yksin asuva yksinäinen

jos tavisten normipaska ei kiinnosta ? Itselläni samat oireet kuin sinkulla:soitimella käynti ei innosta,muutenkin elämä joutavan tuntuista räpellystä.m36.

(koneessa ei ole skandeja, joten anteeksi umlauttien puutos). Tuo itsensa kuntoon hoitamisen filosofia ennen parisuhdetta on minusta aika naivi kasitys. Toki ihanteellisessa parisuhteessa molemmat ovat vahvoja, tasapainoisia ja tasa-arvoisia, mutta suurin osa suhteista ei ole naita "optimisuhteita". Nama suhteet eivat kuitenkaan ole arvottomia. Tiedan omasta ja ex-kumppanini kokemuksesta, etta parisuhteella on parantava vaikutus omiin mielialoihin ja omanarvontunteeseen. Kuvitelma siita, etta itsensa voi ammattiavulla hoitaa "kuntoon" ja vasta sen jalkeen aloittaa hyvat parisuhteet, on saman suuntainen kuin kuvitelma esim. parisuhdeongelmien ratkaisemisesta pillereilla. Ainakin itsellani suurin syy kurjaan mielialaani oli yksinaisyys ja kumppanin puutos. Ammattiauttajat eivat kykene "parantamaan" moniakaan asioita jotka aiheutuvat ihmisen perustarpeiden tayttamatta jattamiseen.
Nalkakin paranee syomalla ei psykoterapialla...

Eika muuten kannata ottaa puheeksi sita kuinka ensin pitaisi nauttia olostaan yksin ja vasta sitten harkita parisuhteita. Se on homppaa joka on marginaalisen jarkevaa ihmisille, jotka ovat jo elaneet parisuhteissa ja perheensa perustaneet. Ihmiselle joka on aidosti yksin ja jolle yksinaisyys on kenties onnettomuuden perimmainen syy, tuollainen kommentti on ei-relevantti.

hiukan naiviutta havaittavissa kirjoitti:

(koneessa ei ole skandeja, joten anteeksi umlauttien puutos). Tuo itsensa kuntoon hoitamisen filosofia ennen parisuhdetta on minusta aika naivi kasitys. Toki ihanteellisessa parisuhteessa molemmat ovat vahvoja, tasapainoisia ja tasa-arvoisia, mutta suurin osa suhteista ei ole naita "optimisuhteita". Nama suhteet eivat kuitenkaan ole arvottomia. Tiedan omasta ja ex-kumppanini kokemuksesta, etta parisuhteella on parantava vaikutus omiin mielialoihin ja omanarvontunteeseen. Kuvitelma siita, etta itsensa voi ammattiavulla hoitaa "kuntoon" ja vasta sen jalkeen aloittaa hyvat parisuhteet, on saman suuntainen kuin kuvitelma esim. parisuhdeongelmien ratkaisemisesta pillereilla. Ainakin itsellani suurin syy kurjaan mielialaani oli yksinaisyys ja kumppanin puutos. Ammattiauttajat eivat kykene "parantamaan" moniakaan asioita jotka aiheutuvat ihmisen perustarpeiden tayttamatta jattamiseen.
Nalkakin paranee syomalla ei psykoterapialla...

Eika muuten kannata ottaa puheeksi sita kuinka ensin pitaisi nauttia olostaan yksin ja vasta sitten harkita parisuhteita. Se on homppaa joka on marginaalisen jarkevaa ihmisille, jotka ovat jo elaneet parisuhteissa ja perheensa perustaneet. Ihmiselle joka on aidosti yksin ja jolle yksinaisyys on kenties onnettomuuden perimmainen syy, tuollainen kommentti on ei-relevantti.

oman onnellisuutensa rakentaa toisen ihmisen varaan, niin silloin se myös seisoo tai kaatuu toisen ihmisen varassa. Eli siinä vaiheessa, jos ero tulee, ihminen on samassa tai jopa pahemmassa tilanteessa kuin ennen suhdetta.

Vastuun asettaminen omasta onnellisuudesta on myös melkoinen taakka sille toiselle osapuolelle. Ainakaan itse en haluaisi joutua olemaan vastuussa toisen ihmisen onnesta.

Tähän, kuten kaikkiin muihinkin asioihin, pätee se, että toista ihmistä ei koskaan pysty muuttamaan. Sen takia on kohtuuton riski laskea oma elämänsä/onnellisuutensa jonkun toisen varaan. Ehkä tuo toinen ei jaksakaan kantaa toisen masennusta, eikä kukaan voi häntä pakottaa tai edes patistaa siihen. Ehkä hän tarvitsee omaa aikaa ja omaa tilaa, jolloin toisen on joka tapauksessa osattava olla yksin. Ja ehkä hän huomaa aikansa seurusteltuaan haluavansakin olla vapaa tai löytää jonkun uuden. Jos hylätty kumppani on entuudestaan epätoivoinen ja onneton, niin sen jälkeen hän voi taatusti vielä huonommin.

Sen takia olen itse edelleen sitä mieltä, että parisuhteeseen ei tulisi lähteä ennen kuin osaa ja pystyy seisomaan omilla jaloillaan, so. olemaan myös yksin.

kiribati kirjoitti:

oman onnellisuutensa rakentaa toisen ihmisen varaan, niin silloin se myös seisoo tai kaatuu toisen ihmisen varassa. Eli siinä vaiheessa, jos ero tulee, ihminen on samassa tai jopa pahemmassa tilanteessa kuin ennen suhdetta.

Vastuun asettaminen omasta onnellisuudesta on myös melkoinen taakka sille toiselle osapuolelle. Ainakaan itse en haluaisi joutua olemaan vastuussa toisen ihmisen onnesta.

Tähän, kuten kaikkiin muihinkin asioihin, pätee se, että toista ihmistä ei koskaan pysty muuttamaan. Sen takia on kohtuuton riski laskea oma elämänsä/onnellisuutensa jonkun toisen varaan. Ehkä tuo toinen ei jaksakaan kantaa toisen masennusta, eikä kukaan voi häntä pakottaa tai edes patistaa siihen. Ehkä hän tarvitsee omaa aikaa ja omaa tilaa, jolloin toisen on joka tapauksessa osattava olla yksin. Ja ehkä hän huomaa aikansa seurusteltuaan haluavansakin olla vapaa tai löytää jonkun uuden. Jos hylätty kumppani on entuudestaan epätoivoinen ja onneton, niin sen jälkeen hän voi taatusti vielä huonommin.

Sen takia olen itse edelleen sitä mieltä, että parisuhteeseen ei tulisi lähteä ennen kuin osaa ja pystyy seisomaan omilla jaloillaan, so. olemaan myös yksin.

Et sina aivan vaarassakaan ole, mutta ihmiselama ei juuri koskaan mene optimaalisen onnellisen kasikirjoituksen mukaisesti. Ainakin omalta kohdalta voin sanoa, etta yksinaisyyttakin on helpompi kestaa, kun on jo elanyt parisuhteessa ja saanut kokea toisaalta hyvaksyntaa ja rakkautta seka myos parisuhteen arkisempia/ikavampia asioita.

Tuota sinun kuvaamaasi onnellisuuden ja parisuhteen irroittamista toisistaan en ole koskaan ymmartanyt. Jos kumppani on taysin yhdentekeva onnellisuudelle ja hyvinvoinnille, niin miksi sitten lainkaan hakea parisuhdetta?
Itse en usko olevani koskaan aidosti onnellinen ilman hyvaa parisuhdetta. Voin kylla teeskennella
tyytyvaista ja pysya "tyokykyisena", mutta aito onnellisuus jaisi puuttumaan. Suhde missa mina en voisi tuntea olevani yksi syy kumppanini onnellisuuteen ja painvastoin, tuntuisi minusta puutteelliselta. Toki se turvaa kivulta eron sattuessa, mutta se tekee sen taysipainoisen parisuhteen kustannuksella.

Kukin elakoon tavallaan, mutta ei meita kaikkia ole syyta purkittaa samaan elaman filosofiaan.
Se mika sopii sinulle sinun iassasi, ei valttamatta sovi toisenlaisessa elamantilanteessa oleville.

kiribati kirjoitti:

oman onnellisuutensa rakentaa toisen ihmisen varaan, niin silloin se myös seisoo tai kaatuu toisen ihmisen varassa. Eli siinä vaiheessa, jos ero tulee, ihminen on samassa tai jopa pahemmassa tilanteessa kuin ennen suhdetta.

Vastuun asettaminen omasta onnellisuudesta on myös melkoinen taakka sille toiselle osapuolelle. Ainakaan itse en haluaisi joutua olemaan vastuussa toisen ihmisen onnesta.

Tähän, kuten kaikkiin muihinkin asioihin, pätee se, että toista ihmistä ei koskaan pysty muuttamaan. Sen takia on kohtuuton riski laskea oma elämänsä/onnellisuutensa jonkun toisen varaan. Ehkä tuo toinen ei jaksakaan kantaa toisen masennusta, eikä kukaan voi häntä pakottaa tai edes patistaa siihen. Ehkä hän tarvitsee omaa aikaa ja omaa tilaa, jolloin toisen on joka tapauksessa osattava olla yksin. Ja ehkä hän huomaa aikansa seurusteltuaan haluavansakin olla vapaa tai löytää jonkun uuden. Jos hylätty kumppani on entuudestaan epätoivoinen ja onneton, niin sen jälkeen hän voi taatusti vielä huonommin.

Sen takia olen itse edelleen sitä mieltä, että parisuhteeseen ei tulisi lähteä ennen kuin osaa ja pystyy seisomaan omilla jaloillaan, so. olemaan myös yksin.

Niin viela lisaisin tuohon kommentointiisi siita milta ihmisesta tuntuisi eron sattuessa....Omasta kokemuksesta.

Olin itse aarimmaisen yksinainen parikymppisena. Yliopistolla saatoin puhella opiskelukavereiden kanssa yhdentekevyyksista, mutta aitoja ystavyyssuhteita ei ollut. Kasvoni ovat rumat, olin (olen yha, mutta en niin pahasti) ujo ja tullut teini-ikaisena kiusatuksi etenkin ulkonaostani. Itsetunto ei siis ollut vahvoissa kantimissa, etenkin koska elaessani en ollut kokenut minkaanlaista hyvaksyntaa vastakkaisen sukupuolen taholta.

No, tutustuin lehti-ilmoituksen kautta ikaiseeni
naiseen. Osoittautui, etta han oli masentunut ja
kavi myos hoidossa sen johdosta. Pidimme kuitenkin toisistamme ja vaikka suhde ei alkanut suurella ihastuksella ajanmyota tunteemme syveni rakkaudeksi. Menimme myos naimisiin ja yhdessa pysyimme, kohtuu hyvassa parisuhteessa, 10 vuotta.
Suhteemme aikana meista molemmista tuli vahvempia ihmisia ja tama tapahtui suurelta osin kumppanin laheisyyden seurauksena.

Suhteessamme oli omat ongelmansa, koska emme olleet taysin yhteensopivia esim. kommunikaation ja seksimieltymysten suhteen, mutta uskaltaisin vaittaa etta suhde oli parempi kuin suuri osa nain pitkista suhteista mita olen nahnyt. Kasvoimme kuitenkin vahitellen erilleen ja uuden miehen ilmestyessa kuvioihin ero tuli selvaksi. Ero tuntui toki pahalta, mutta jaimme kuitenkin ystaviksi ja oloni on nyt yksinaisyydesta huolimatta huomattavasti parempi kuin parikymppisena.

Mikali olisimme noudattaneet neuvoasi ja pysyneet yksin "hoitamassa itseamme kuntoon" , niin en pida mahdottomana, etta ainakin toinen meista ei enaa tata palloa tallaisi. Lisaksi on luultavaa, etta ainakin mina olisin ihmisena heikompi kuin mita talla hetkella olen.