Oon ihan loppu. Tää sinkkuilu on rankkaa. Kahden vuoden sinkkuna olon aikana olen treffannut miehiä ja mulla on ollu 3 lyhyttä suhdetta. Mikään ei toimi. Muhun ladataan järjettömiä odotuksia ja huomaan lataavani niitä odotuksia myös mieheen. Hirveet paineet siitä että on pakko löytää jotain. Niin isot paineet että sitä itekin kokee muuttuvansa.
Oon ihan hajalla. En jaksa enää yhtään. Tekisi mieli vain itkeä. Itsetuntokin on laskenut kuin lehmän häntä ja itseensä on vaikea uskoa. Ja vaikea uskoa rakkauteen, uskollisuuteen ja kiintymykseen. Onko maailma tosiaan muuttunut sinä aikana kun minä olin varattu..
Onko muilla samalaisia fiiliksiä? Mikä neuvoksi?
Oon ihan hajalla. En jaksa enää yhtään. Tekisi mieli vain itkeä. Itsetuntokin on laskenut kuin lehmän häntä ja itseensä on vaikea uskoa. Ja vaikea uskoa rakkauteen, uskollisuuteen ja kiintymykseen. Onko maailma tosiaan muuttunut sinä aikana kun minä olin varattu..
Onko muilla samalaisia fiiliksiä? Mikä neuvoksi?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kannattaako sitä ihmetellä, ettei jokainen, tai edes joka kuudes vastaantulija ole se oikea? Niitä, joiden kanssa menee todella hyvin ja on "kuin luodut toisilleen" voi olla enemmän kuin yksi maailmassa, mutta onko niitä enemmän kuin yksi kolmesta sadasta, tai tuhannesta?
Onko sinkkuilu rankempaa kuin elämä sen kanssa, joka ei varmasti ole "se oikea"?
Sillon pari vuotta sitten päättyi viis vuotta kestänyt suhde. Parina viimeisenä vuotena se oli huono sellainen. Ja nämä parit sinkkuvuodet on ollut hyviä vuosia sikäli, että uutta olen itsestäni oppinut ja luultavasti myös oppinut enemmän elämään itseni kanssa. Myös parisuhteessa menetettyä itsetuntoa ja omanarvon tunnetta olen saanut hilattua ylöspäin.
Joten olet oikeassa, mielummin yksin kuin paskassa suhteessa, mutta jotenkin vaan alkaa painaa tämä yksinolo. Tai onko se sitten syysmasennusta? Olen tässä pohtinut että ei parane varmaan muu kuin hankkia entistä enemmän ohjelmaa itselle. Nyt on vasta opiskelut ja työ sekä yksi harrastus, tietysti kaverit ja perhe. Eli lisää vaan harrastuksia kehiin, ettei tarvitse istua iltoja yksin kotosalla ja murehtia.
tuhlata kaikkea energiaansa parisuhteen metsästykseen. Jos sulla on tollasia fiilareita että jo masentaa ja epätoivo iskee, niin ei varmaan ole edes paras mahdollinen hetki aloittaa parisuhdetta. Se et viihtyis eka itekseen, ois varmaan hyvä lähtökohta, koska se tosiaan on totta että huono parisuhde on ikävämpi asia, kuin yksin oleminen. Itsekin olen sinkku, mutta koitan kehittää mielummin itseäni, enkä liikaa murehtia yksinäisyyttäni. Parisuhde sit tulee, jos on tullakseen:)
Ainakin noin niinkuin teoriassa. Että noinhan se menee. Ja tiedostan kyllä sen että tällä hetkellä ei olisi hyvä mitään edes aloittaa. Nyt vaan on tullut sellainen hetki ettei jaksa. Uskon kuitenkin, että tää on ohimenevää ja saan taas koottua itseni. KAi sitä muillekin joskus tulee tälläisiä heikkoja hetkiä kun elämä ei jaksa maistua ja kaikki tuntuu tylsältä? Ja tekis vaan mieli käpertyä lämpimän peiton alle ja vaan nukkua?