän kanssa kotona, hakattavana. Vanhimpana kotona olevana yritin pitää huolen pienemmistä sisaruksistani ja samalla ikään kuin olla äiti talossa.
Opin seuraamaan isän mielen ailahteluja jo pienistä merkeistä ja kun hän sitten jostain raivostuneena käski Eevin ja Siirin hakea metsästä piiskat, jotta hän voisi taas purkaa raivoaan lapsiinsa, minä menin omaan huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni niin kovaa kuin kahdeksanvuotiaan voimilla pystyin. Huoneeni ovi oli kodinhoitohuoneen päässä ja oven pamahtaessa kiinni kodinhoitohuoneen katossa olevasta loisteputkivalaisimesta putosi suojus lattialle.
Silloin isä sai hyvän syyn hakata minut Eevin ja Siirin sijasta. Hän hakkasi minua molemmilla risuilla ja kun viimein sai raivonsa purettua, hän lopetti ja meni nukkumaan. Minut jätettiin yksin nuolemaan haavojani. Eevi ja Siirikin lähtivät tyytyväisinä jatkamaan kesken jääneitä leikkejään.
Yritin aina parhaani mukaan pelastaa pienemmät sisarukseni isän kynsistä. Keksin kaikenlaisia syitä, miksi isä hakkaisi minua eikä pienempiä. En kestänyt katsoa kun muita lyötiin.
Jokainen isku, joka kohdistui rakkaisiin sisaruksiini, satutti minua paljon enemmän kuin itseeni kohdistuneet iskut yhteensä. Tietenkään en joka kerta pystynyt heitä pelastamaan, vaan hekin saivat kokea maailman julmuuden jo elämänsä ensimetreillä.
Eräänä päivänä äiti vei Saran taas Lahteen tutkimuksiin päänsäryn takia ja minä jäin pois koulusta, koska pelkäsin niin paljon Saran puolesta. Minun oli todella paha olla, enkä tiennyt miten päin olisin. Itkeäkään en uskaltanut, koska tiesin sisälläni olevan niin paljon itkemättömiä itkuja, että niiden purkamiseen olisi kulunut tunteja. Pelkäsin, että Sara ei tule enää takaisin ja pelkäsin, että isä taas suuttuu meille jostakin. Pidin kuitenkin kaikesta huolimatta sinnikkäästi itseni kasassa siihen asti, kunnes kuulin, että Saralla on aivokasvain ja että hänet on viety Tampereelle leikattavaksi. Juoksin ulos. Menin metsään itkemään. Itkin pitkän aikaa ja mietin mielessäni milloin saan itkun loppumaan.
Se oli vaikeaa, mutta lopulta pystyin lopettamaan itkemisen ja nukahdin. Heräsin vesisateeseen, olin märkä kuin uitettu koira ja lähdin kotiin. En muista mitä tapahtui kun menin kotiin, mutta seuraavat päivät olivat pahempia kuin pahin painajaiseni.
Äiti ja isä, ne henkilöt joihin lapsen tulisi voida turvautua joka tilanteessa, tappelivat keskenään ja myös me lapset saimme heidän riidoistaan osan niskaamme. Saimme iskuja, tukkapöllyä, läimäytyksiä, syytöksiä ja kaikkea muuta, mikä voi murskata pienen lapsen kehittyvän itsetunnon.
Yritin käydä koulua, olla tukena nuoremmille sisaruksilleni ja vanhemmilleni, suomeksi sanottuna olin yleinen tukipilari johon kaikilla oli lupa nojata. Välillä minusta tuntui, että tarvitsen itsekin tukea pysyäkseni pystyssä. Kaipasin turvallista syliä, olkapäätä jota vasten voisin itkeä, olinhan vasta kahdeksanvuotias. Niitä en koskaan saanut.
En vielä tänäkään päivänä tiedä miten kestin kaikki ne vuodet. Mistä sain voimaa ja rohkeutta. Miten niin pienellä lapsella voi olla niin paljon sisua, sitä en tiedä.
Sara pääsi sairaalasta kotiin ja jonkin ajan kuluttua tuli kouluunkin. Hän jäi kolmannella luokalla luokalleen ja kävimme peruskoulun loppuun samalla luokalla. Meitä alettiin kiusata koulussa. Kiusaaminen oli syrjimistä ja nimittelyä. Haukkumanimiltämme olimme ylijätteitä.
Kotona tilanne ei rauhoittunut alkuunkaan. Leikimme usein sisarusteni kanssa ilveilyleikkejä. Irvistelimme toisillemme ja vääntelimme naamojamme mitä rumemman näköisiksi. Äiti tuli kerran katsomaan mitä touhusimme ja muistan aina hänen sanat kun hän huusi: "Tapsa, tule antamaan Hannalle piiskaa, Hanna on kierosilmä!" Ja isäni vastaus oli: "Kuka täällä nyt lapsilleen piiskaa antaa?". Nuo lauseet ovat pinttyneet takaraivooni hyvin selkeinä.
Äiti oli noihin aikoihin sellainen, että hän teki kaikenlaisia asioita hetken mielijohteesta. Yhden tapauksen muistan hyvin; Istuimme illalla koko perhe keittiössä ruokapöydän ääressä ja mietimme millaista olisi muuttaa jonnekin muualle asumaan. Suunnittelimme millaisen talon ostaisimme ja millainen piha siinä olisi. Se oli selvää, että talo olisi meren rannalla. Sitten äiti ehdotti, että lähtisimme Vaasaan katsomaan onko siellä taloja myytävänä.
Siltä istumalta pakkauduimme autoon ja lähdimme ajelemaan kohti Vaasaa. Ajelimme monta tuntia pysähtyen välillä jaloittelemaan. Matka tuntui kestävän ja kestävän, aivan kuin olisimme istuneet ahtaassa autossa viikkoja. Kun sitten loppujen lopuksi pääsimme lähelle Vaasaa, kysyin äidiltä mitä kello on. Hän vastasi, että on aamuyö ja minä kysyin: "Kukahan myy Vaasassa taloja aamuyöllä?". Kai vanhempani alkoivat siinä vaiheessa ajatella asiaa järjen kanssa, sillä käännyimme takaisin kotia kohti ja aamulla menimme kouluun.
Isä vähensi huomattavasti lastensa pieksemistä siinä vaiheessa kun lähdimme Saran kanssa yläasteelle kaupungin kouluun. Kai hän tajusi, että olemme jo sen verran vanhoja että ymmärrämme asioita ja tiedämme lasten pieksemisen olevan rikos. Ajattelin, että nyt se on ohi, meidän ei tarvitse koskaan enää kokea mitään vastaavaa. Voimme elää ja olla niin kuin muutkin lapset.
Toisin kuitenkin kävi. Ei olisi pitänyt huokaista helpotuksesta liian aikaisin ja nuolaista ennen kuin tipahtaa.
Yläasteella sain kavereita, ystäviäkin. Tutustuin kahteen uskomattoman upeaan ihmisen, joista tuli minun parhaat ystävät. Kumpikin sairasti anoreksia nervosaa. Kerroin heille omia asioitani ja he omiansa minulle. Mutta kun äitini kuuli ystävieni sairastavan anoreksiaa, hän käski minun pysytellä erossa heistä ja kielsi minua olemasta heidän kaveri. Hän sanoi, että anoreksia tarttuu ja seura tekee kaltaisekseen. Äiti alkoi seurata tekemisiäni ja etenkin syömisiäni. Hän komensi minut päivittäin puntarille ilman vaatteita ja pakkosyötti minua jatkuvasti aivan kuin en osaisi itse syödä ollenkaan. Kun tulin koulusta, minun piti syödä kaksi lautasellista ruokaa, koska äiti päätti, etten ollut syönyt koko päivänä mitään. Ja ruuan jälkeen minun piti riisuutua kokonaan ja mennä puntarille seisomaan, äidin silmien alla. Äiti sanoi, että minun täytyy painaa 60kg, eikä yhtään alle. Ilmeisesti hän päätti, että minullakin on anoreksia, kun kavereillani oli.
Melko pian äiti muuttui hirveämmäksi. Jos lähetin jollekin kaverilleni kirjeen, hän avasi kuoren ja luki kirjeen ennen kun repi sen ja heitti roskakoriin, vaikka laitoin kuoreen postimerkinkin valmiiksi. Saman kohtalon saivat myös minulle tulleet kirjeet.
Tällaista oli elämäni ollessani kahdeksannella luokalla koulussa. Kun kahdeksas luokka lähestyi loppuaan, vanhempani alkoivat etsiä uutta, isompaa taloa. Heidän silmissään kiilui lakkautettu kansakoulu. Kävimme katsomassa useita taloja, mutta mieleistä ei tahtonut löytyä. Sitten ihan vahingossa heidän silmiinsä osui entinen kansakoulu keltaisen pörssin sivuilta internetistä. Koulu oli Pohjois-Suomessa, joten muutimme sinne. Ennen muuttoamme minulla meni välit poikki toisen ystäväni kanssa ja se masensi minua entisestään.
Pohjoisessa kävin yhdeksännen luokan. Edelleen äiti vahti syömisiäni ja samalla tavalla aukoi ja repi kirjeeni. Heti peruskoulun jälkeen menin ammattikouluun. En vielä saanut opintotukea, joten jouduin pyytämään äidiltä ruokarahaa joka viikko. Sitä en aina saanut pyynnöistäni huolimatta, koska olin jo iso, eikä äidin velvollisuus ollut enää minua elättää tai niin hän asian ilmaisi.
Tämä johti siihen, että jouduin ottamaan opintolainaa. Äiti oli oikein iloinen, kun sain myönteisen lainapäätöksen ja hän lähti mukaani ostoksille. Kaupassa hän lastasi ostoskärryyn miltei kaikkea mitä kaupasta löytyi ja käski minun maksaa ne. Kun sanoin vastaan, hän vetosi oikeuteensa käyttää pankkitiliäni ja sanoi "lainaavansa" rahat sieltä itselleen.
Maksoin kassalla omat ostokseni ja jätin äidin seisomaan kassajonoon täyteen lastattujen ostoskärryjen kanssa. Siinä oli kahvinkeitin, pölynimuri, videokamera, kenkiä, vaatteita, ruokaa ja karkkeja.
Kauppareissun jälkeen menin sitten takaisin kouluun. Aina kun viikonloppu lähestyi ja menin ostamaan itselleni, koiralleni ja kissalleni ruokaa, huomasin tilini olevan lähes tyhjä. Soitin äidille ja hän myönsi lainanneensa vähän rahaa laskuihin ja mihin milloinkin. Suutuin ja sanoin, että eikö hän voisi opetella pyytämään edes luvan viedä toisten rahat. Se johti siihen, että aina kun minulle oli tullut rahaa, äiti soitti ja kysyi sitä lainaan. Kun sanoin ei, hän vastasi: "Kun menen tietokoneelle ja painan nappia, ne rahat tulevat minun tilille ilman sinun lupaakin." Ja niin opintolaina hävisi tililtäni ja äiti vei Miinan, Eevin, Siirin, Mannan ja Mikon pizzeriaan syömään.
Opiskeluaikanani olin sitten viikon maatalouslomittajana kaverini kotitilalla. Se oli melko rankkaa työtä ja kun palkka tuli tililleni, se hävisi melkeinpä saman tien. Äitini otti senkin. Hän vei lähes kaikki rahani. Kun täytin 18 vuotta, poistin vanhempien käyttöoikeuden tiliini ja äiti suuttui minulle siitä.
17-vuotiaana löysin itselleni ihanan miehen täältä Pohjois-Suomesta. Tapailimme toisiamme muutaman kerran ja melkein heti menimme kihloihin. ( Viikon seurustelun jälkeen ) Rakastuin tapaamaani mieheen yhdessä hetkessä ja halusin pitää hänet itselläni ikuisesti. Melkein siltä seisomalta muutin hänen luokseen asumaan. Vanhemmat eivät sanoneet muuttoaikeisiini mitään. kun sitten pakkasin tavaroitani, äiti kysyi että onhan minulla varmasti kaikki tavarat mukanani ettei tarvitse palata niitä hakemaan. Ihmettelin sitä. Eikö äidit yleensä sano kotoaan muuttaville lapsille, että jos maailma tuntuu liian kovalta ja kylmältä paikalta, kotiin saa aina palata. Minulle se koti oli se kova ja kylmä paikka.
Nyt olemme mieheni kanssa naimisissa. Muutostani on kulunut jo yli 3 vuotta. Meillä on kaksi ihanaa, pientä tyttöä. Vasta nyt kun tiedän miltä tuntuu odottaa lasta 9 kuukautta ja sitten synnyttää pieni, avuton käärö maailmaan, huomaan että ei ole yhtään normaalia hakata omia lapsiaan. Pieniä tyttäriäni hoitaessa olen miettinyt omaa lapsuuttani ja huomannut kuinka syvät haavat omat vanhemmat voivat pelkällä käyttäytymisellään lapsilleen aiheuttaa. Aion pitää siitä huolen että omat, tällä hetkellä 1v 11kk ja 8kk ikäiset pienet ihmisen alkumme eivät tule KOSKAAN saamaan selkäänsä missään tilanteessa.
Ihmettelen sitä, että jos omista vanhemmistani on tuntunut samalta hoitaessaan minua kuin minusta tuntuu hoitaessani lapsiani, miten he ovat voineet hakata meitä. En voisi kuvitellakaan satuttavani maailman arvokkaimpia aarteita.
Minulle ei koskaan kerrottu minkäänlaista syytä hakkaamiseen. Ei koskaan selitetty miksi vanhemmat lyövät. Ei kukaan tullut lohduttamaan kun oli paha olla. Vanhempien ei koskaan tarvinnut pyytää anteeksi eikä kunnioittaa lapsiaan. Se on kummallista. Tottakai välillä oli hyviäkin päiviä, mutta ne eivät riitä peittämään väkivaltaisten vanhempien aiheuttamaa tuskaa ja pahaa oloa. mikään ei riitä. Koskaan. Jossain elämänvaiheessa yritin vain unohtaa kaiken. Yritin jättää lapsuuteni pahat asiat taakseni ja juosta karkuun. Juoksin ja pakenin, kunnes hyomasin, että ne asiat ja tapahtumat ovat osa minua enkä tule koskaan pääsemään niistä eroon. Raahaan sitä tuskaa mukanani loppuelämäni. On vain opeteltava elämään sen kanssa. On opeteltava hengittämään kun joku painaa kurkussa, sullottava sitä pahaa oloa syvemmälle sielun sopukoihin, niin syvälle että sitä ei kukaan löydä, kunnes se taas joskus nousee painamaan kurkkua ja salpaamaan hengityksen uudelleen ja uudelleen.
Haavat paranevat hitaasti ja arpeutuvat lopulta. Ehkä osa arvista joskus häviää, tuskin kuitenkaan kaikki.
Mutta tällainen oli tämä tarina. Jonain päivänä ehkä olen niin vahva että pystyn antamaan vanhemmilleni anteeksi, en tiedä. Sen tiedän, että en koskaan unohda.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Olipa tarina. Ihailen itsehillintääsi, koska minä olisin jo tuossa vaiheessa vankilassa vanhempien kiduttamisesta ja murhasta.
Yksi asia jäi vielä mietityttämään, mites sun sisaruksilla nykyään menee? Ovatko he edelleen terrorin uhreja? Pitäisikö vanhemmat saattaa niinsanotusti kuriin ja järjestykseen?
Bruno
sisarusten kohtaloa. Mikä se on? Onko alkup.kirjoittaja ollut muuttonsa jälkeen heihin yhteydessä ... onko yrittänyt auttaa heitä jotenkin?
Olen kyllä tarkkaillut sisaruksiani koko ajan poismuuttoni jälkeen. He voivat hyvin, vanhemmat ovat rauhoittuneet.
Asun tien toisella puolen ja puutun kyllä välittömästi tilanteeseen jos jotain alkaa tapahtua siellä.
Nyt vain yritän päästä kaiken yli.
olen henkisesti rikki... välillä tuntuu että en jaksa seisoa näiden paineiden alla.
se välttämättä oikein hyvää omalle psyykellesi. Tuollaisia asioita ei voi unohtaa ja ne jättävät aina jälkensä ja syvän haavan sisimpään, joka ei arpeudu välttämättä koskaan. Välimatka teksiis sinulle hyvää. Vai onko taustalla huoli kuitenkin sisaruksistasi, ja siksi haluat pysytellä heidän lähellään? Vielä tuosta psyykestä ... on eri asia sinun luulla ja "tietää", että sisaruksillasi menee ja he voivat näennäisesti hyvin ... mutta tiedätkö TODELLA, että heillä menee hyvin? Voisin jopa väittää, ettet tiedä. Useimmat ihmiset tuollaisessa tilanteessa patoavat kaiken pahan olon tiukasti sisälleen ja näyttävät muille näennäisesti "pokerinaamaa". Joten en usko, että heillä menee hyvin. Ei tuollaisen jälkeen, jos puhuit totta. He joutuvat kuitenkin elämään koko ajan pelon varjossa, tuntematta minkäänlaista turvallisuuden tunnetta.
Vaikeaa jos samat vanhemmat jotka ovat silloin kun olit pieni, asuu sinua vastapäätä. Kai kuitenkin tilanne on rauhoittunut jälkeenpäin? Tiedän kyllä että tämä on totta, koska tunnen sen sisimmässäni, kukaan 20-vuotias ei kirjottaisi tällaista nettiin, jollei se olisi totta, ja otsikossakin nimenomaan lukee TOSITARINA vanhempien rakkaudesta...
olisi nyt hyvä ja nimenomaan turvallinen olla oman kumppanisi kanssa. Varmasti elämääsi varjostaa kuitenkin huoli omista pienemmistä sisaruksistasi, jotka ovat vielä vanhempiesi armoilla. Miten heidän asiansa? On selvää, ettei tuollaisen omassa lapsuudessaan saadun kohtelun jälkeen kykene kunnioittamaan millään tavoin omia vanhempiaan, sillä sitä he eivät ole ansainneet. Tapahtuiko tämä kaikki ns. kulisseissa? Tiesikö kukaan ulkopuolinen yhtään mitään perheenne sisäisistä asioista? Oletko itse saanut keskustelu-, tai terapia-apua rankkoihin kokemuksiisi? Tai oletko ylipäätään hakeutunut sellaisiin? Pidemmällä tähtäimellä teet karhunpalveluksen itsellesi, ellet hae terapeuttista apua. Kaikki saattaa myöhemmin räjähtää käsiin, ellei asioita prosessoi kunnolla ja käsittele niitä.
..joka vitsaa säästää se lastaan vihaa. Suoraan raamatusta.
Jospa vanhempasi ajattelivat osoittaa rakkauttaan tällä tavoin? Mitä enemmän piiskaa sen enemmän rakastavat. Näin ajattelee esim. 95-vuotias mummoni joka on syvästi uskovainen ja pilasi lapsuuteni kesät ainaisella piiskaamisella:-(
Vanhempasi ovat teitä kohtaan olleet erittäin julmia ja sadistisia.
käsiin, muuten tulee pahaa jälkeä, ja siitä on näyttöä ympäri maailman ... siitä pahasta jäljestä! Raamattua ei saisi koskaan lukea ilman kritiikkiä ja ilman pohdintaa. Tuo lause "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa", on ymmärretty aivan väärin. Yksinkertaiset ihmiset luulevat sen tarkoittavan sananmukaisesti lapsen pieksämistä. Niin se ei kuitenkaan ole. Se merkitsee sitä, että lapsen pitää kyllä teostaan saada, jonkinmoinen "rangaistus", muttei missään nimessä fyysistä. Se merkitsee sitä, että meidän vanhempien pitää lempeästi, mutta päättäväisesti, ohjata lapsiamme oikealle tielle ... ei vääryyksiin (varastamiseen, lyömiseen etc.). Jos muu ei auta, niin lapsen pitää sitten saada opetus ns. kantapään kautta ... niistä ehkä oppii parhaiten, ainahan ei voi tasoittaa toisen tietä sileäksi, eikä niin pidäkään tehdä.
ei muuten ole kaikkien uskovaisten motto, saanen huomauttaa..
on ollut kyllä melkoinen lapsuutesi. Ihailen sinun sinnikyyttäsi ja selviytymiskeinojasi. Ihailen sitä että olet oivaltanut sen, että sinä voit katkaista tuon hakkaamisen kierteen, jatkamatta sitä enää omiin lapsiisi. Kuitenkin ajattelen että kaikki tuo on niin rankka kokemus että kannattaisi hakeutua ihan ammattiauttajan luo keskustelemaan ja käymään kaikki läpi, vain sen jälkeen voit elää tuon kaiken kanssa tasapainoista elämää. Koskaan et sitä unohda, mutta sen kanssa voit oppia elämään. Toivotan sinulle voimia ja kaikkea hyvää elämässä. Hienoa että kerroit tarinasi.
kirjoita kirja lapsuudestasi. Voit auttaa monia samassa tilanteessa olevia.
Voimia ja siunausta sinulle. olet varmasti hyvä äiti.
EN ole alkuperäisen tytön ja sisarusten äiti...
Tiesitkö muuten, että vuonna 1983 säädettiin lasten ruumillinen kuritus laittomaksi? Jokainen pieksäjäinen olisi ollut poliisijuttu!
Tuona vuonna vasta pääsin eroon vanhemmistani, eli niin kauan minuakin hakattiin kuin se oli laillista :)
Aina piiskaamiseen joku pienikin syy oli, vaikka käytännössä ei ollut mitään mahdollisuutta tietää etukäteen, mikä oli mitäkin. Kotiin mennessä kirjoitin märällä lapasella seinään että "vittu", niin oli show pystyssä. Sitten kerran kun en tehnyt mitään muuta kuin lasten hiekkasodassa heitin hiekkaa takaisin minua heittänyttä päin, joku naapuri soitti asiasta meille ja isä huitoi sitten kännipäissään vyöllä pitkin päätäni ja peukaloita, joka paikkaan niin paljon kuin jaksoi ja lopuksi komensi tekemään Hitler-tervehdyksen.
Monet puhuvat vanhempien eron olevan ikävä asia, mitä ihmettelen edelleenkin, koska minullehan se oli siihen saakka paras juttu mitä ikinä tapahtunut. Lastenkodissa ei tietysti sielläkään jokainen päivä tuonut auringonpaistetta, mutta ei mitään turhaa vahinkoakaan. Joku sanoi vain, että pitäisi joskus saada selkäsauna, kun ei ole kukaan antanut, ja minä sanoin siihen, että "on, meidän ukko". Täti siihen vaan että "Kukko?"
Aikoinaan äitimuori alkoi syyttämään minua jo omista kiroiluistaankin, ja isä siskon tekemisistä. Sen kerran äijä ainoastaan, kuten vain pari kertaa yleensä, uhkasi, että tulee "solokipiästä remmiä". Kaenuun korvessa kasvanut isäukko oli elänyt talvisodassa ilmeisesti hermoheikoksi tulleen isäpuolensa kurissa ja se sitten jatkui, vaikka hieman laimeampana jälkikasvulle.
Tähän väliin omasta kasvatuslinjastani, että kyllä puheen täytyy riittää lapselle ohjeeksi ja vasta kun moneen kertaan perusteltu puhe ei auta, niin sitten pitäisi miettiä muita keinoja, paitsi ettei koskaan pahoinpitelyitä.
Juoppohullu faija ja jehovantodistaja mutsi olivat meikäläisen vanhemmat. Aika paljon reilumpi meno oli silti kuin tuossa sinun jutussasi, sitä paitsi olihan paljon hyviäkin aikoja.
Pistivät kouluun, heti kättelyssä tarkkikselle ja erityiskouluun mutta silti piti käytöksen olla kaikkialla moitteetonta ja kouluasiat oppia "kuin vettä valaen".
Pehmeäksi maailma pehmittää ja hioo kovat särmät pois. Sosiaalisten taitojen ja tunne-elämän suhteen olen rampa ja invalidi mutta toisaalta hyvin on mennyt, kun itse pehmeänä ja taipuisana olen selvinnyt myrskyistä ja kovista iskuista ja katsellut kuinka helpon lapsuuden omanneet kaverit katkeavat ja kaatuvat elämän tuulten pieksäminä. Kovat katkeavat ja katu-uskottavat kaatuvat ison massansa kanssa raskaasti.
Olihan mullakin siis viholliset vanhempinani ja vielä kaikki muutkin ovat koettaneet minua kaataa ja vahingoittaa - sen takia, koska olen heikompi tms. mikä ihmisissa houkuttelee käymään kimppuun - niin aina tässä vaan jaloillaan seistään.
niin, enpä tiedä mitä sanois kun luki tuota.
paljon samaa kuin omassa elämässä(nyt yli 40 mies).
juoppo isä, äiti jo alistettu(tavallaan), ja samaan vielä voimakas uskonto-pohjainen ajattelumalli, jossa ruummilinen kuritus oli osa elämää.
piiskaaminen oli käytännössä pienimmästäkin syystä, kepeistä, vitsoista ja yksi pahimmista oli silitysraudan johto, kuvaan kuului nurkassa seisottaminen ja vieraitten aikaan lasten tekemisen vähättely.
arvatkaa mitä tuo kaikki on tuonut tullessaan..valitettavasti minusta tullut melko kylmä ja tunteeton ihminen.
niin, omiin lapsiini en ole käyttänyt kurinpitovälineenä piiskaamista..ei voi!!!!
joku varmaan miettii onko anteeksiantoa kyseiselle isälle joka on elossa, no ei todellakaan, miksi antaisin..tehtyä ei saa enää tekemättömäsi jollain anteeksipyynnöllä.
jaksamista alkuperäiselle kirjoittajalle.
Olen todella pahoillani puolestasi ja olen myös sitä mieltä, että esim. terapeutilla sinun olisi hyvä purkaa kaikki se paska ulos. Mielestäni tuollaisille vanhemmille ei voi antaa anteeksi. Tietoisesti pitkään tekee väärin. Jotenkin nimusta tuntuu, että pahoista teoista joutuu maksamaan, onko se sitten sinun vanhempiesi kohdakka vanhuus ilman lapsia, ja paljon muitakaan.
Törkeää, jos he vielä pitävät itseään hurskaina uskovaisina (!)
Olen todella iloinen, että nyt aurinko paistaa elämääsi ja toivottavasti myös sisarruksillesi! :)
Voi hyvänen aika mitä tekstiä eli voi hyvänen aika, mitä olet/olette joutuneet kestämään!
Onneksi tulit täysi-ikäiseksi jo ajat sitten, eikä kumpikaan vanhemmistasi pääse terrorisoimaan tekemisiäsi muuten kuin ehkä ajatustasolla...
...mutta sitäpä juuri - ymmärrän hyvin, että sinun on vaikea unohtaa/antaa anteeksi.
Mikään ei ole oikeastaan kauheampaa kuin ulkokultainen uskovaisuus...!
Onneksi osaat itse olla kunnon äiti omille lapsillesi! Jos tuollaista kierrettä nimittäin jatkaa niin eihän se koskaan lopu!
tulostaa ja lähettää poliisille? on aika todennäköistä että selvittäisivät juttua kun on lasten nimet ja syntymävuodetkin. paikkakuntakin on mainittu.
Todella kammottavaa ja surullista kuultavaa. Nostan hattua ap:lle, joka on vielä pystyssä ja kehoitan minäkin vakavasti, että hakeudut terapiaan!
Ja kaikille suosittelen luettavaksi
Dave Pelzer: Pimeän poika, joka
on "Kaunistelematon tositarina äitinsä julmasti nöyryyttämästä pojasta matkalla ehjäksi aikuiseksi.
David syntyy kunnolliseen perheeseen, mutta kun hän on noin neljän, äiti alkaa muuttua aina kun isä on poissa. Davidista tulee syntipukki, jota alkoholisoitunut äiti nöyryyttää sekä fyysisesti että henkisesti. Kun myös isä alkoholisoituu, alkaa Davidin kierre sijaiskodista ja koulusta toiseen. Menee pitkään ennen kuin uusi, rakastava perhe löytyy.
Ihmisellä on taipumus kohdella lapsiaan samoin kuin häntä itseään on kohdeltu. Onnellisten ihmissuhteiden avulla David lopulta kykenee antamaan äidilleen anteeksi ja katkaisemaan väkivallan kierteen.
Dave Peltzer on Yhdysvltain ilmavoimista eläkkeelle jäätyään tehnyt vapaaehtoistyötä ongelmanuorten parissa. Pimeän poika on ollut Yhdysvaltain bestsellerlistalla yli kaksi vuotta.
kirja on todella hyvä keino reflektoida omia tunteitaan ja kokemuksiaan. Itselleni kirja oli oiva väline saada tunteet: itku, viha, raivo, häpeä purettua. Suosittelen, että kaikki jotka ovat kokeneet saman antaisivat itselleen luvan tuntea tunteet.
Sain äidiltäni 16 vuotta kotoa pois muuttamisen jälkeen anteeksi pyynnön ja viestin, että hän on rakastanut minua kuitenkin aina. Se oli sitä mitä olin aina halunnut kuulla, mutta kun sen konkreettisesti kuulin tajusin jotain hyvin tärkeää: en halua enää olla ihmisen kanssa tekemisessä, joka on voinut ne kaikki teot tehdä ja puhuu vielä rakkaudesta. Minulla on perustavaa laatua oleva erilainen käsitys rakkaudesta ja sen toteuttamisesta. Hän ei kuulu enää minun aikuisiän perheeni elämään. En tuhlaa enää voimiani siihen, vaan annan kaikkeni ja kokemuksistani rikkaampana, täyden rakkauden ihanille lapsilleni ja miehelleni :)
sinulle, nuori nainen ja äiti.
Minulla on vuotta nuorempi poika kuin sinä olet ja minulla ei todellakaan ole koskaan tullut mieleenkään piiskata poikaani.
Minusta oli kauheaa luettavaa se mitä olet kokenut ja toivon että tällä hetkellä sinulla on sellainen aviomies jonka kanssa pystyt elämään tasapainoista elämää.
Minä "kirkoon kuuluva, mutta "ei uskova"", toivon ja tosiaan rukoilen sinulle voimia omalla tavallani ja omalla uskollani siitä että jossain on joku meitä ylempi.
Toivottavasti mikäli tunnet tarvetta hakea apua jostain ja joltain niin pystyt hakemaan apua ja miehesi tukee sinua tässä päätöksessäsi.
Se että pystyy juttelemaan asiasta jonkun kanssa, se jo helpottaa taakkaasi.
Minä "ei uskova" toivon sinulle, Jumalan siunausta.
Tuo on jotain niin törkeää, miten joku voi tehdä tuollaista. En ymmärrä.
Päässä pyörii. Aivan kuin siellä olisi suuri pyörremyrsky tekemässä tuhojaan. Kaikki ajatukset pyörivät ympyrää, niitä ei voi pysäyttää. Jos olisin vahvempi, pysäyttäisin tuon myrskyn. Rauhoittaisin tuulen, tyynnyttäisin meren. Meren, johon on kerääntyneet kaikki kyyneleet, jotka olen padonnut sisääni. Olen kaivanut niille kaivon ja laittanut sen päälle kannen. Nyt kansi on pettänyt, kaivo on liian täysi ja alkanut tulvia. Pikkuhiljaa kaivamani kaivo on luhistunut ja sen tilalle on tullut meri. Myrskyävä meri.
En tiedä miten saan tuon myrskyn rauhoittumaan, miten saan tuulen hiljenemään. Sisälläni myrskyää. Myrskyn ja ulkomaailman välissä on muuri. Hyvin, hyvin paksu muuri. Vaikka muuri on paksu ja kestävä, se on alkanut rakoilla ja halkeilla. On aika alkaa rakentaa uutta muuria vanhan tilalle. Myrsky heikentää sitä koko ajan, merivesi syövyttää.
Olen itse rakentanut muurin itseni suojaksi, vetäytynyt suojapanssarin sisään piiloon, kuin kilpikonna, joka piiloutuu kilpensä alle.
Olen kätkenyt kaikki arat ja kipeät asiat jonnekin sinne kauas ja syvälle. Kukaan ei pääse niihin, kukaan ei näe niitä.
Muuri suojaa minua maailmalta, on suojannut jo liian kauan. Nyt se alkaa olla liian heikko. Myrskyjen heikentämä, vanha.
Tässä ajatuksiani...
Neito hyvä - sinä kovaksi keitetty. Näköjään erilaiset prosessit ovat alkaneet pyöriä päässäsi vinhaa vauhtia ja vaatia tilaa itselleen.
Huomaat millainen maailma on kodin seinien ulkopuolella.
Kotisi on ollut aivan kamala, hirveä ja järkyttävä. Vanhempasi, ennen kaikkea isäsi, aivan sairalloisen sadistinen ja jollain tavalla persoonallisuushäiriöinen ihminen.
Vanhempasi ovat näköjään purkaneet oman elämänsä turhautumat lastensa loputtomaan kurittamiseen ja suoranaiseen pahoinpitelyyn.
Olisitte todella tarvinneet kotikuntanne sosiaalipuolen apua kasvuiässä ja sijoitusta kodin ulkopuolella inhimmillisiin olosuhteisiin.
Mutta myöhäistä kaikki myöhäistä. Vahinko on jo tapahtunut.
Sinä kyllä erinomaisen selkeästi, selväsanaisesti ja monipuolisesti havainnoit lapsuuskotisi perhe-elämää.
Uskon, että sinulla on riittävästi voimavaroja tulla toimeen maailmassa, mutta miten ovat sisaruksesi? Ovatko terveiden kirjoissa ?
Sinun tilannettasi voisi helpottaa psykoterapia,jossa saisit purkaa kaiken pahan päästäsi pois. Uskon, että voisti saada KELAn tukeakin terapiaasi, jos vain löydät hyvän terapeutin yksityisltä puolelta.
Menestystä sinulle elämässä - taustastasi huolimatta !!!
anna myrskysi tulla, suolaisten vesien huuhtoa pois ja myllätä pohjamutia myöten. Myrskyn jälkeen on aina poutasää.. Älä tee sitä kuitenkaan yksin. Sinulla on lupa olla heikko ja näyttää tunteesi turvallisesti. Hae apua ihmisiltä, jotka sitä tarjoavat.
olen kokenut samanlaista kuin sinä, ollut samassa asemassakin suhteessa lapsuuden perheeseen kuin sinä. Oma prosessini lähti käyntiin toisen lapseni syntymän jälkeen. Se kannattaa, olet jo nyt vahva ihminen ja sinusta tulee vielä parempi ihminen itsellesi ja lapsillesi.
Muista että, vaikka sinun tulee kunnioittaa vanhempiasi kristillisestä näkökulmasta, heidän olisi tullut itse tehdä lapsilleen samoin. Et ole heille velkaa mitään, olet vastuussa itsellesi ja lapsillesi.
Rakkautta ja turvaa Sinulle
Tarinasi on kauhea, miten jotkut voivatkaan tehdä toisille ihmisille tuollaista :(
Varsinkaan sinulle, olet niin mukava ihminen
Ihan uskomatonta mihin ihmiset pystyvät. :`(
Niin sairasta...
Toivottavasti saat itsesi edes jollain tasolla ehjäksi ja elämäsi jatkuisi hyvänä loppuun asti.
Niin... Hirveäähän se kyllä on!
Ehkä minä joskus saan itseni taas kuntoon. Ehkä nuo asiat lakkaavat joskus vainoamasta minua.
Olen päättänyt sen, että minulla on vain pään sisäisiä ongelmia, mutta nekään ei ole ongelmia jos niitä ei ota ongelmiksi..
Joskus vaan haluaisin saada tyhjennettyä pääni ihan kokonaan. Tosin, en tiedä uskallanko edes ajatella mitä uutta sieltä voi löytyä... Syvältä mielen sopukoista.
Ihmiset! Älkää oikeasti ikinä kerätkö asioita sisällenne! Älkää padotko tunteita sisään vaan päästäkää ne ulos silloin kun siltä tuntuu. Puhukaa asoistanne silloin kun mieli tekee.
Minulla ei ollut siihen mahdollisuutta...
Mut se voi olla yllättävän vaikeeta.. Sä oot niin hieno ja ihana ihminen ettei pysty sanomaan.
Mäkään en pysty paljoo puhumaan.. :P
Voimia sinulle rakas
Kiitos sinulle! Kiitos oikein paljon. Sinä itse olet ihana ihminen, ei voi muuta sanoa. Keikki te Ässät olette. :)
Hyvä kirja joka ap:n kannattaisi lukea on myös Alice Miller: Lahjakkaan lapsen draama.
Ettei alkaisi alitajuisesti kostamaan saamiaan loukkauksia omiin lapsiin... Koska nämä asiat polveutuvat sukupolvesta toiseen, vaikka ei itse haluaisikaan. Kirjoitat kauniisti omista lapsistasi, mutta varmuuden vuoksi kannattaa lukea.
Sinä itse, Neito, olet ihan huippuihana :)
Empäspäspäspäs ole ;] Se viesti jonka pistit mulle niin se oli aivan ihana. Toivoisin itse samaa ;] Mietin vain tässä että jatkaakko vai eikö. Saa nähdä..
Tässä minä olen Sara - siis se joka on kulkenut sairaalassa Lahtea myöten. Äitini (joka on myös kovaksi keitetyn äiti) on yrittänyt tappaa minut silloin kun tiesi että minulla on aivokasvain ja PALJON muitakin sairauksia. Että on todella rakastava äiti.
Tää tarina on TOSI eikä mitään palturia!
Joskus tuntuu että kaikki romahtaa alta eikä jaksa elää itsensä kanssa. Mutta päivä kerrallaan sitä on vain hiivitty eteenpäin. :)
T. Pitää yrittää jaksaa