Täällä törmää välillä aivan järkeviinkin ihmisiin, jotka antavat vakavalla naamalla ohjeita yksinäisille. Ohjeiden perussisältö on usein se, että opi ensin elämään yksin ja vasta sitten hae parisuhdetta. Minua on alkanut mietityttää, että mahtavatkohan nämä ihmiset alkuunkaan puhua samasta yksinäisyydestä kuin mitä
esimerkiksi itse koin nuorempana ja mitä varmasti monet muutkin kokevat parhaillaan. Kun itse puhun yksinäisyydestä, en tarkoita mitään wannabe yksinäisyyttä suhteiden välillä vaan totaalista suhteidenpuuttumista. Jotenkin tuntuu kornilta, kun suhteita läpikäynyt ihminen alkaa saarnaamaan kenties AINA yksin eläneelle kuinka hänen tulee "oppia" elämään yksin. Jotenkin luulisi, että oikeasti yksinäinen ihminen on jo oppinut elämään yksin ja tietää esimerkiksi vuosikymmenen kokemuksesta että ei siitä pidä. Ihmisen joka on jo elänyt parisuhteessa on kenties hyvä "oppia"
uudestaan elämään yksin, mutta hän on henkisesti aivan eriasemassa kuin ihminen joka on aina ollut aidosti yksinäinen. Yksinäisyyttäkin voi oppia sietämään aivan eritavalla, kunhan ensin tietää millaista parisuhteessa eläminen on.
Kuinka moni on sitä mieltä, että oikeasti yksinäisten miesten ja naisten olisi vain
kadottava näyttamöltä "hoitamaan itseään kuntoon" (mitä se mahtaakaan tarkoittaa), tyydyttävä yksinäisyyteensä ja kuvitella, että kumppani tämän jälkeen kenties ilmestyy kuin Manulle illallinen? Onkohan kukaan muu kiinnittänyt huomiota siihen,
että näiden elämänohjeiden kohderyhmä on ilmeisesti parisuhteessa jo elänyt nyt toistaiseksi yksinäinen ihminen, eika välttämättä totaalisen yksinäinen ihminen? Onko kukaan muu häiriintynyt siitä, että näitä kahta eri yksinäisten ryhmää pakotetaan samaan muottiin?
Itse olen ollut yksinäinen näissä molemmissa
ryhmissä (lucky me) ja tiedän kuinka typeriltä/pinnallisilta nämä elämänohjeet
olisivat tuntuneet nuorempana. Vähän niin kuin yläluokan kehoitus köyhällistölle
syödä leivoksia, silloin kun he todellisuudessa tarvitsivat leipää. Tietenkin on selvä, että kumppanin löytää helpommin jos sellaista ei akuutisti tarvitse. Niille joilla on annetaan vielä enemmän ja niiltä joilla ei juuuri mitään ole viedään sekin vähä pois, mutta tuskin nuoren ihmisen huolta kumppanin löytymisestä,
voi tuosta noin vain kääntää pois päältä. Kumppanin löytämisen tarve on kuitenkin yksi
meidän vahvimmista biologisista tarpeistamme. Itse neuvoisin oikeasti yksinäisiä ihmisiä etsimään toista oikeasti yksinäistä ihmistä. Heitä on varmasti jokseenkin yhtä paljon molemmista sukupuolista. Jos itsesi kaltaiset yksinäiset ihmiset eivät kiinnosta, niin opi nauttimaan yksinäisyydestäsi parhaasi mukaan. Ehkä jollain konstilla opit tämän taidon ja se ihannekumppani putoaa sinulle tämän jälkeen kuin se Manun illallinen. Peukkuja!
esimerkiksi itse koin nuorempana ja mitä varmasti monet muutkin kokevat parhaillaan. Kun itse puhun yksinäisyydestä, en tarkoita mitään wannabe yksinäisyyttä suhteiden välillä vaan totaalista suhteidenpuuttumista. Jotenkin tuntuu kornilta, kun suhteita läpikäynyt ihminen alkaa saarnaamaan kenties AINA yksin eläneelle kuinka hänen tulee "oppia" elämään yksin. Jotenkin luulisi, että oikeasti yksinäinen ihminen on jo oppinut elämään yksin ja tietää esimerkiksi vuosikymmenen kokemuksesta että ei siitä pidä. Ihmisen joka on jo elänyt parisuhteessa on kenties hyvä "oppia"
uudestaan elämään yksin, mutta hän on henkisesti aivan eriasemassa kuin ihminen joka on aina ollut aidosti yksinäinen. Yksinäisyyttäkin voi oppia sietämään aivan eritavalla, kunhan ensin tietää millaista parisuhteessa eläminen on.
Kuinka moni on sitä mieltä, että oikeasti yksinäisten miesten ja naisten olisi vain
kadottava näyttamöltä "hoitamaan itseään kuntoon" (mitä se mahtaakaan tarkoittaa), tyydyttävä yksinäisyyteensä ja kuvitella, että kumppani tämän jälkeen kenties ilmestyy kuin Manulle illallinen? Onkohan kukaan muu kiinnittänyt huomiota siihen,
että näiden elämänohjeiden kohderyhmä on ilmeisesti parisuhteessa jo elänyt nyt toistaiseksi yksinäinen ihminen, eika välttämättä totaalisen yksinäinen ihminen? Onko kukaan muu häiriintynyt siitä, että näitä kahta eri yksinäisten ryhmää pakotetaan samaan muottiin?
Itse olen ollut yksinäinen näissä molemmissa
ryhmissä (lucky me) ja tiedän kuinka typeriltä/pinnallisilta nämä elämänohjeet
olisivat tuntuneet nuorempana. Vähän niin kuin yläluokan kehoitus köyhällistölle
syödä leivoksia, silloin kun he todellisuudessa tarvitsivat leipää. Tietenkin on selvä, että kumppanin löytää helpommin jos sellaista ei akuutisti tarvitse. Niille joilla on annetaan vielä enemmän ja niiltä joilla ei juuuri mitään ole viedään sekin vähä pois, mutta tuskin nuoren ihmisen huolta kumppanin löytymisestä,
voi tuosta noin vain kääntää pois päältä. Kumppanin löytämisen tarve on kuitenkin yksi
meidän vahvimmista biologisista tarpeistamme. Itse neuvoisin oikeasti yksinäisiä ihmisiä etsimään toista oikeasti yksinäistä ihmistä. Heitä on varmasti jokseenkin yhtä paljon molemmista sukupuolista. Jos itsesi kaltaiset yksinäiset ihmiset eivät kiinnosta, niin opi nauttimaan yksinäisyydestäsi parhaasi mukaan. Ehkä jollain konstilla opit tämän taidon ja se ihannekumppani putoaa sinulle tämän jälkeen kuin se Manun illallinen. Peukkuja!
Vastaukset 14
Vanhimmat
Monella menee tosiaan helposti yksinolo ja yksinäisyys sekaisin, varsinkin jos ei ole kokenut tilannetta jossa on yksin omasta tahdostaan riippumatta. Miehillä ainakaan yksinolo ei johda tilastojenkaan valossa muuhun kuin syrjäytymiseen ja ennenaikaiseen kuolemaan ;).
Parisuhteettomuuskin voi olla itsetuntoa romuuttava tekijä, eikä siinä mikään kehoitus ajatella positiivisesti käännä kelkkaa vaikka tarkoitus hyvä olisikin.
Jep, tuo sukupuoli ero on olemassa. Naiset sietävät yksinäisyyttä paremmin. Johtunee varmaan siitä, että miehet ovat perinteisesti kuolleet aikaisemmin tai sitten siitä, että miesten jättämistodennäköisyys on suurempi. Suurin osa väkivallan teoistakin kuten myös raiskauksista on kait yksinäisten nuorten miesten tekemiä...
täällä hyvin siitä, että ei kai kenenkään pidä ryhtyä seurustelemaan jonkun kanssa vain säälistä. Olen tismalleen samaa mieltä.
Eli kun kirjoitan, että ensin pitäisi oppia elämään yksin, niin tarkoitan juuri sitä, että elämässä pitäisi olla sisältöä myös ilman kumppania. Vasta silloin voi olla annettavaa myös toiselle ihmiselle.
Oma ymmärrykseni hyvästä parisuhteesta on sellainen, jossa molemmat seisovat omilla jaloillaan, lähekkäin ja *aika ajoin* toisiinsa tukeutuenkin, mutta ei niin että toinen jatkuvasti joutuisi kannattalemaan toista.
Ja silloin, jos toisella ei ole tarjottavanaan muuta kuin katkeruutta omasta yksinäisyydestä, niin häntä joutuu kannattelemaan liikaa.
Siksi kehoitinkin oikeasti yksinäisiä ihmisiä hakemaan seuraa kaltaisistaan. Kun molemmat tietävät yksinäisyyteen liittyvät tunteet ja ovat samoissa asemissa, voi suhde aivan hyvin toimiakin ja auttaa molempia.
Toisekseen kyllä jotkut omilla jaloillaankin seisovat ihmiset voivat harkita suhdetta yksinäisen/masentuneen kanssa ilman mielenvikaisuutta. Ainakin itse voin. Yksinäisten joukossa on myös oikeita kultakimpaleita. Vaativat ehkä pientä kiillotusta, mutta eivät he aina ole toivottomia tapauksia myöskään sille vahvemmalle persoonalle. Tiedän tämän, koska olen itse ollut siinä jamassa:=)
Tuo ihanneparisuhde onkin kiintoisa aihe...Toki ihanneihminen on vahva, kaunis, älykäs, sosiaalinen yms. js ihannesuhde on ehkä suhde kahden tälläisen vahvan optimiyksilön välillä. Mutta oletetaanpa, että toinen esimerkiksi sairastuu pitkäkestoiseen sairauteen niin, että suhde ei enää olekaan "tasa-arvoinen". Jos tässä tilanteessa, vahvempi osapuoli ottaa ja häipyy olisi se ilmeisesti tuossa sinun parisuhde kuvassa aivan OK asia. Itse sanoisin kuitenkin, että vahvemman häipyminen on merkki siitä että aikaisempi "optimisuhde" olikin juuresta mätä.
Olet tästä erimieltä, mutta juuri tämän takia minusta terveen ja täyden suhteen yksi kulmakivi on siinä, että molemmat tuntevat onnellisuutta toisen takia. Ts. molempien hyvinvointi ja onnellisuus on ainakin osin sidoksissa toisen hyvinvointiin ja onnellisuuteen. Jos toinen ajautuu vaikeuksiin, toinen pysyy rinnalla ja auttaa, vaikka kylmä cost-benefit lasku antaisikin ymmärtää että on parempi häipyä. Rakkauden kuuluukin olla vähän irrattionaalista mitä tulee riippuvaisuuden tunteeseen toista kohtaan...
on siinä 80-90 ja jo paljon aikaisemminkin ja aika usein jo nuorellakin iällä, on se ihanaa, että voi toiseen tukeutua, puolin ja toisin.
Kiribati ei tiedä mistään sairauksista eikä vanhenemisesta vielä yhtikäs mitään. Monet sairastuvat parhaassa iässä esim. rintasyöpään, niin onhan se ihana asia, että tällainen henkilö voi todella tukeutua toiseen.
Nostan olematonta hattua sellaisille henkilöille, jotka toimivat omaishoitajina aviopuolisoilleen.
Kiribatin kirjoitus oli kylmä ja kuin jostain kirjasta suoraan kirjoitettu, siis ei tästä maailmasta.
Mielestäni fiksut ja henkisesti vahvat ihmiset valitsevat tietoisesti "yksinäisyyden", eli seksittömän/parisuhdettoman elämän. Nössykät sitten yrittävät epätoivoisesti pariutua, koska eivät pysty elämään aidosti itsenäistä elämää.
Jep, lähdetään kaikki luostariin siellä ne kaikki fiksut ja henkisesti vahvat ihmiset luuraavat...
Joo'o, vahva mies ei naista tarvitse, mutta erona runkkareihin hän järkkää kyllä pimperoa tarvittaessa ja nopeasti.
Yksinäisissä on se ongelma, että 9/10 on itkupillejä joilla viiraa päässä (itsemurha-ajatuksia, sairaalloista mustasukkaisuutta, takertumista, väkivaltaisuutta ja mielenterveysongelmia) ja niiden kanssa ei kyllä kannata olla missään tekemisissä. Sellaisten ihmisten tapa on yleensä imeä muista energiaa omiin vaivoihinsa, minkä jälkeen he ihmettelevät miksi ovat yksin.
Itseäni ei ainakaan huvittaisi seurustella kenenkään itsemurhalla uhkailevan kanssa, siitä seuraa vain vastuuta ja ongelmia, ja niiden minimointi parisuhteessa on tärkeätä. Eri asia ovat sitten taas ne jotka ovat sinut yksinäisyytensä kanssa ja viihtyvätkin niin. Heitä on harvassa.
Jos ihmisellä on "itsemurha-ajatuksia, sairaalloista mustasukkaisuutta, takertumista, väkivaltaisuutta ja mielenterveysongelmia", hän EI ole oppinut elämään yksin. Juuri heidänlaisilleen kehotus oppia elämään yksin on paikallaan.
Minusta tuo kehotus on ylipäänsä paikallaan kenelle vain normaalillekin sinkulle, koska normaali ihminen viihtyy myös yksin. Jos ihmisellä on väkisin pakko olla joku, hän ei voi hyvin. Itse en ainakaan seurustelisi kenenkään suhteeseen kerjäävän, yksinäisyyttään itkevän ressukan kanssa.
tiedän kyllä on itse mt-ongelmainen, jolta eivät onnistu suhteet vastakkaiseen sukupuoleen vaikka yritys on kova. Megafoni soi kovaa omia virheitä, ja sen me kaikki tiedämme kyllä.
Mihin perustat väitteesi? Positiivisen teorian esittäjänä todistustaakka on sinulla.
Tapasin kerran kauan poikamieselämää eläneen miehen. En jaksa enää pelailla mitään jee-deittaillaax-vähänköHeiHienoo-juttuja vaan kuvioihin on tullu itselleni selkeesti elämänkumppanin katteleminen. Ajattelin sitten, että ihanaa, tämähän sattui paremminkin kuin hyvin...tuntui siltä, että olisin ollut onnekas löytäessäni itsenäisen miehen (hän osasi elää yksin, oli ollut yksin useita vuosia) joka varmaan tuntee itsensä jo siis hyvin ja tietää, millaisen naisen hän haluaa...
...Nooh, enpä ole ennen sellaiseen säätämiseen ollut osallistuneena :) Hirveetä soutamista ja huopaamista, "En mä tiedä mitä mä haluan" "Joo siis tiedän mä mitä mä haluan". Ja lopuksi sain pakit, vaikka musta meillä meni ihan normaalisti kuten pareilla aluksi menee tapaillessa. Jäin sellainen olo, että se mies säikähti jotain ja rynnisti karkuun, tai jotain...