Taas yksin...
Asutaan poikaystäväni kanssa yhdessä. Muutin hänen luokseen 1,5 vuoden kaukosuhteen jälkeen.Välimatkaa oli 400 km. Mies tekee välillä työmatkoja ulkomaille jotka kestävät 2vko-2kk. (Matkoilla yht. n. kolmasosan vuodesta) Hänen matkojensa aikana olo tuntuu niin hemmetin yksinäiseltä täällä vieraalla paikkakunnalla, yhteisessä kodissamme.
Tuntuu että masennus painaa päälle. Olen tietysti aina iloinen hänen kotiutuessaan, mutta silti aina ensin pitää kiukutella hänelle. Sillätavalla kai puran sitä pahaa oloani ja yksinäisyyttäni. Hänen kotona ollessaan teemme kaikkea kivaa ja nautiskelemme elämästä yhdessä. Nyt vaan taas on niin orpo olo...
Asutaan poikaystäväni kanssa yhdessä. Muutin hänen luokseen 1,5 vuoden kaukosuhteen jälkeen.Välimatkaa oli 400 km. Mies tekee välillä työmatkoja ulkomaille jotka kestävät 2vko-2kk. (Matkoilla yht. n. kolmasosan vuodesta) Hänen matkojensa aikana olo tuntuu niin hemmetin yksinäiseltä täällä vieraalla paikkakunnalla, yhteisessä kodissamme.
Tuntuu että masennus painaa päälle. Olen tietysti aina iloinen hänen kotiutuessaan, mutta silti aina ensin pitää kiukutella hänelle. Sillätavalla kai puran sitä pahaa oloani ja yksinäisyyttäni. Hänen kotona ollessaan teemme kaikkea kivaa ja nautiskelemme elämästä yhdessä. Nyt vaan taas on niin orpo olo...
Vastaukset 9
Vanhimmat
No nyt sanoisin vähän samaa jo kokeneena, että nyt on varmaan se valinnan paikkasi. Jos tuohon vielä hankit lapsia, niin "yksinhuoltajaksi" jäät. Jalat alle ja matkaan, on olemassa miehiä, jotka sitoutuvat suhteeseen, sellaisen etsiminen palkitsee. Jätä tämä mies sellaiselle naiselle, joka ei miestä lähellä kestäisikään.
Kylläpä sieltä tuli yksikertainen neuvo. Jalat alle. Niinpä niin...
Oma kommenttini on, että jo ehdotettua vaihtoehtoa kannattaa harkita, mutta vasta sen jälkeen kun on jutellut poikaystävän kanssa asiasta. Etenkin siitä miltä se sinusta tuntuu ja miten asian voisi ratkaista. Kyllä rakkaus voittaa tällaiset ongelmat.
Pärjäile.
Mieti että se on sun elämäs.Haluutko viettää sen noin? Maailmassa on paljon muutakin.Ymmärrän sun tilanteen hyvin.Itse elän kanssa kaukosuhteessa.Mä asun suomessa ja mieheni asuu töiden takia virallisesti hollannissa.Näemme ehkä jos hyvin käy kerran kuussa.Joko minä meen sinne tai sit hän tulee tänne.Tää on tosi vaikee tilanne.Olo on ku jollain sinkulla mutta silti seurustelee.Olen ajatellut lopettaa koko suhteen koska en halua elää enää näin. Rakastan miestä mutta ei rakkaus auta kaikkeen..
No niin hipsin hapsin siitä mukulat huoneeseen vaan. Kohta tule ambulansi noutamaan. Kiltit sedät panevat paidan päälle van. Ja siitä lähtöön vaan. Tohtori setä tulee kohta kotoa asti sinua katsomaan. Hänellä on koti päivystys.
Ei tä o varalista. Syödän vähän lääkenamusia ja annetan pienet sähkö iskut. Ej varmasti satuta kieltä. Pannan siitä pieni puukapula suhun nin ej tule purastua kieltä poikki.
No nytt ne kolkuttavat ovea jo!
Haluan todellakin olla tämän miehen kanssa. Olen vuosien varrella ollut kerran avoliitossa 4 vuotta, sen jälkeen seurust. pariin kertaan. Missään näistä suhteista ei ollut mitään tähän mieheen verrattavaa. Olen joskus ennenkin ollut rakastunut, enemmän tai vähemmän, joten Kommenttisi "ei rakkaus auta kaikkeen" herättää kysymyksen oletko milloinkaan kokenut todella syvää rakkautta?
Monella on mies reissuhommissa ja silti eivät käperry yksinäisyyteen. Matkamiehen tyttöystävän pitää olla oma-aloitteinen, osattava elää myös yksin. Toivottavasti sinulla on työ/opiskelu käynnissä, jos ei niin rupea äkkiä suunnittelemaan OMAA elämääsi. Hanki harrastuksia, olkoon vaikka kuntoilu tai joulukorttien väsääminen työväenopistossa, älä ainakaan hautaudu odottamaan, jos sen teet ei suhde onnistu. Kukaan ei kauaa kestä itsestä täysin riippuvaa ihmistä.
Ja noista vastauksista, että on niitä sitoutumaan kykeneviä mieheiä, lähde lätkimään. Sanoisin, että reissumieskin voi olla sitoutunut, perhekeskeinen, rakastava, huolehtiva. Mutta naisenkin pitää olla itsenäinen eikä ainakaan yhtään läheisriippuvuuteen taipuvainen.
Itse olen tällaisen reissaajan vaimo ja lapsetkin jo hoidettu maailmalle, minulla kyllä pysyi tai oli pakko pysyä vasara ja pora kädessä, lapset ovat ihan normaaleja ja jo maailmalla. Nykyään olen itse ainakin pari-kolme kuukautta mukana, mitä erilaisimmissa maissa ja nautin. Ehkä olen erikoislaatuinen, mutta nyt tuntuu, että jos se mies olisi pyörinyt koko ajan jaloissa ehkä määräillyt ja arvostellut tekemisiäni ja menemisiäni ja toisinpäin, niin erossa oltaisiin.
Jos tuntuu pahalta olla reissumiehen tyttöystävä, niin silloin on parasta panna kantapäät vastakkain, mutta ensin pitää miettiä omaa asennetta.
Olen asunut yksin 4 vuotta ja kuin myös vasara pysyy kädessä, huollan autoni ja moottoripyöräni itse. Olen aina pärjännyt omillani. Olen hankkinut omaa elämää täällä. Käyn töissä ja nautin siitä. Käyn harrastuksissa säännöllisesti. En aio käpertyä odottamaan. "entinen elämäni" oli vaan tämänhetkiseen tilanteeseeni nähden niin vauhdikasta että nyt tuntuu niin hiljaiselolta. Tarkoitan erittäin laajaa kaveripiiriä ja reissaamista. Siitä menosta ja toiminnasta oli kyllä vara rauhoittaakkin elämää.
Ukkoni on kyllä sitoutunut suhteeseemme. se n. 2/3 vuodesta jonka hän on kotona, on jotain josta en luopuisi mistään hinnasta. Teemmeyhdessä kauppareissut, shoppailemme, laitamme ruokaa, siivoamme, hoidamme kaikki kotihommat yhdessä. Välillä lähdemme kaupungille bilistä pelaamaan yms kivaa.
Jos hän lopettaisi reissaamisen, se tarkottaisi samaa kuin lopputili, ja kyseisestä työstä ei todkaan kannata ottaa lopputiliä.
Se nyt vain tuntuu niiiin yksinäiseltä välillä täällä, eikä vähiten sen ylivilkkaan elämäntyylin vuoksi. (Jota en sinänsä kaipaa, ei sitä kukaan jaksa vuosikausia)
Välillä kun käyn pyörähtämässä vanhoilla kotikonnuilla niin aina on kiva lähteä tänne kotiin.
Ehkäpä sitten olen läheisriippuvainen joo... Mikäköhän auttaisi siihen vaivaan???
en aio lähteä lätkimään, sillä rakastan tätä miestä, ja tunnen itseni rakastetuksi. Ei elämässä löydä näin aitoa asiaa tosta noin vain.
Hei! Olen ollut merimiehen vaimo vuodesta -85 ja hyvin on pyyhkinyt meillä. Tilanne meillä oli vielä se että muutin mieheni luokse vieraskieliseen paikkaan ja minun piti jopa oppia vieras kielikin. Lapsia meillä on ja ovat jopa jo maailmalla opiskelemassa. Luin rivien välistä että olet masentunut niin ehkä kannattaisi hakea apua siihen ensi tilassa.
Mieheni on/on ollut poissa jopa 6kk kerrallaan ja en ole mielestäni kärsinyt siitä. Olen oppinut vieraan kielen näinä vuosina ja minulla on hyvin aktiivinen seuraelämä ja harrastuksia. (me harrastamme myös moottoripyöräilyä)
Me nautimme tästä elämästä ja meille tämä järjestely sopii hyvin.
Olette olleet niin vähän aikaa vielä yksissä joten aina tarvii aikaa sopeutuakseen mutta mikään ei ole mahdotonta jos niin haluaa. Kiitos lopussa seisoo. Tsemppiä Sinulle!