Asiat kyllä juontuvat niin pitkälle, etten jaksa, tai kukaan ei jaksaisi ehkä lukeakaan, joten tiivistetään... Äitini oikein ole osannut/jaksanut ottaa omaa rooliaan, vaan hakenut päinvastoin tukea ja ymmärtämystä epäonnistuneeseen avioliittoonsa ja uusperhetilanteeseensa, alle kouluikäisenä naapurit miettivät pari kertaa lastensuojeluilmoituksen tekemistä, ja harmi, etteivät tehneet, jonkun olisi pitänyt tilanteeseen puuttua. Isä ei työkiireiltään ja muutenkaan ehtinyt/viitsinyt (äitini ystävällisesti heti kertoi, kun ymmärtämystä riittävästi, että isäni olisi toivonut poikaa, eikä tytär muiden tytärten lisäksi kiinnostanut, sekä sen, ettei ikinä olisi jäänyt liittoonsa, ellen olisi sattunut syntymään)
No se siitä, luulin jo, että aika ja muu välimatka olisi parantanut asioita, ja äitinikin kypsynyt, mutta eipä sitten. Nyt kun opiskellut, saanut hyvän työpaikan ja löytänyt hyvän parisuhteen, odotan viimein ensimmäistä lastani. Ajattelin, että saisin tukea vanhemmilta, erityisesti äidiltä, mutta tämä välttää aiheen täysin. Ei kommentteja, ei kysymyksiä, ei odotusta. Kerran kysyin, mikä vialla, varsinkin kun isäni ei ole sanallakaan maininnut edes olevansa tietoinen lapsesta, mutta äiti kiukkuisena sanoi, ettei tiedä mitään, vaikka tosin voisimme mennä naimisiin. Ok, tottakai, mutta ei kai se ole lapsen vika? Mutta tätä puhumattomuutta siis jatkunut jo useamman kuukauden. Äitini kyllä jaksaa purkaa kaikki huolensa tähän suuntaan, parisuhteen isän kanssa, suhteen muihin sukulaisiin ja sen, kuinka saisi riitävästi rahaa. Rahaa ei tosin käytetä, ja tosiasiahan on, että mitään apua (mitä tosin ei ennenkään ole tullut, joten ei uutta) ei anneta. Raivostuttaa ja pistää matalaksi, avomiehen puolelta vanhemmat kuolleet, ja uuden asunnon ja kaiken muun hankinta edessä remontteineen, tiukkaa tulee.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
No se siitä, luulin jo, että aika ja muu välimatka olisi parantanut asioita, ja äitinikin kypsynyt, mutta eipä sitten. Nyt kun opiskellut, saanut hyvän työpaikan ja löytänyt hyvän parisuhteen, odotan viimein ensimmäistä lastani. Ajattelin, että saisin tukea vanhemmilta, erityisesti äidiltä, mutta tämä välttää aiheen täysin. Ei kommentteja, ei kysymyksiä, ei odotusta. Kerran kysyin, mikä vialla, varsinkin kun isäni ei ole sanallakaan maininnut edes olevansa tietoinen lapsesta, mutta äiti kiukkuisena sanoi, ettei tiedä mitään, vaikka tosin voisimme mennä naimisiin. Ok, tottakai, mutta ei kai se ole lapsen vika? Mutta tätä puhumattomuutta siis jatkunut jo useamman kuukauden. Äitini kyllä jaksaa purkaa kaikki huolensa tähän suuntaan, parisuhteen isän kanssa, suhteen muihin sukulaisiin ja sen, kuinka saisi riitävästi rahaa. Rahaa ei tosin käytetä, ja tosiasiahan on, että mitään apua (mitä tosin ei ennenkään ole tullut, joten ei uutta) ei anneta. Raivostuttaa ja pistää matalaksi, avomiehen puolelta vanhemmat kuolleet, ja uuden asunnon ja kaiken muun hankinta edessä remontteineen, tiukkaa tulee.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 5
Vanhimmat
siis olenhan saanut pientä rahallista apua silloin tällöin hätätapauksessa opiskeluaikoina, mutta nyt olen maksanut velkoja takaisin. Tuloista ja rahasta pitää olla puhuessa varovainen, ettei kateus herää. Viimeksi, myydessäni ensiasuntoani, oli äitini hyvin nyreänä, kunnes huomautti, ettei asunnosta saatu tarpeeksi voittoa (sitä tuli kuitenkin yli kaikkien odotusten) ja ensimmäisenä maksoin sitten äidilleni takaisin avustuksen, jonka oli aikoinaan asuntoa varten antanut. Tämä tehtiin tietysti isältäni salaa, jottei kuulemma yrittäisi päästä käsiksi rahoihin (luultavasti isä olisi jopa voinut kieltää ottamasta rahoja vastaan, joten luulen että perimmäinen syy se). No, joka tapauksessa kaikki nämä syyt yhdessä kiehuttavat niin paljon, että en enää tiedä, kuinka jaksan nähdä tai edes kuulla äidistäni vähään aikaan.
Luulisinpa, että odotuksesikin sujuisi rauhallisemmin ja vointisi paranisi, mikäli pääsisit tipsuttelemasta varpaillasi koko ajan äitisi takia.
Tuskinpa hän sinua mihinkään "tarvitseekaan". Ja jos hänellä on tarve puhua, niin soittakoon palvelevaan puhelimeen.
Kuulostaa tosi rankalta... :(
Anna aitisi olla omillaan.Tuollaine kaytos hanen puoleltaan on viimeinen asia mita sina tarvitset.
Olet huomannut aitisi olevan taysin itsekeskeinen typerys jolle sina et voi mitaan, han on nayttanyt vuosien mittaan uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ettei han tarvitse eika halua sinua eika halua erikoisemmin olla tekemisissa kanssasi.
Miksi siis piinaat itseasi? Jata hanet rauhaan ja keskittaydy nyt omaan perheeseesi ja tulevaan lapseesi.
Jos aitisi soittaa ja haluat ottaa sen soiton vastaan, juutele hanen kanssaan VAIN niin kauan kuin han pysyy kohteliaana: heti kun typera ruikutus alkaa katkaise puhelu.
Ymmarrettavaa on etta haluat aiti-hahmoa. Tiedatko , hoitokodeissa on paljon vanhempia ihmisia jotka rakastaisivat saada sinut/miehesi/lapsesi seuraksesi. (Heilta on joko omaiset kuolleet tai on muuten tilaisuus kayda harvemmin.) Kayppa "adoptoimassa" sielta aiti itsellesi. Saat olla aivan varma etta vierailujasi todella arvostetaan ja kaivataan.
Mistähän aloittaisin, ettei viestistäni tulisi liian pitkä luettavaksi. No, kerrotaampa hieman taustoja ensin täälläkin;
Synnyin 4kk vanhempieni avioitumisen jälkeen v.84. Isäni oli jo tuolloin paljon poissa kotoa töiden takia. Äitini syyttää minua avioitumisestaan, koska jos hän ei olisi tullut raskaaksi hän ei olisi joutunut naimisiin. Äitini purki turhautumistaan minuun heti lapsesta alkaen. Jos en vauvana suostunut heti nukahtamaan, hän antoi minulle luunapin, jotta nukahdin omaan itkuuni. Tämän hän on itse kertonut nauraen ja perusteli käytöksensä sillä, että olin tuhma. Kun olin n. 3-4v hän yritti raahata minut pimeään vaatekomeroon katsomaan mörköä ja nauroi. Minä huusin kauhusta jäykkänä. Vielä nykyäänkin pelkään pimeitä vaatehuoneita. Äidin tultua raskaaksi isälle 6 vuotta syntymäni jälkeen, minun mustasukkaisuuttani alettiin "hoitamaan" karkein. Painoni alkoi nousta ja tästä äitini inho minua kohtaan vain kasvoi. Mikä asia ikinä olikaan kyseessä, hän liitti siihen lihavuuteni. Uimarannalle mennessä hän muistutti siitä, kuin lihava olen ja että minun tulee sitten muistaa, että kaikki ihmiset rannalla katsovat minua ja ajattelevat, että "onpa tuo tyttö lihava!". Isä oli koko ajan vain enemmän poissa kotoa töiden takia ja minunkin käytökseni alkoi muuttumaan. Usein äiti kantoi minut hiuksista ja kasvoista rappukäytävään häpeämään. Ensimmäisellä luokalla olin laihdutuskuurilla ensimmäisen kerran. En saanut syödä mitään klo 18 jälkeen ja sain syödä vain jotain kasviskeittoa tietyn määrän. Tästä aiheutui se, että ostin salaa karkkia koulumatkalla ja ahnehdin kaiken kerralla. Syömishäiriöni alkoivat tuolloin. Sisareni kasvettua ja lihottua lapseni, hän alkoi syöttämään tälle ala-asteella kaiken maailman nesteenpoistajia ja rasvasieppareita. Minä olin tuolloin ylä-asteella.
Tämä kaikki jatkuu edelleen. Voitteko uskoa, että 6 vuoden sisällä painoni on vaihdellut 50kg-100kg välillä! Suolistoni on pilalla painonvaihteluideni, vääristyneiden ruokatottumusten ja laihdutuspillereiden vuoksi.
En jaksa kirjoittaa enempää, asiaa kyllä riittäisi. Keskustelen asiasta mielelläni lisää, jos joku haluaa.