Luin tämän palstan tekstejä, kommentoin muutamaan, ja nyt tuntuu että parempi kirjoittaa itsestäni ja omasta tilanteestani tarkemmin.
Olen 25v nainen. Menin naimisiin 2,5v sitten. Sitä ennen en tehnyt mitään muuta kuin suunnittelin häitämme 1,5v. Ja opiskelin, ja valmistuin ja tein töitä. Näin myöhemmin ajatellen, elämämme oli todella köyhää, henkisesti.
Kun häät oli ohi, niin 1,5kk:n kuluttua huomasin olevani aina yksin kotona. Miestäni ja minua ei yhdistänyt mikään. Asuimme vuokralla ja minulla oli lemmikkini joista pidin huolta. Ja tein töitä.
En osannut herättää mieheni mielenkiintoa tarpeeksi ponnekkaasti. En halunnut olla hänen harrastustensa esteenä. Tässä vaiheessa olimme olleet yhdessä n.4v.
Yksinäisyyteeni lähdin etsimään helpotusta: tv:n chatista sain viestiini yhden ainoan vastauksen. Se oli yltiöromanttinen, juuri sellainen mitä silloin tarvitsin. Jo seuranhakuviestissäni kerroin olevani aviossa, että mikään varsinainen suhde ei tulisi kysymykseenkään.
Viestiin vastasi mies, minua n.7v vanhempi, vapaa, vuorotyötä tekevä, joka myöhemmin kertoi syyksi vastata viestiini vain, että halusi jonkun lähettävän piristävän viestin puhelimeen, kun oli yövuorossa.
Viestien vaihto jatkui, opin tuntemaan miehen yllättävän hyvin. Jälkeenpäin ajatellen, minulla oli suunnaton onni, että tuota kanavaa käyttäen onnistuin herättämään psyykkisesti niinkin terveen ihmisen huomion. Hän ei halunnut käyttää minua hyväkseen, halusi vain tutustua.
Muistan ensimmäisen puhelun... ja valokuvan saamisen. Ja kuinka menin kokoajan syvemmälle suhteeseen, jota ei saanut syntyä.
Arkielämämme oman mieheni kanssa ei juurikaan muuttunut. Ehkä minä olin vain tyytyväisempi.
2-3vkoa ensimmäisistä viesteistä, tapasimme. Ja sen jälkeen yhä useammin. Meitä yhdisti samankaltaiset kiinnostuksen kohteet, saman tapainen asenne elämään, ammattimme olivat hyvin samankaltaisia. Meillä yksinkertaisesti vain oli paljon puhuttavaa.
Hän pelasti minut menemästä syvemmälle... sillä muutaman kk:n kuluttua myönsin itselleni sairauteni: masennuksen. Jäin sairaslomalle. Silloinkaan oma mieheni ei osannut tulla tuekseni. Toinen suhde oli jo kehittynyt pitkälle, joten turvauduin häneen.
Jossain vaiheessa suhde eteni myös fyysiselle tasolle. Olin jo aiemmin kokenut hänen kanssaan läheisyyttä, mutta fyysinen läheisyys vain täydensi sitä. En siis kokenut sen huonompaa omaatuntoa, vaikkakin tiesin tekeväni väärin. Sain suhteesta kuitenkin niin paljon enemmän kuin liitostani, että mielessäni ei käynytkään suhteen lopettaminen. Olin löytänyt ihmisen, joka hyväksyi minut, jonka lähellä oli hyvä olla, joka ymmärsi minua.
Suhde olisi ollut todella kaunis, jos vain en olisi ollut naimisissa. Minä tein siitä rumaa, inhottavan. Vaikka en vieläkään koe itse noin, tiedän monen niin ajattelevan.
Jossain vaiheessa oma mieheni kuitenkin heräsi: en enää viettänyt aikaa kotona, sohvalla maaten ja häntä odottaen, vaan kävin kuntosalilla ja ostoksilla ja kanvilla ja... ELIN! Joka tapauksessa oma mies alkoi leikkiä salapoliisia - hän ei kysynyt minulta suoraan, vaan tonki kalenteriani, päiväkirjojani, laukkuani, puhelintani, laskujani... kaikkea! Hän jopa seurasi autoni kilometrimittaria. Kun hän oli saanut varmuuden, hän otti asian puheeksi, ei minun, vaan äitini ja ystäväni kanssa.
Mielestäni tämä kaikki kertoo niin paljon siitä, että jos en minä osaa käyttäytyä, niin ei oman miehenikään käyttäytyminen ollut kovin... miten sen nyt sanoisi... tervettä.
Tässä vaiheessa menetin ystäväni. Minut tuomittiin siltä taholta pahemmin, kuin oma mieheni tuomitsi minua koskaan.
Oman mieheni reagointi sai minut vetäytymään entisestään liitosta pois päin. Nyt ymmärän miksi: aiemmin kylmä, tunteitaan piilotteleva mies tuli yhtäkkiä niin lähelle että pelästyin. Ennen kuin olin pyytänyt anteeksi, hän jo antoi anteeksi ja aneli minua pysymään luonaan. Minä olisin halunnut että hän olisi siinä vaiheessa näyttänyt ovea ja ollut vihainen. Mutta viha tuli paljon myöhemmin. Ja vaikka sen olisi pitänyt kohdistua minuun, se kohdistuikin toiseen mieheen.
Muutimme erilleen. En arvostanut omaa miestäni, enkä voinut elää saman katon alla. Yritin samaan aikaan katkaista toista suhdetta, mutta siinä oli vielä liikaa tunnetta. Sitä ei oltu eletty loppuun. Suhde jatkui. Ja toinen mies auttoi minua taas eteen päin, ei vain henkisesti, vaan myös käytännössä. En haluaisi ajatella, että käytin häntä hyväkseni, sillä silloin todella rakastin häntä.
Mietin mitä tunsin omaa miestäni kohtaan; velvollisuutta. Kävimme perheasiainneuvottelukeskuksessakin, mutta siitä ei tullut mitään, minulla ei ollut halua tehdä mitään. Minulla oli masennuksen hoitoon liittyen terapia kontakti ja lisäksi kävin AAL:n ryhmissä hoitamassa itseäni, niin ainakin uskottelin itselleni.
Kun molemmat miehet kohtasivat, minulle tapahtui jotain. Laitoin suhteen poikki ja muutin takaisin yhteiseen kotiimme. Mutta mikään ei muuttunut. Lisäksi pidin edelleen omaa asuntoani yllä. Varmuuden vuoksi. Kolmisen kuukautta kului ja tuli aika erota omasta miehestä uudelleen.
Toinen suhde eli kuitenkin. Emme olleet yhtydessä niin tiuhaan, mutta tarvitsin hänen läheisyyttään, neuvojaan, ymmärtämystään...
Avioliitossa kaikki oli alkanut sujua arjen tasolla, mutta mikään ei ollut muuttunut tunnetasolla, eikä mieheni ollut valmis sijoittamaan aikaansa parisuhteeseemme. Niinpä hän muutti vuorostaan pois. Itse olin päättänyt että en enää pakene.
Tässä vaiheessa halusin tilaa jo toisen suhteen puolestakin... Rakkaus, jota toiselta mieheltä sain, alkoi ahdistamaan, enhän voinut vastata siihen tuossa tilanteessa. En ainakaan sillä tavoin kuin olisin halunnut.
Olin kykenemätön tekemään ratkaisua. Vanhanaikaiset uskomukseni avioliitosta muistuttivat itsestään: haluaisinko kuitenkin elää oman mieheni kanssa. Olisinko valmis luopumaan? Minun tuli hyväksyä joitain asioita niin itsestäni kuin omasta miehestänikin. Tätkeintä kuitenkin oli, että suostuin uskomaan, että unelmani olivat todella minun unelmiani: omakotitalo, metsänkeskellä... näitä en saisi toisen miehen kanssa. Siihen vaikuttaisivat käytännön seikat. Oman mieheni piirteet: käytännöllisyys, taloudellisuus, arjen turvallisuus - alkoivat painaa vaakakupissa enemmän.
Tukahdutin läheisyyden tarpeeni, rakastetuksi tulemisen tarpeeni, opetin itseni uskomaan, että en tarvitse sielunkumppania. Käskin itseäni vähättelemään toista miestä ja sitä mitä häneltä olin saanut, ja mitä olisin tullut saamaan. Tukahdutin tarpeeni saada hyvä suhde appivanhempiin, tarpeen saada hyväksyvä ja terve perheyhteisö. Aggressiivisuudella jätin lopulta toisen miehen.
Palasin oman mieheni luo, pyysin vilpittömästi anteeksi. Pohdimme kumpikin nyt rehellisesti omaa suhdettamme, ilman että siihen vaikutti mikään muu. Ja päätimme jatkaa yhdessä ja toteuttaa yhteiset unelmamme.
Tuosta päätöksestä on nyt kulunut yli ½v. Olen ulkoisiin puitteisiin tyytyväinen. Edelleen kaipaan läheisyyttä. Edelleen toinen mies on mielessäni... nykyään taas useammin kuin tuossa välillä.
Olen nyt kuitenkin tehnyt päätökseni, ja sen seurauksista aion kantaa vastuun.
Koen kohdelleeni toista miestä todella väärin. Olen ikuisessa kiitollisuuden velassa hänelle. Toki tiedän että oma miehenikin on tehnyt suunnattoman myönnytyksen minun vuokseni.
Luulen että toinen mies tulee aina olemaan sydämessäni, mutta en enää halua häiritä hänen elämäänsä. Hän on ansainnut parempaa kuin minut, Ja toivon vilpittömästi, että hän löytää rakkauden. Toivon, vaikka tiedän sen koskevan sydämeeni, sillä vasta silloin koen todella menettäväni hänet.
Olen 25v nainen. Menin naimisiin 2,5v sitten. Sitä ennen en tehnyt mitään muuta kuin suunnittelin häitämme 1,5v. Ja opiskelin, ja valmistuin ja tein töitä. Näin myöhemmin ajatellen, elämämme oli todella köyhää, henkisesti.
Kun häät oli ohi, niin 1,5kk:n kuluttua huomasin olevani aina yksin kotona. Miestäni ja minua ei yhdistänyt mikään. Asuimme vuokralla ja minulla oli lemmikkini joista pidin huolta. Ja tein töitä.
En osannut herättää mieheni mielenkiintoa tarpeeksi ponnekkaasti. En halunnut olla hänen harrastustensa esteenä. Tässä vaiheessa olimme olleet yhdessä n.4v.
Yksinäisyyteeni lähdin etsimään helpotusta: tv:n chatista sain viestiini yhden ainoan vastauksen. Se oli yltiöromanttinen, juuri sellainen mitä silloin tarvitsin. Jo seuranhakuviestissäni kerroin olevani aviossa, että mikään varsinainen suhde ei tulisi kysymykseenkään.
Viestiin vastasi mies, minua n.7v vanhempi, vapaa, vuorotyötä tekevä, joka myöhemmin kertoi syyksi vastata viestiini vain, että halusi jonkun lähettävän piristävän viestin puhelimeen, kun oli yövuorossa.
Viestien vaihto jatkui, opin tuntemaan miehen yllättävän hyvin. Jälkeenpäin ajatellen, minulla oli suunnaton onni, että tuota kanavaa käyttäen onnistuin herättämään psyykkisesti niinkin terveen ihmisen huomion. Hän ei halunnut käyttää minua hyväkseen, halusi vain tutustua.
Muistan ensimmäisen puhelun... ja valokuvan saamisen. Ja kuinka menin kokoajan syvemmälle suhteeseen, jota ei saanut syntyä.
Arkielämämme oman mieheni kanssa ei juurikaan muuttunut. Ehkä minä olin vain tyytyväisempi.
2-3vkoa ensimmäisistä viesteistä, tapasimme. Ja sen jälkeen yhä useammin. Meitä yhdisti samankaltaiset kiinnostuksen kohteet, saman tapainen asenne elämään, ammattimme olivat hyvin samankaltaisia. Meillä yksinkertaisesti vain oli paljon puhuttavaa.
Hän pelasti minut menemästä syvemmälle... sillä muutaman kk:n kuluttua myönsin itselleni sairauteni: masennuksen. Jäin sairaslomalle. Silloinkaan oma mieheni ei osannut tulla tuekseni. Toinen suhde oli jo kehittynyt pitkälle, joten turvauduin häneen.
Jossain vaiheessa suhde eteni myös fyysiselle tasolle. Olin jo aiemmin kokenut hänen kanssaan läheisyyttä, mutta fyysinen läheisyys vain täydensi sitä. En siis kokenut sen huonompaa omaatuntoa, vaikkakin tiesin tekeväni väärin. Sain suhteesta kuitenkin niin paljon enemmän kuin liitostani, että mielessäni ei käynytkään suhteen lopettaminen. Olin löytänyt ihmisen, joka hyväksyi minut, jonka lähellä oli hyvä olla, joka ymmärsi minua.
Suhde olisi ollut todella kaunis, jos vain en olisi ollut naimisissa. Minä tein siitä rumaa, inhottavan. Vaikka en vieläkään koe itse noin, tiedän monen niin ajattelevan.
Jossain vaiheessa oma mieheni kuitenkin heräsi: en enää viettänyt aikaa kotona, sohvalla maaten ja häntä odottaen, vaan kävin kuntosalilla ja ostoksilla ja kanvilla ja... ELIN! Joka tapauksessa oma mies alkoi leikkiä salapoliisia - hän ei kysynyt minulta suoraan, vaan tonki kalenteriani, päiväkirjojani, laukkuani, puhelintani, laskujani... kaikkea! Hän jopa seurasi autoni kilometrimittaria. Kun hän oli saanut varmuuden, hän otti asian puheeksi, ei minun, vaan äitini ja ystäväni kanssa.
Mielestäni tämä kaikki kertoo niin paljon siitä, että jos en minä osaa käyttäytyä, niin ei oman miehenikään käyttäytyminen ollut kovin... miten sen nyt sanoisi... tervettä.
Tässä vaiheessa menetin ystäväni. Minut tuomittiin siltä taholta pahemmin, kuin oma mieheni tuomitsi minua koskaan.
Oman mieheni reagointi sai minut vetäytymään entisestään liitosta pois päin. Nyt ymmärän miksi: aiemmin kylmä, tunteitaan piilotteleva mies tuli yhtäkkiä niin lähelle että pelästyin. Ennen kuin olin pyytänyt anteeksi, hän jo antoi anteeksi ja aneli minua pysymään luonaan. Minä olisin halunnut että hän olisi siinä vaiheessa näyttänyt ovea ja ollut vihainen. Mutta viha tuli paljon myöhemmin. Ja vaikka sen olisi pitänyt kohdistua minuun, se kohdistuikin toiseen mieheen.
Muutimme erilleen. En arvostanut omaa miestäni, enkä voinut elää saman katon alla. Yritin samaan aikaan katkaista toista suhdetta, mutta siinä oli vielä liikaa tunnetta. Sitä ei oltu eletty loppuun. Suhde jatkui. Ja toinen mies auttoi minua taas eteen päin, ei vain henkisesti, vaan myös käytännössä. En haluaisi ajatella, että käytin häntä hyväkseni, sillä silloin todella rakastin häntä.
Mietin mitä tunsin omaa miestäni kohtaan; velvollisuutta. Kävimme perheasiainneuvottelukeskuksessakin, mutta siitä ei tullut mitään, minulla ei ollut halua tehdä mitään. Minulla oli masennuksen hoitoon liittyen terapia kontakti ja lisäksi kävin AAL:n ryhmissä hoitamassa itseäni, niin ainakin uskottelin itselleni.
Kun molemmat miehet kohtasivat, minulle tapahtui jotain. Laitoin suhteen poikki ja muutin takaisin yhteiseen kotiimme. Mutta mikään ei muuttunut. Lisäksi pidin edelleen omaa asuntoani yllä. Varmuuden vuoksi. Kolmisen kuukautta kului ja tuli aika erota omasta miehestä uudelleen.
Toinen suhde eli kuitenkin. Emme olleet yhtydessä niin tiuhaan, mutta tarvitsin hänen läheisyyttään, neuvojaan, ymmärtämystään...
Avioliitossa kaikki oli alkanut sujua arjen tasolla, mutta mikään ei ollut muuttunut tunnetasolla, eikä mieheni ollut valmis sijoittamaan aikaansa parisuhteeseemme. Niinpä hän muutti vuorostaan pois. Itse olin päättänyt että en enää pakene.
Tässä vaiheessa halusin tilaa jo toisen suhteen puolestakin... Rakkaus, jota toiselta mieheltä sain, alkoi ahdistamaan, enhän voinut vastata siihen tuossa tilanteessa. En ainakaan sillä tavoin kuin olisin halunnut.
Olin kykenemätön tekemään ratkaisua. Vanhanaikaiset uskomukseni avioliitosta muistuttivat itsestään: haluaisinko kuitenkin elää oman mieheni kanssa. Olisinko valmis luopumaan? Minun tuli hyväksyä joitain asioita niin itsestäni kuin omasta miehestänikin. Tätkeintä kuitenkin oli, että suostuin uskomaan, että unelmani olivat todella minun unelmiani: omakotitalo, metsänkeskellä... näitä en saisi toisen miehen kanssa. Siihen vaikuttaisivat käytännön seikat. Oman mieheni piirteet: käytännöllisyys, taloudellisuus, arjen turvallisuus - alkoivat painaa vaakakupissa enemmän.
Tukahdutin läheisyyden tarpeeni, rakastetuksi tulemisen tarpeeni, opetin itseni uskomaan, että en tarvitse sielunkumppania. Käskin itseäni vähättelemään toista miestä ja sitä mitä häneltä olin saanut, ja mitä olisin tullut saamaan. Tukahdutin tarpeeni saada hyvä suhde appivanhempiin, tarpeen saada hyväksyvä ja terve perheyhteisö. Aggressiivisuudella jätin lopulta toisen miehen.
Palasin oman mieheni luo, pyysin vilpittömästi anteeksi. Pohdimme kumpikin nyt rehellisesti omaa suhdettamme, ilman että siihen vaikutti mikään muu. Ja päätimme jatkaa yhdessä ja toteuttaa yhteiset unelmamme.
Tuosta päätöksestä on nyt kulunut yli ½v. Olen ulkoisiin puitteisiin tyytyväinen. Edelleen kaipaan läheisyyttä. Edelleen toinen mies on mielessäni... nykyään taas useammin kuin tuossa välillä.
Olen nyt kuitenkin tehnyt päätökseni, ja sen seurauksista aion kantaa vastuun.
Koen kohdelleeni toista miestä todella väärin. Olen ikuisessa kiitollisuuden velassa hänelle. Toki tiedän että oma miehenikin on tehnyt suunnattoman myönnytyksen minun vuokseni.
Luulen että toinen mies tulee aina olemaan sydämessäni, mutta en enää halua häiritä hänen elämäänsä. Hän on ansainnut parempaa kuin minut, Ja toivon vilpittömästi, että hän löytää rakkauden. Toivon, vaikka tiedän sen koskevan sydämeeni, sillä vasta silloin koen todella menettäväni hänet.
Vastaukset 23
Vanhimmat
tilitykseltä... Miksiköhän et ole saanut kommenteja?
tilitylseltä... Miksiköhän et ole saanut kommentteja?
Niin, kommentoikaa ihan vapaasti. Sitä varten kirjoitin...
Pettäminen on pettämistä!!
Siitä ei pääse yli eikä ympäri.Voit verhota asian vaikka mihin tilitykseen tai kauniiseen tarinaan silti se tulee sojoittamaan sieltä rumana.
Mikään ei tee siitä hyväksyttävää moraalisella tasolla...ei mikään.
Ihastuttavaa tapauksessasi on se että kannat asiasta vastuun mutta silti sinun olisi pitänyt kertoa miehellesi asiasta eikä salailla sitä.Pettäjien keskuudessa vastuun kantaminen on todella harvinaista ja siitä sinulle pisteet.
pohtinut, nimittäin olisiko kertomisesta ollut jotain hyötyä... Todensanoakseni, en olisi uskonut että miestäni olisi kiinnostanut. Mutta hänpä yllätti minut.
Ajattelin, että se mitä ei tiedä ei satuta... vaikkei se mikään puolustus tietenkään olekaan.
Se asiasta valehteleminen luultavasti loukkaa enemmän kuin itse teko.Kyllä minusta jos parisuhteessa ollaan on toisella oikeus saada tietää asioita jotka koskevat suhdetta tai yhteistä elämää.
niin raadollisesta ja loukkaavasta asiasta kuin pettämisen kauniin kuvan, varsinainen taivaanrannanmaalari. Et tainnut itsekkään tietää mitä haluat kun tuollaista veivaamista niiden miesten välillä pidit, hait vai sitä itsekästä omaa hyvää. Ja lopuksi toivoit sille toiselle miehelle uutta rakkautta nyyh, nyyh.
Kyynelehdin täällä ihan samaa.
Kakkossuhde oli niin kaunis, herätti syvän kiitollisuuden tunteen eikä ikinä unohdu sydämestä.
Ja toisaalta, ykkössuhteen arvostaminen entistä täydemmin. Ykkösmiehen todellinen rakastaminen, mihin näiden henkisesti haastavien aikojen jälkeen on kohottu. Mitäpä nainen tekisi ilman mökkiä metsän keskellä.
Ja sen sydämen avaruutta, mikä vielä pystyy pyyteettömästi toivomaan panokaverilleen uutta rakkautta... harvoin saa lukea mitään näin mieltä koskettavaa.
lukenut tarkemmin... Kuka sanoi että rakastan "ykköstä"? Se vain on järkevämpää. Ehkä opin rakastamaan, tai sitten tajuan, mikä on rakkautta. Koskeeko noin kovin, kun joku kääntääkin kelkkansa?
Minua hymyilyttää kykysi selittää kohta kohdalta, miten teet aina juuri sen kulloinkin oikean ratkaisun. Hyvä niin, ei tarvitse sitten katua mitään.
Miltei pitäisi sinua hyväntekijänä kaikille osapuolille. No, ainakin itsellesi.
niin...
Tuossa olet oikeassa: pyrin elämään vain hetken kerrallaan, nykyään. Virheistä kun ihminen voi oikeasti oppia. Tiedän etten ansaitsisi kaikkea sitä, mitä olen saanut.
Jokaiselle tietenkin oma napa on lähinnä, mutta en usko, että kukaan ihan oikeasti ainoastaan sitä ajattelee...
Vastaan ensin kysymykseesi, että miksi et ole saanut kommentteja... Kuka helvetti jaksaa lukea noin pitkää ja tylsää tilitystä? Minä jaksoin, mutta olenkin avohoitopotilas ja täällä Jakomäen kirjastossa ei ole muuta puuhaa kuin lukea surkeista ihmiskohtaloista.
Mutta olen siis myös psykologi koulutukseltani ja siis voisin kertoa sinun todellakin kärsivän ikäkriisistä. Pelkäät sitä että "tässäkö kaikki nyt onkin" ja "onko tämä kaikkea mitä olen elämältäni halunnut". Tuolla tavalla ajattelevat ihmiset alkavat yleensä etsimään sitä inhimillistä peiliä jonka kanssa keskustella. Yleensä käy myös niin että siihen peiliin sitten rakastutaan, kun sen kanssa on niin paljon kivempi keskustella, kun näkökulmat on uusia ja voi aidosti iloita jos ollaan samaa mieltä jostain tai jaetaan samoja käsityksiä elämästä yleensä.
Tuollaiset peilit ovat vain yleensä kauniita niin kauan kuin ne pysyy peileinä ja siis muina kuin vakituisina kumppaneina. Arki on aina arkea jakoi sen sitten kenen ihmisen kanssa hyvänsä. Teillä ei vielä ole lapsia, mutta niiden vallatessa elämän on arki vielä enemmän arkea.
Mainitsit miehesi tarjonneen käytännöllisyyttä, taloudellisuutta ja arjen turvallisuutta. Kaipasit kuitenkin läheisyyttä, rakkautta ja ties mitä muuta. Tuo on klassinen arkiavioliitto vs. inhimillinen peili. Mutta mutta... Jos menisit kimppaan sen inhimillisen peilisi kanssa, alkaisi sekin joskus olemaan se arjen turva ja alkaisit etsimään sitä uutta ihmistä joka sanoisi sinulle ne kauniit sanat.
Olet siis äärimmäisen itsekäs ihminen ja huolissasi lähinnä omasta hyvästä olostasi. Jos haluat oikeasti pelastaa avioliittosi, niin hyväksy se tosiasia että arki on aina vain arkea. Pientä juhlaa siitä voi tulla, jos vaikka lähdette johonkin matkalle tai harrastukseen, jossa luotte säännöt siitä mistä asioista ei ehdottomasti saa keskustella. Ei esim. kannata pilata lomaa sillä, että äijäsi tilittää kuinka vähän rahaa on asuntosäästötilillä tai kuinka raskasta on töissä.
ajatustani, että olen toiminut oikein... siis viimeisen puolen vuoden aikana... ;) Kiitos!
vuotta ,,uskomatonta hhaaaajhanahhaaaaaa ei voi olla totta mitä se hyödytti?? vaikutat pitkäveteiseltä kirjoituksesi pituuden tähden suunnitelitko sitä pitkään heh haahaaaaaaaaaaa
Jos ei periaatteessa jaksa lukea kuin sarjakuvia ja Seiskaa, niin tokihan kolme rivi pitemmän kirjoituksen lukeminen on aivan ylivoimaista.
Olet varmaan niitä, jotka aikoinaan koulussa äidinkielen tunnilla saadessaan kirjan luettavaksi katsoivat ensimmäisenä sivumäärän ja voihkaisivat että KAUHEAA, 231 SIVUA, EN JAKSA LUKEA!!!!
Koskettava on tarinasi. Hienoa on se, että olet ajatellut asioita ja näyttäisi siltä, että avioliittosi voi paremmin kuin aikaisemmin. Ehkä avioliittonne tarvitsi herätyksen.
Onnea matkallenne!
...kun joku tuntuu ymmärtävän! :) Olet oikeassa siinä, että liitto tarvitsi vähän ravistelua. Nyt kumpikin osaa kommunikoida paremmin.
Tarinasi kuulosti minulle varsin surulliselta ja vaikutti siltä, että tyydyit/jäit nykyiseen suhteeseesi vain siksi että se oli järkevää. itse olen tavallaan samanlaisessa tilanteessa kuin sinäkin olit ja olen joutunut miettimään mitä oikeastaan haluaisin. Oikeastaan päivittäin mietin onko mitään järkeä "tekohengittää" nykyistä suhdetta. Jos en kerran ole täysin onnellinen, kannattaisiko mieluummin lähteä vai pitkittää väljähtänyttä suhdetta odottaen jos se jokin palaisikin
tunteestani. Tilanne on haastava. Ja jokainen tekee itse ratkaisunsa. Minulla vaikutti loppujen lopuksi sekä ympäristö että muut ihmiset (tietenkin oman mieheni lisäksi) lopulliseen päätökseen. Aikani soimasin itseäni, ajattelin että olen pelkuri. Mutta lopulta huomasin, että koen paljon haastavammaksi ja antoisammaksi liiton rakentamisen parempaan suuntaan, kuin aloittaa alusta uuden kanssa.
Voimia sinulle! Anna aikaa - asioilla on taipumus järjestyä!
Omasta elämästäni. Sillä erotuksella, etten tavannut toista miestä chatissa, vaan työpaikalla. Eikä minun mieheni ollut välinpitämätön, vaan umpirakastunut minuun vielä 10 vuoden yhdessäolon jälkeen.
Minä tein ratkaisuni niin, etten sitten lopulta, pari vuotta tunteiden vuoristoradassa reissattuani, voinut jatkaa elämääni kummankaan kanssa. Nyt olen sinkku, tai yh-äiti, miten sen nyt sanoisi sitten. Joka tapauksessa, nyt minulla vasta on tunne, että elän. Ja vain itselleni ja lapselleni. Tähän asti olen aina pyrkinyt miellyttämään muita, ollut liian hellämielinen sanoakseni suoraan satuttavia asioita, valheiden verkossa rämpinyt. Nyt olen vapaa, ja nautin siitä.
...kuulla sinusta. Arvelinkin, etten ole ainoa. Mutta vielä hienompaa on kuulla että koet oman ratkaisusi vapauttavana!
Hyvää jatkoa!
törkeä huora!
Anteeksi, mutta missäs välissä tossa vaihdettiin valuuttaa?