Pettämisestä ja petyksi tulemisesta on tässä
foorumissa puhuttu paljon ja yhden oman säväyksen
tuon mukaan tähän.
Olin avioliitossa, josta puuttui se kaikkein
tärkein, se henkinen yhteys.
Tuo liitto kesti todella kauan, ahdistuksen ja
pahoinvoinnin peitti arki, työt ja muut kiireet.
Mutta se ahdistus lisääntyi vuosien myötä, vaikka
sen ajoittain saikin työnnettyä jonnekkin
taka-alalle.
Puhuin paljon ex-puolisolleni, puhuin meistä
kahdesta ja meidän suhteesta, tunteista ja siitä
miten ne saisi tasapainoon, kerroin olevani
ahdistunut suhteessamme.
Jostain syystä puoliso ei ymmärtänyt minua, ei
vain osannut. Tai niin ajattelin, mut ehkä asia
oli myös niin, että minä en osannut kuunnella
puolisioani, ehkä olin vain sokea.
Tästä on jo useita vuosia, kerran tapasin aivan
sattumalta erään minulle tuntemattoman ihmisen
kaikki tuntui natsaavan meillä, ajatukset elämän
arvot, koulutukset jne. Olin täysin myyty ja
hämmentynyt, olin myös onnellinen kun hänet
kohtasin. Oli ilmanmuuta selvä, että sovittiin
yhteyden pidosta, vaihdettiin numeroita ja myös
viestiteltiin ja soiteltiin toisillemme.
Niin kun tapana on käydä, niin kävi myös minulle
puoliso löysi minun puhelimesta vieraan ihmisen
viestin. Alkoi täysi kaaos, kaksiviikkoa oli
pelkkää riitaa, sitten alkoi perheterapeuttien
luona käynti, yksi avioliitto neuvoja sanoi kun
ensimmäisen kerran nähtiin, "olette kumpikin
todella yksinäisiä".
Sitä minä olin katsellut itse myös, että ei
puolisokaan hyvin meidän liitossa voi, vaikka itse
väittikin toista.
Puoliso olisi halunnu jatkaa meidän liittoa, minä
halusin aikaa miettiä haluanko jatkaa enää, sitten
parinkuukauden päästä halusin eroa hänestä.
Sitten alkoi puolison sukulaisten syyttely, kävin
noina kahtena kuukautena niin pohjalla,
kuin ihminen voi ikinä käydä, mutta selvisin sieltä
henkisesti ehjänä ja vahvempana kuin koskaan.
Nyt vuosien jälkeen olemme ex-puolisoni kanssa
hyviä kavereita, vaikka emme varmasti palaa
parisuhteeseen.
Minä olen vajaan kaksivuotta aloitellut uutta
suhdetta, uusin ajatuksin, nöyrinmielin ja
uskoen että onni voi myös minua kohdata.
Tuossa aiemmin eräs ihminen kirjoitti näin
ja hänen tekstiään lainaan.
Itse edellisessä liitossa varmasti tein nuo
perusvirheet.
"Tässäkö lienee sitten parisuhteittemme pieleen menemisen perimmäinen syy?! Että odotamme kumppanimme antavan meille kaiken sen mitä tarvitsemme? Ei se kuulkaa mene niin - kaikkia tarpeitamme emme saa yhden ihmisen taholta tyydytettyä. Ja sitäpaitsi, myös itse on oltava valmis antamaan kumppanille sitä mitä tämä haluaa...
Eli tällä perusteella AINA on suhteissa olemassa kolmannen pyörän mentävä reikä ;-) "
foorumissa puhuttu paljon ja yhden oman säväyksen
tuon mukaan tähän.
Olin avioliitossa, josta puuttui se kaikkein
tärkein, se henkinen yhteys.
Tuo liitto kesti todella kauan, ahdistuksen ja
pahoinvoinnin peitti arki, työt ja muut kiireet.
Mutta se ahdistus lisääntyi vuosien myötä, vaikka
sen ajoittain saikin työnnettyä jonnekkin
taka-alalle.
Puhuin paljon ex-puolisolleni, puhuin meistä
kahdesta ja meidän suhteesta, tunteista ja siitä
miten ne saisi tasapainoon, kerroin olevani
ahdistunut suhteessamme.
Jostain syystä puoliso ei ymmärtänyt minua, ei
vain osannut. Tai niin ajattelin, mut ehkä asia
oli myös niin, että minä en osannut kuunnella
puolisioani, ehkä olin vain sokea.
Tästä on jo useita vuosia, kerran tapasin aivan
sattumalta erään minulle tuntemattoman ihmisen
kaikki tuntui natsaavan meillä, ajatukset elämän
arvot, koulutukset jne. Olin täysin myyty ja
hämmentynyt, olin myös onnellinen kun hänet
kohtasin. Oli ilmanmuuta selvä, että sovittiin
yhteyden pidosta, vaihdettiin numeroita ja myös
viestiteltiin ja soiteltiin toisillemme.
Niin kun tapana on käydä, niin kävi myös minulle
puoliso löysi minun puhelimesta vieraan ihmisen
viestin. Alkoi täysi kaaos, kaksiviikkoa oli
pelkkää riitaa, sitten alkoi perheterapeuttien
luona käynti, yksi avioliitto neuvoja sanoi kun
ensimmäisen kerran nähtiin, "olette kumpikin
todella yksinäisiä".
Sitä minä olin katsellut itse myös, että ei
puolisokaan hyvin meidän liitossa voi, vaikka itse
väittikin toista.
Puoliso olisi halunnu jatkaa meidän liittoa, minä
halusin aikaa miettiä haluanko jatkaa enää, sitten
parinkuukauden päästä halusin eroa hänestä.
Sitten alkoi puolison sukulaisten syyttely, kävin
noina kahtena kuukautena niin pohjalla,
kuin ihminen voi ikinä käydä, mutta selvisin sieltä
henkisesti ehjänä ja vahvempana kuin koskaan.
Nyt vuosien jälkeen olemme ex-puolisoni kanssa
hyviä kavereita, vaikka emme varmasti palaa
parisuhteeseen.
Minä olen vajaan kaksivuotta aloitellut uutta
suhdetta, uusin ajatuksin, nöyrinmielin ja
uskoen että onni voi myös minua kohdata.
Tuossa aiemmin eräs ihminen kirjoitti näin
ja hänen tekstiään lainaan.
Itse edellisessä liitossa varmasti tein nuo
perusvirheet.
"Tässäkö lienee sitten parisuhteittemme pieleen menemisen perimmäinen syy?! Että odotamme kumppanimme antavan meille kaiken sen mitä tarvitsemme? Ei se kuulkaa mene niin - kaikkia tarpeitamme emme saa yhden ihmisen taholta tyydytettyä. Ja sitäpaitsi, myös itse on oltava valmis antamaan kumppanille sitä mitä tämä haluaa...
Eli tällä perusteella AINA on suhteissa olemassa kolmannen pyörän mentävä reikä ;-) "
Vastaukset 4
Vanhimmat
... lisätä muuuta kuin että onnellista loppuelämää sinulle. Kivasti ja selkeästi kirjoitettu tarina vaikka elämän karikkopaikoista kertoikin.
Turha täältä on "anteeksiantoa" hakea!
Anteeksi antoa??? Keneltä sinä luulet minun
pyytävän anteeksi, sinultako?????????
Ei taida kovin hyvin sinulla mennä?? hoh..
... sillä he eivät tiedä mistä puhut, kun taas esim minä tiedän. Mielestäni sun tapaukses ei ollu varsinaisesti pettämistä, vaan osittain oman huonon tilanteesi vuoksi ajauduit sellaisen henkilön läheisyyteen, joka ymmärsi ja kuunteli sinua. Onko se rikos, ei mun mielestäni. Sait voimia ja uskoa tehdä omalle elämällesi jotain, ja se on paljon se. Toivottavasti seuraavassa suhteessasi onnistut, ainakin varmaan osaat itse yrittää eri tavalla kuin aikaisemmin, vai mitä?