Ala-asteella mulla meni vielä hyvin: mulla oli paljon kavereita ja kuuluin niihin luokan suosittuihin oppilaisiin. Yläasteen alkaessa mä kuitenkin jotenkin erkanin siitä mun kaveriporukasta ja aloin olla koulussa yhden vähän kiusatun tytön kanssa, joka oli just lempattu jostain porukasta ulos ja oli aina yksin. Mun kävi aluksi sitä ihan helvetisti sääliksi, koska mulla oli kavereita joka sormella. Tutustuin siihen, me alettiin olla yhä tiiviimmin yhdessä. Siitä tuli mun paras kaveri ja on vieläkin.
Mun entinen kaveriporukka unohti mut. Mä periaatteessa vaihdoin ne mun satayksi kaveria pelkästään yhteen ystävään. Ei se mua haitannut, mutta samalla mustakin tuli kiusattu. Niitä, joita oli ennen kiusattu, ei enää kiusattukaan, vaan se viha kohdistettiin pelkästään muhun. Mun kaappiin alettiin kiinnittää kaikkia lappuja, joissa mua haukuttiin huoraks, ja sain yöllä tuntemattomia soittoja ja saatoin löytää mun vaatteita roskiksesta.
Pikkuhiljaa se kuitenkin loppu, en nyt oikein muista miten. Sanoinhan mä siitä vanhemmille ja opettajille, ja niiden lukuisten puhutteluiden jälkeen ne kiusaajat kai vaan lopetti. Ei kaikki siinä mun entisessä kaveripiirissä ollut paskiaisia, vaan ihan mukavia ihmisiä. Ei ne kaikki mua missään vaiheessa kiusanneet, ainoastaan kulkivat mukana siinä porukassa, missä ne pahikset nyt tuli mulle päätään aukoo.
Yläaste sitten loppui, ja minä ja tää mun ystävä lähdettiin eri paikkoihin opiskelemaan. Meillä on nyt reilu 200 km välimatkaa ja me nähdään tosi harvoin, koska kummankin on kuitenkin käytävä vanhempiensa luona silloin kun ei olla täällä opiskelupaikkakunnalla. Mä en ole saanut tasan yhtäkään uutta ystävää mun uudesta koulusta. Mä en tiedä miksi, vaikka mä yritän olla ystävällinen ja mennä juttelemaan. Toisilta se vaan käy ihan kuin joku taikatemppu ja sekunnissa ne on jo melkein parhaita ystäviä. Ei multa vaan onnistu.
Oon mä tietysti saanut jotain moikkaustuttuja ja joitain sellasia, joiden kanssa me heitetään läppää joskus vapaa-aikanakin. Mutta en mä niitä voisi ikinä kutsua ystäviksi. Ne vaan on sellasia ihmisiä, joiden kanssa tapetaan aikaa ja ollaan vaan ihan sen takia, ettei oltais yksin. Emmä tiedä. Jotenkin musta tuntuu, että mun koulussa ei edes ole ketään sellasta mun tyyppistä ihmistä. Mä en enää jaksais mennä tekemään alotetta istumalla jonkun viereen vaikkapa ruokailussa ja alkamalla juttelemaan. Ei niistä koskaan tule mitään vuosisadan ystävyystarinaa. Mulle ei käy koskaan niin kuin jossain leffassa. Kukaan ei koskaan tule tekemään mulle mitään alotetta eli kukaan ei ilmeisesti halua tutustua muhun.
Mä en nyt tiedä, mihin mä tällä tekstillä pyrin. Kunhan vaan kirjotan. Teki vain mieli avautua täälläkin näin epätoivoisesti, mutta on niin pirun masentavaa olla aina yksin. Mä koulussakin oon aina yksin ja se näyttää varmaan niin masentavalle, ettei kukaan halua näin masentavaan tyyppiin tutustua. Jätän vanhojen tanssitkin väliin sen takia, kun mulla ei oo ketään paria. No joo, enhän mä ole ketään kysynytkään, mutta en mä myöskään kehtaa ketään kysyäkään. Kaikilla on niiden omat kaverit eikä siellä näytä olevan ketään yksinäistä poikaa, joten ihan sama se mulle on. Oon varmaan koko elämäni yksin. Eihän tällanen asenne tätä yhtään paranna, mutta näin mä ajattelen.
Mun entinen kaveriporukka unohti mut. Mä periaatteessa vaihdoin ne mun satayksi kaveria pelkästään yhteen ystävään. Ei se mua haitannut, mutta samalla mustakin tuli kiusattu. Niitä, joita oli ennen kiusattu, ei enää kiusattukaan, vaan se viha kohdistettiin pelkästään muhun. Mun kaappiin alettiin kiinnittää kaikkia lappuja, joissa mua haukuttiin huoraks, ja sain yöllä tuntemattomia soittoja ja saatoin löytää mun vaatteita roskiksesta.
Pikkuhiljaa se kuitenkin loppu, en nyt oikein muista miten. Sanoinhan mä siitä vanhemmille ja opettajille, ja niiden lukuisten puhutteluiden jälkeen ne kiusaajat kai vaan lopetti. Ei kaikki siinä mun entisessä kaveripiirissä ollut paskiaisia, vaan ihan mukavia ihmisiä. Ei ne kaikki mua missään vaiheessa kiusanneet, ainoastaan kulkivat mukana siinä porukassa, missä ne pahikset nyt tuli mulle päätään aukoo.
Yläaste sitten loppui, ja minä ja tää mun ystävä lähdettiin eri paikkoihin opiskelemaan. Meillä on nyt reilu 200 km välimatkaa ja me nähdään tosi harvoin, koska kummankin on kuitenkin käytävä vanhempiensa luona silloin kun ei olla täällä opiskelupaikkakunnalla. Mä en ole saanut tasan yhtäkään uutta ystävää mun uudesta koulusta. Mä en tiedä miksi, vaikka mä yritän olla ystävällinen ja mennä juttelemaan. Toisilta se vaan käy ihan kuin joku taikatemppu ja sekunnissa ne on jo melkein parhaita ystäviä. Ei multa vaan onnistu.
Oon mä tietysti saanut jotain moikkaustuttuja ja joitain sellasia, joiden kanssa me heitetään läppää joskus vapaa-aikanakin. Mutta en mä niitä voisi ikinä kutsua ystäviksi. Ne vaan on sellasia ihmisiä, joiden kanssa tapetaan aikaa ja ollaan vaan ihan sen takia, ettei oltais yksin. Emmä tiedä. Jotenkin musta tuntuu, että mun koulussa ei edes ole ketään sellasta mun tyyppistä ihmistä. Mä en enää jaksais mennä tekemään alotetta istumalla jonkun viereen vaikkapa ruokailussa ja alkamalla juttelemaan. Ei niistä koskaan tule mitään vuosisadan ystävyystarinaa. Mulle ei käy koskaan niin kuin jossain leffassa. Kukaan ei koskaan tule tekemään mulle mitään alotetta eli kukaan ei ilmeisesti halua tutustua muhun.
Mä en nyt tiedä, mihin mä tällä tekstillä pyrin. Kunhan vaan kirjotan. Teki vain mieli avautua täälläkin näin epätoivoisesti, mutta on niin pirun masentavaa olla aina yksin. Mä koulussakin oon aina yksin ja se näyttää varmaan niin masentavalle, ettei kukaan halua näin masentavaan tyyppiin tutustua. Jätän vanhojen tanssitkin väliin sen takia, kun mulla ei oo ketään paria. No joo, enhän mä ole ketään kysynytkään, mutta en mä myöskään kehtaa ketään kysyäkään. Kaikilla on niiden omat kaverit eikä siellä näytä olevan ketään yksinäistä poikaa, joten ihan sama se mulle on. Oon varmaan koko elämäni yksin. Eihän tällanen asenne tätä yhtään paranna, mutta näin mä ajattelen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Oon varmaan koko elämäni yksin. Eihän tällanen asenne tätä yhtään paranna, mutta näin mä ajattelen."
Lyön vaikka mistä vetoa että et tule olemaan koko elämääsi yksin, koska tekstinkin perusteella kuulostat fiksulta naispuoliselta ;)
Et ehkä arvaakkaan miten hyvän teon olet tehnyt elämässäsi toiselle ihmiselle. Korvaamattoman.
Se, että itse valitsit syrjityn aseman kylmän ilmapiirin keskellä, mitä yläaste aina poikkeuksetta on, osoittaa miten hyvä ihminen oikeasti olet, ainutlaatuinen. Älä ikinä unohda sitä. Olet ehkä jopa pelastanut ihmishengen.
Muista, että me kaikki ollaan täällä ainoastaan tarkoituksesta. Vaikka maailma usein näyttää etäiseltä ja kylmältä, älä anna sen lannistaa.
Jumalalla on aina noin vahvalle, rohkealle ja puhdassydämiselle ihmiselle tärkeä tehtävä.
Olet mahtava tyyppi ja ilmeisen sosiaalinenkin.
Keskitä nyt vaan lisää voimia löytääksesi itsellesi ystävä tai montakin. Lukiossa kuuluu olla hauskaa. Uskalla puhua enemmän ja olla avoimempi. Hymyä huuleen, jotta muut huomaa, että sinullekin voi uskaltaa puhua. Siitä se lähtee.
Miksi veikkaat ettei kukaan tule juttelemaan sulle? Oletko sä jotenkin luotaantyöntävän näköinen? Yritä vaan tehdä niitä aloitteita edelleen jos jonkun haluat. Ehkä niitä ujostuttaa tai jotain.