Yhdessä 3v ja nyt se sit päättyy. Ylihuomenna muutan pois meidän yhteisestä kodista ja tuntuu niin pahalta luopua kaikesta. Meidän yhteisestä sängystä, kylpyhetkistä, rupattelusta ja siitä tunteesta että joku on tulossa kotiin. Pitäisi pakata mutta en halua kerätä muistoja pois.
Nuoria ollaan ja ero oli yhteinen päätös, itse miettinyt sitä jo kauan. Nyt vaan tuntuu että se on niin vaikeaa ja en haluaisi enään yhtään, ihanahan se on. Syytän itseäni siitä miten olen kohdellut, jotenkin kaikki hänen "paskat piirteet" unohtuu hetkessä. Tuntuu vaan niin kamalalta ajatella että siitä se sit oli ja hei hei. Kotileikit on loppu. En ole ikinä ennen eronnut kenestäkään, ensirakkaus on kyseessä. Tiedän ettei meillä ole tulevaisuutta yhdessä, ollaan vain aivan liian erilaisia. Mutta on niin paljon niitä hyviä muistoja ja tunteita. Eron ajattelu ja "suunnittelu" oli ihan erilaista. Jotenkin innostui siitä että kaikki on sitten hyvin. Mutta nyt kun se tapahtuu tekisi mieli vaan huutaa ja perua kaikki.
Pelkään vaan niin paljon.
Nuoria ollaan ja ero oli yhteinen päätös, itse miettinyt sitä jo kauan. Nyt vaan tuntuu että se on niin vaikeaa ja en haluaisi enään yhtään, ihanahan se on. Syytän itseäni siitä miten olen kohdellut, jotenkin kaikki hänen "paskat piirteet" unohtuu hetkessä. Tuntuu vaan niin kamalalta ajatella että siitä se sit oli ja hei hei. Kotileikit on loppu. En ole ikinä ennen eronnut kenestäkään, ensirakkaus on kyseessä. Tiedän ettei meillä ole tulevaisuutta yhdessä, ollaan vain aivan liian erilaisia. Mutta on niin paljon niitä hyviä muistoja ja tunteita. Eron ajattelu ja "suunnittelu" oli ihan erilaista. Jotenkin innostui siitä että kaikki on sitten hyvin. Mutta nyt kun se tapahtuu tekisi mieli vaan huutaa ja perua kaikki.
Pelkään vaan niin paljon.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Hei,
Tiedän täysin tunteesi... Minulla kävi vaan niin
kun yleensä - mies löysi toisen.. ehdittiin kyllä olla jo toistakymmentä vuotta yhdessä.
Ei kuitenkaan kannata roikkua,jos siitä ei tule mitään.
Ahdisti aivan s......sti ekaksi, mutta voin sanoa että sitten se kyllä helpottaa. Älä hävitä
kauniita muistoja, en minäkään. Se on ollut vain osa minun elämääni.
Toivon sinulle rohkeutta tulevaisuuteen!
tapana järjestyä.Aika parantaa jne ...mutta älä hukkaa valokuvia.Pakkaa ne johonkin laatikkoon ja anna olla siellä.Itse aikoinani poltin kaikki kirjeet ja valokuvat ensirakkaudestani (seukkasimme n.5v)ja jälkeenpäin kaduin tuota roviohommaa...en sitä että erosimme. :-D
Kyllä se ero tuntuu pahalta. Vielä huomaat et kaikki suhteet ovat samanlaisia, miehet ja naiset niin erillaisia, ettei se vaihtamalla parane. Tunteet viilenee n.2v kuluttua, jonka jälkeen alkaa toisen tavat ärsytttää, niin se on aina, jos et opi ymmärtämään toisen piirteítä, saat erota aina muutaman vuoden välein. Ainut mikä sen sit lopettaa on iän karttuminen, eli huomaat olevasi jo sen verran vanha, et perhe on perustettava jonkun kanssa.
Tulet huomaamaan, et ei se ihminen jonka kanssa olet, ole sen ihmeellisempi kuin ensimmäinen rakkautesi, vaan siinä on kaikki "samat" ärsyttävät piirteet kuin muissakin. Mut suurin osa meistä tekee sen saman virheen, et luulee ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella ja eroaa. Siksi olen kateellinen kaikille niille, joille ensimmäinen rakkaus on kestänyt, koska first love is deapest...se on myös totta. Silloin ei ole luokkaantuneita tunteita, jotka vaikeuttavat seuraavien suhteiden luomista, koska kaikki erot syövät osan sinun nuoresta sydämmestä, mieti tarkkaan oletko valmis luopumaan ensimmäisen rakkautesi syvyydestä, jota et enää koskaan tule saamaan...
Ps. Tämä on yleistys eli poikkeuksia on. Esim. väkivalta ja hyväksikäytöt ym. paska
Onhan miehiäkin erilaisia ja jonkun muun kanssa voi olla helpompi olla/ enemmän yhteistä.
pidä paikkaansa!!! Kaikkea täälläkin kirjoitellaan.. Mikään suhde ei ole samanlainen. Miksi tuhlata elämäänsä huonoon suhteeseen vain sen takia että siinä vieressä olisi edes joku.
Ihmisiä olette, ehkä sen takia että kirjotatte tänne ihan kun omista tunteistani. Ihmiset taitaa olla tosi pitkälle samanlaisia eron sattuessa, aina se on yhtä vaikeeta, tosi vaikeeta..mutta "ELÄMÄÄ" kirjotus pisti kyllä ajattelemaan..
..toisaalta se on "vain" yhden ihmisen mielipide ja kertomus omista kokemuksista, mutta sitten taas toisaalta..? Onko elämä kuitenkin sitä että jossain mielessä tyytyy kumppaniinsa?
Välillä mun tekis pitää kaikkia mun läheisiä ihmisiä kuin kukkaa ja suojella ja pitää huolta kaikista mutta sitten taas joskus tuntuu ettei kukaan maailmassa ansaitse mitään. Elämä näyttäytyy joskus niin käsittämättömän epäreiluna ja julmana, kieroudesta puhumattakaan..
Kirjoitukseni ei ollut neuvo, se oli ainoastaan toteamus ekan rakkauden voimasta,ja siitä et kaikkia tulevia suhteita vertaa ekaan rakkauteen...Ja todellakin,jos itse saisin päättää,niin haluaisin palata takaisin kun todella olin rakastunut. Sillä, ekan eron jälkeen eroaminen on helpompaa, siksi myös erotaankin helpommin, eikä jakseta taistella sen takia, mikä elämässä on parasta: RAKKAUS.
Voit todeta ekasta rakkaudesta ja erosta ja sen jälkeisistä suhteista vain oman kokemuksesi perusteella. Ja niiden kokemusten perusteella joita olet kuullut muilta. Muttei sitä voi ihan kaikkiin suhteisiin tai ihmisiin yleistää. Sellaisinkaan joissa ei ole väkivaltaa.
Eka rakkaus säilyy mielessä aina. Se on totta. Silti se ei tarkoita sitä ettei sen jälkeen voisi rakastua aivan yhtä palavasti. Toki tuntemus on usein vähän toisenlainen.
Mutta niinkin vaikuttaa olevan että jokaisesta suhteesta oppii. Ja ekassa suhteessa tulee siten tehtyä eniten "virheitä". Myöskin kokemuksen myötä oppii minkä tyyppisen ihmisen kanssa yhteiselo edes voisi luonnistua. Eka rakkaus on usein aika "epärealistinen". Ei toimi. Sen takia että on tullut rakastuttua hlöön jonka kanssa on liian erilainen eikä sen lisäksi oikein osaa ottaa toista huomioonkaan. Ei tiedä mitä toiselta voi vaatia ja mitä ei ja miten paljon ite voi toiselta sallia ja miten paljon itse pitäisi joustaa. Eipä osaa kokemattomana varautua siihen arkeenkaan joka hiipii sieltä 2 vuoden jälkeen ja erehtyy luulemaan sitä rakkauden lopuksi. Ei se ehkä loppu ole mutta vasta siinä vaiheessa näkee että jääkö alkuhuuman jälkeen enää syitä jatkaa. Myös toimivan suhteen arvostus on toista luokkaa sen jälkeen kun on rakastunut ja pettynyt ja etsinyt ainakin kerran.
Siksi mielestäni ekan rakkauden kanssa onnistuminen on lähes ihme. Eikä pidä unohtaa että ensimmäinen kerta tuntuu aina spesiaalilta. Sen takia että se on ensimmäinen. Ei se silti tarkoita sitä että seuraavat kerrat olisivat jotenkin vähäisempiä. Ne ovat vaan erilaisia. Rakastuessasi toista kertaa olet täysin toisenlainen ihminen kuin silloin kun rakastuit ensimmäisen kerran. Rakastuminen on niin kokonaisvaltainen kokemus.
Ekan rakkauden jälkeen olet varautuneempi, otat asioita enemmän huomioon, et anna itsesi rakastua niin helposti, jos ollenkaan, koska pelkäät satuttavasi itseäsi taas(annat helpommin periksi).
Näitä voisi luetella vaikka kuinka paljon, mutta enpä taida enempää...
Ps. Niin ja kirjoituksesi oli sinun oma mielipiteesi, jota ei voi yleistää, eikö niin.
aika tyhjentävästi sanottu...
Kenties omaa kokemus pohjaa?
Kyllä minulle on käynyt niin ja voin sanoa et aika ei ole kullannut muistoja, sillä tietäisin jos niin olisi käynyt. En vain silloin ymmärtänyt kaikkea hyvää jota rakkaassani oli, en ymmärtänyt "tyytyä" vaan luulin et maailmassa löytyisi jotain vieläkin parempaa. Näin kävi vaikka rakastin, koska ihminen haluaa enemmän ja parempaa mikään ei riitä, kunnes huomaa olleensa onnellinen silloin kun kaikki oli niin viatonta ja helppoo...ei ole enää, ei enää koskaan.
Täysin sama tilanne oli minulla 2 v. sitten. Kannattaa erota jos olette erilaisia. Kerran se kirpasee kuitenkin, jos suhde ei kertakaikkiaan toimi. Elämä eron jälkeen on aika harvoin helppoa, kummallekaan!! Ikävän hetkiä tulee ja aika alkaa kultaamaan muistoja. Itse en palaisi entiseen vaikka pystyisinkin, mielummin toimiva suhde kuin tavan vuoksi yhteiseloa. Tsemppiä!! Itse en ole päässyt vielä exästä yli vaikka uusi suhde jo toista vuotta. Mutta parempi ja toimiva sellainen...
Miten se voi olla parempi ja toimivampi jos vieläkin haikalet exäsi perään...Eli todistit pointtini ekasta rakkaudesta. Minä olen toinen todiste ja meitä varmasti on paljon.
Ps.edelleen kaikki väkivalta ym.pois luettuna. nämä on minun mielipiteitä ei kenenkään ole syytä hermostua niistä.
.. tuntuu aina pelottavalta. tavallaan kaikki tuttu ja turvallinen katoaa, elämään tulee aivan uudet rutiinit, ja erilainen arki!
kyllä se siitä, ajan kanssa! kunhan saat elämän käyntiin uudessa kodissa ym, niin alkaa jo helpottamaan.
tsemppiä!
muutin minäkin pois yhteisestä kodistamme samalla viikolla kuin sinä.. yhdessä olimme vajaat 4 vuotta ja itsekin olen vasta 19-vuotias.. eilen tämä kaikki sitten huipentui lopulliseen eroon.. on vain niin että minuakin pelottaa aivan kamalasti.. olla nyt sitten yksinään vain ajatustensa kanssa paikassa, jota ei voi vielä sanoa edes kodiksi. en nuoresta iästäni johtuen ole minäkään aiemmin kokenut näin mullistavaa eroa. ahdistaa vaan jatkuvasti. miten tästä voi selvitä? miten jatkaa eteenpäin? aika parantaa, sanotaan. uskon siihen, mutta haluaisin sen päivän jo tulevan kun voisin valokuvia katsellessa ohittaa surun olankohautuksella. kaikki ne ihanat hetket, ilon ja onnen kyyneleet, kaikki poissa, eivätkä ne voi enää koskaan tulla takaisin.. mies olisi halunnut vielä jatkaa.. rakastaa ja sanoo että uskoo meihin täysillä.. pahinta tässä just on se, että mokasin tän jutun itse. menin ja tein kaikenlaista muiden kanssa. tunnen liian syvää syyllisyyttä, enkä siis voinut enää jatkaa.. mies oli myös liian heikko taistellakseen minusta kunnolla: tempperamenttinen kun olen. joo huomaan jo tässä vaiheessa että aika kultaa muistot. lopullisesta erosta on kulunut vasta tasan 24 tuntia, ja jo nyt haluaisin luovuttaa, en jaksa tätä oloa enää. en voi kuvitellakaan miltä tuntuu sellaisista, jotka ovat olleet vuosikausia naimisissakin ja joilla on lapsia ja sitten pam - kaikki on loppu. kirjoittaminen tuntuu kyllä hieman helpottavan ja tilanteesi tuntui melkein omaltani.. tsemppiä sulle.. muista että on meitä muitakin.. nyt koita keskittyä elämän perusasioihin: syömiseen ja nukkumiseen. kyllä se siitä... siihen haluan ainakin uskoa....