Niin. Pilasin mieheni elämän.
Ensin jätti ystävät, eihän niistä mihinkään ollutkaan, itsekkäitä luusereita, sitten väistyivät sukulaiseni, joutivatkin, kummalliset ala-arvoiset ihmiset.
Sen uskon, kun kuulin väitteet ja todisteet ja uudelleen ja uudelleen. Niin se sitten oli.
Ja kyläänhän me emme menneet, olisin saattanut vaikka villiintyä ja haluta usemminkin. Ei ei, me menimme aina kahdestaan ja mieluusti jonnekin "hitsin nevadaan", missä ei muita ollut. Hän ei halunnut ja se oli siinä. Jos erehdyimme juhlimaan yhdessä, kotona olikin sitten hulabaloot, kyllä niitä syitä löytyi jostain. Aina.
Kun narsisti korkaa, on paras pitää turpa rullalla ja silitellä myötäkarvaan, sille ei mitään väliä, mitä ajatteli tai tunsi. Sille oli, mitä hän.
Minä en jättänyt, en väistynyt. Minä idiootti yritin ymmärtää - jopa lohduttaa - eikös olekin naurettavaa optimismia.
Lopulta yksin, kuin pieru saharassa, ilman mitään tukiverkkoa missään.
Pihalle heiteltiin, kun herra tahtoi, nukkumasta revittiin ja ulos huorat huushollista. Ja jos ei auttanut, moksittiin ja estettiin liikut. Taustamusiikkina niin kauan kuin kuunnella jaksoi ja sen jälkeenkin huutaminen, solvaaminen, rankat raakalaismaiset lauseet ja kertauksella...
Sitten repesin, lähdin veks, kun merkit näkyi, huuruinen agressio ja hänen napansa niin suurena, että henkeä salpas.
Lähdin öisin, kiertelin baareja, kukaanhan ei saanut tietää.... Opettelin vetämään yhtä kovia kännejä ja joskus kovempiakin. Riitelin muualla vieraiden ihmisten kanssa. Itkin ahdistusta muualla. Suunnittelin kuolemaa, toivoin sitä.
Sitten menin yöksi minne pääsin.
Joo, sitä rataa. Vaikenin, pakenin häntä ja lopuksi omaa pahaa oloanikin. Kuulin, että minusta on tullut lutka, huora, hutsu ja ties mikä ikinä. Ei siinä mitään, hän niin päätti ja silloin niin on. Kyykyttämistä, nöyryyttämistä, syyllistämistä ja sama alusta.
Sillä mitä mieltä minä olin, ei tietenkään ollut väliä kuin sen verran, että pysyin messissä.
Kuninkaalta ei alamaiset saa häipyä.
Sellaista. Olin naimisissa narstisen, enenevästi alkoholisoituvan ja argessiivisen miehen kanssa, kaikkivaltiaan vähän Jumalankin yläpuolella olevan.... olethan kuullut hänestä?
Nyt minä jatkan yksin ja kerään sirpaleita, katsotaan, jos niistä vielä ihminen rakentuis. Edes keskinkertainen.
Ensin jätti ystävät, eihän niistä mihinkään ollutkaan, itsekkäitä luusereita, sitten väistyivät sukulaiseni, joutivatkin, kummalliset ala-arvoiset ihmiset.
Sen uskon, kun kuulin väitteet ja todisteet ja uudelleen ja uudelleen. Niin se sitten oli.
Ja kyläänhän me emme menneet, olisin saattanut vaikka villiintyä ja haluta usemminkin. Ei ei, me menimme aina kahdestaan ja mieluusti jonnekin "hitsin nevadaan", missä ei muita ollut. Hän ei halunnut ja se oli siinä. Jos erehdyimme juhlimaan yhdessä, kotona olikin sitten hulabaloot, kyllä niitä syitä löytyi jostain. Aina.
Kun narsisti korkaa, on paras pitää turpa rullalla ja silitellä myötäkarvaan, sille ei mitään väliä, mitä ajatteli tai tunsi. Sille oli, mitä hän.
Minä en jättänyt, en väistynyt. Minä idiootti yritin ymmärtää - jopa lohduttaa - eikös olekin naurettavaa optimismia.
Lopulta yksin, kuin pieru saharassa, ilman mitään tukiverkkoa missään.
Pihalle heiteltiin, kun herra tahtoi, nukkumasta revittiin ja ulos huorat huushollista. Ja jos ei auttanut, moksittiin ja estettiin liikut. Taustamusiikkina niin kauan kuin kuunnella jaksoi ja sen jälkeenkin huutaminen, solvaaminen, rankat raakalaismaiset lauseet ja kertauksella...
Sitten repesin, lähdin veks, kun merkit näkyi, huuruinen agressio ja hänen napansa niin suurena, että henkeä salpas.
Lähdin öisin, kiertelin baareja, kukaanhan ei saanut tietää.... Opettelin vetämään yhtä kovia kännejä ja joskus kovempiakin. Riitelin muualla vieraiden ihmisten kanssa. Itkin ahdistusta muualla. Suunnittelin kuolemaa, toivoin sitä.
Sitten menin yöksi minne pääsin.
Joo, sitä rataa. Vaikenin, pakenin häntä ja lopuksi omaa pahaa oloanikin. Kuulin, että minusta on tullut lutka, huora, hutsu ja ties mikä ikinä. Ei siinä mitään, hän niin päätti ja silloin niin on. Kyykyttämistä, nöyryyttämistä, syyllistämistä ja sama alusta.
Sillä mitä mieltä minä olin, ei tietenkään ollut väliä kuin sen verran, että pysyin messissä.
Kuninkaalta ei alamaiset saa häipyä.
Sellaista. Olin naimisissa narstisen, enenevästi alkoholisoituvan ja argessiivisen miehen kanssa, kaikkivaltiaan vähän Jumalankin yläpuolella olevan.... olethan kuullut hänestä?
Nyt minä jatkan yksin ja kerään sirpaleita, katsotaan, jos niistä vielä ihminen rakentuis. Edes keskinkertainen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Eikö olekin mielenkiintoista miten kaikilla on niin paska ukko/akka? Mutta eiköhän se ole jokaisen oma asia päättää kenen kanssa menee naimisiin ja kenen ei. Kenen vika oli siis että jouduit tuohon tilanteeseen? Ei kuule kenenkään muun kun sinun itse.
Kyynel. Voi kyy-nel sentään.
Johan minä sen sanoin. Sitä kuulin ihan riittävästi ja pitkään, että syy ja vastuu oli minun - aina jonkun muun ainakin.
Valitettavasti elämä muuttui, mies ja minäkin. Ei se sitä alussa ollut. Ihan avoimin sydämin ja vilpittömin mielin ja uskoen samaan kelkaan alussa istuin.
Ja suren menetettyä elämää syvästi, kummankin...
Syy, miksi kirjoitin oli, että se, joka nyt miettii, voiko narsistin rakastaa terveeksi, niin miettis järjellä, ei sydämellä niin paljoa, kuin minä tein.
olipa hieno ja todellinen kirjoitus monen ihmisen arkipäivästä. Itse elin myös narsistin ja mielenvikaisen miehen kanssa. Onneksi lopulta pääsin karkuun. Kovaa työtä on rakentaa minuus uudelleen, kun se on ensin revitty hajalle. Nämä miehet ne valitettavasti osaa. Aikaa on erosta kulunut 6vuotta ja vähitellen alan nousemaan jaloilleni. tsemppiä sulle! ps.elämä on aika hullua hullun kanssa, jota rakasti
olisi itse narsisti...
...syytät vain miestä. tod.näk itse provosoinut,
saanut kenties tyydytystäkin siitä. itseäsi vain aina ajatellut kaikissa tekemisissä..
helppo se toista on narsistiksi syyttää, oireet on molemmissa..se vain riippuu kumpi katsoo
Kukaan yksin riitele, sen kaikki tietävät, mutta väkivaltainen fyysinen/psyykkinen toisen kohtelu ei missään ja koskaan ole hyväksyttyä ja sitähän tässä on yllin kyllin. Se, mikä nimitys tai diagnoosilippu ihmisellä on, ei sitä miksikään muuta.
Luulen, että tässä on haluttu osoittaa, että sairaan/narsistin läheiset sairastuvat myös ennenpitkää ja varsin totuudenmukaisella tavalla.
Älä syytä, kärsimys on aito, sille joka siinä elää. Lämmön, lohdun ja avun anto ei ole keneltäkään pois, mutta ihmiselle joka kärsii, se on tärkeä että parantumista voisi tapahtua.
Narsistin läheiset ovat yksinäisiä, eristettyjä ja alistuneita ihmisiä, kunnes jokin joskus asiat räjäyttää julki, ihminen lähtee pelastaa itsensä tai taipuu katkeruuteen, kuolemaankin ehkä. Sekään ei ole voitto kenellekään. Päinvastoin.
Surulla on monta muotoa, katkeruuskin on normaali ja hyväksyttävä tunne. Sitä tässä on. Narsistin omainen on monta tunnettansa kieltänyt ja piilottanut, ja kun hän pyrkii elämään takaisin, ei parantumista tapahdu, jos tunteille ei edelleenkään uskalla antaa tilaa.
Kaikki tulevat tunteet onvat varmasti aitoja, ei niiden tuntemisesta tarvitse tuntea syyllisyyttä eikä varsinkaan asiaa tuntematon saa niillä lyötyä lyödä äkkipikaisella päätöksellään.
Oikeus on olla ja elää ja antaa toisten elää.
nauti toisen alistamisesta.
En mä ole paha ihminen.
En tiedä tuosta narsismistakaan, mutta se on totta mitä sanoit, asiat näyttää eriltä eri ihmisten puhuessa.
Kun oliskin puhunut, vaan ei.
Ja tunnustan, olen varmaan provosoinut, mutta en ymmärrä, miksi ne rajat ja säännöt koski vain minua, en kuitenkaan kertaakaan ole käynyt toiseen ihmiseen käsiksi vahingoittaakseni.
Narsismia näyttäisi olevan tässäkin ilmassa. Siis alkuperäisen puoliso on luonnehäiriöinen narsku.
Alkuperäiselle suosittelisin tiedonhankintaa, niin asiat kyllä selviävat.
Esim. kirjat: Mäkelä "Naamiona terve mieli"
ja Sandy Hotchkiss "Miksi aina sinä?"
avaavat näkemään uusia kulmia tähän asiaan.
Kannattaa myös katsoa nettisivuja:
www.narsistienuhrientuki.info
johan oli tekstiä....itse taisin pilata mieheni elämän todenteolla, mutta hänkin teki minun elämälleni samoin. Minä tein psyykkistä väkivaltaa, hän fyysistä.Minä olin huono lähtemään kylään, koska olen ujo, hänen oli vaikea vastata puhelimeen koska luuli minun suuttuvan siitä? Älytöntä!! Miksei me idiootit puhuttu suhteemme aikana? Silti me edelleen kai rakastamme toisiamme, minä ainakin rakastan hän ei ole tunteistaan nyt suostunut sanomaan. erottu on puol vuotta sitten.
Kai me kumpikin vaan rakastetaan eikä haluta irrottaa toisistamme irti, yhteenpalaaminen on vain kynnys, ei minulle, mutta miehelleni. Miksi hän antaa soittaa, miksi hän vastailee soittoihini? Antaisi olla jos ei kiinnosta, niin olen hänelle sanonut.
No, tuskin meistä kumpikaan narsisti on sentää. Aiheesta olen lukenut niin paljon että johan siitä määrästä alkaa epäilemään jo pienestäkin että jokainen on narsisti!! ME OLLAAN KAIKKI!!
Hittoon kirjallisuus, niinhän se on että lukutoukat on hulluja, kylhän sitä vähemmästäkin hulluks tulee jos alkaa epäilee toista ja kaivaa kirjallisuutta esiin. Ja lukee näitä palstoja...täälläkin tuntuu narsismi olevan kuumin aihe.
Hyvä narskut!! Kaikissa meissä asuu pieni narsku