Mieheni on kertonut tunteistaan minulle. Ei tunne mitään, ei vihaa eikä rakkautta! Olemme olleet naimisissa 13v. Lapsia katsoessa sydän kuitenkin pakahtuu.. Arki rullaa ei ongelmia. Nyt puhumme vakavasti erosta. Voimme toki jatkaa ja kaikki sujuu... vaan onko se oikein? Muutoinkin miehen on todella paljon pois kotoa, lasten ja minun arki ei erossa käytännössä muuttuisi. Voinko "alistua" yhteiseen elämään saamatta siitä suurta tunnetta? Jotta kaikki vain pysyisi "ennallaan" ja elämä olisi helppoa. Kun ei tulevasta voi tietää, olisinko ehkä myös onnellisempi?
ilman rakkautta?
123
81147
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Meillä sama juttu, mutta tosinpäin. Vaimo muuttaa ens viikonloppuna. Kertoi saman, ei ole rakastanut enään pitkään aikaan?. Olin täysin ihmeissäni, koska olemme olleet naimisissa 15v 3 lasta. Me emme tehneet suhteelle paljoakaan, se on kuulemma syy? Tiedä häntä?. Yritin puhua ja kerroin, että teen parhaani jatkossa. Ei enään riittänyt. Oli tehnyt päätöksen. Jos teillä on vielä mahdollisuuksia, tehkää asialle jotain. Yhteistä aikaa on vaan otettava, vaikka lapsien harrastuksien kustannuksella. Meillä kaksi llasta kilpaurheilevat ja treenejä joka ilta. Meillä ne meni edelle, joten nyt kärsin sitten siitä. Ei voi kuin itseä syyttää, JOS asia on näin. Epäilen hänellä olevan uuden suhteen, kuten myös miehelläsi. Ei välttämättä vielä vakavaa, mutta ihastuminenkin sekoittaa viisaammakin pään. Yritä jaksaa, mutta älä takerru. Se johtaa teidät varmuudella eroon.
Oletko siis sitä mieltä jotta yhdessä arjen sujumisen vuoksi kanttaa pysyä, jotta elämä olisi "helppoa". Voisinko uhrata itseni ja mieheni onnettomaan liittoon joka pikkuhiljaa ajaisi kenties suurempiin vaikeuksiin. mm. uskottomuuteen mieheni puolelta. Ja molemmat olemme sitä mieltä jotta nyt meillä on mahdollisuus sovussa puhua asiaa, kenties myöhemmin meneekin sitten räiskeeksi ja riitelyksi. Välillä jopa koen helpotusta kun ajattelen elämää ilman tätä jatkuvaa ikävää ja odottamista. Kun hän todella on niin paljon työnvuoksi pois.
Haetko täältä oikeutusta erolle?
Saat varmasti yhtä paljon puolesta ja vastaan
kommentteja.
Valitset sitten niistä mikä sinun ajatustasi
parhaiten palvelee.
Päätät asiasta kuitenkin ihan itse.
Sinä, miehesi ja lapsenne ovat
omia yksilöitään kaikki.
Etukäteen ei voi tietää mitä tapahtuu niin ihanaa
kuin se olisikin.
Katsoa kristallipallosta tulevaisuuteen.
Sinä tunnet lapsesi ovatko he kovin herkkiä?
Oletteko perhekeskeisiä ja puuhailette yhdessä?
Ymmärsin ettei näin ole.
Jos tilanteesi ei oleellisesti muutu miksi
kärsit suhteessa joka ei edesauta sinun kasvuasi ihmisenä, äitinä ja ennen kaikkea naisena?
ei ole kiire mihinkään, ajattele lastesi kannalta. He ovat tulossa aika vaikeaan ikään. Jos tunteeton suhteenne ei heijastu heihin, eikä tuota ahdistusta, minä tilanteessasi jatkaisin liittoa kunnes lapset ovat vähän vanhempia. Murros-ikä on tarpeeksi rankka kokemus lapselle.
Ero on aina vaikea asia lapsille, tuntuu kuin pohja putoaisi pois elämältä.
Eli, jos tilanne ei ole ihan mahdoton, pyöritä arkea, niin kuin olet tähänkin asti tehnyt. Mutta älä kuitenkaan omalla kustannuksellasi. Jos itse alat ahdistumaan tai masentumaan, on aika tehdä päätös. Lapset kärsivät jos äidillä on paha olla. Pidä itsestäsi huolta ja tsemppiä.
Mitä itse haluat? Miksi olisit tämän ihmisen kanssa?
Riittääkö se sinulle?
Kukaan ei voi vastata puolestasi.
Lapsi tarvitsevat ehjän kodin. Jos se aiheuttaa vanhemmille epämukavuutta tai vaatimuksen alkaa setviä, minne kipinä suhtesta on kadonnut -voi voi. Useimmiten asioiden on kriisiydyttävä pahastikin ennekuin herätään huomaamaan, että tilanteeseen tarvitaan muutosta. Lapsiperheen aikuiset eivät silti voi koskaan miettiä itsekkäästi, miten minä saan persoonalleni pehmeän kasvualustan. Lapset ensin.
Kylmässä suhteessa lapset oppivat kumman käsityksen ihmissuhteista ja rakkaudesta. lapset vaistoavat, että kaikki ei ole hyvin, vanhemmat ovat onnettomia. Toistavat tuota kuviota sitten aikuiseksi kasvettuaan, ovat kyvyttömiä näyttämään rakkautta, rakentamaan omia ihmissuhteitaan.
Eron jälkeen, puhun kokemuksesta, kotona on hyvä rauhallinen, toiveikas ilmapiiri. Jos ero tehdään järkevästi, eikä lapsia vedetä riitelyyn ja tapaamiset sekä sukuyhteydet säilytetään, tilanne voi olla lapsille parempi kuin ns. ehjä koti.
Paljon on tutkittu sitä, miten lasten psyykkinen kehitys vaarantuu, kun äiti on masentunut. En keho
ta kaikkia heti eroamaan, kun tulee ongelmia, mutta lasten vuoksi ei kannata jäädä suhteeseen, jos se ei millään enää toimi. Kaikkensa kannattaa tietysti ensin koettaa.
Toki ihanteellinen tilanne, että lapsella on molemmat vanhemmat yhdessä. Mutta kumpi loppujen lopuksi on huonompi vaihtoehto: ehjä perhe mutta vanhempien välit kylmenneet, äiti masentunut tms vai ero jonka jälkeen vanhemmat kuitenkin voivat paremmin?
Ei sekään voi lapselle huono asia olla, jos äiti voi hyvin, on rennonpi ja iloisempi, saanut itseluottamustaan takaisin ja sitä kautta sisäinen muutos näkyy myös päälle päin. Useasti kuullut sanottavan, että perhe voi hyvin jos äiti voi hyvin.
Itse olen tänä vuonna muuttanut lasten kanssa, juuri kyseisenlaisesta parisuhteesta. Tunsin ettei minulla lopulta ollut muuta vaihtoehtoa, ja kaikki päätökseni jälkeinen keskustelu exän kanssa on vain vahvistanut asiaa. Ympäristöni antamat palautteet ovat olleet kannustavia. Olen muutamassa kuukaudessa muuttunut niin paljon positiivisempaan suuntaan, että pakko sen on olla lapsillekin hyvä asia. Viimeiseen saakka halusin välttää eron, juuri lasten tähden. Oikealta päätökseltä kuitenkin tuntuu.