Moi.
Täällä olis pian kahdeksantoista vuotta täyttävä naisenalku pahassa pulassa. Olen seurustellut nykyisen poikaystäväni kanssa kaksi vuotta. Alussa koko homma toimi hyvin, olin aika sokea eikä mua häirinnyt liiemmin, että mieheni luuhasi joka viikonloppuna baareissa, kierteli Suomea, kävi kaveriporukoissaan ties missä. Porukoissa oli pääasiassa hirveitä vamppiakkoja, mutta ajattelin sinisilmäisesti, että miksipäs poikaystäväni minua pettäisi. Viime keväänä kaikki kuitenkin muuttui. Huomasin, että miekkoseni alkoi olla yhä useammin poissa luotani. Näimme lähinnä muutamana päivänä viikolla muutaman tunnin ajan. Sitten hän alkoi käymään laivalla, vähintään kerran kuukaudessa! Puolen vuoden sisään hän oli viettänyt kuusi viikonloppua laivalla – eikä suinkaan minun kanssani – omissa porukoissaan. Ne viikonloput, joita hän ei viettänyt laivalla, hän oli pääasiassa jossain muualla kuin kanssani.
Pikkuhiljaa mua alkoikin todella ärsyttää. Ensin pyytelin häntä kohteliaasti harkitsemaan, ovatko kaikki menot tarpeellisia ja että olisi suhteemme jatkumisen kannalta tärkeää nähdä enemmän ja viettää yhdessä laatuaikaa. Viesti ei mennyt perille: hän väittää joka kerta itsepäisesti, ettei käy omasta mielestään paljon missään tai tee mitään erityistä. Hänenkin mielestään tapasimme liian harvoin, mutta perättömistä lupauksistaan huolimatta, mitään muutosta parempaan ei tapahtunut.
Tiedän, ettei häneen voi luottaa. Hänellä on inhottava tapa valehdella päin naamaa. Jos esimerkiksi olen nähnyt hänet kahvilla toisen naisen kanssa ja kysäisen ystävällisesti, mitä hän on päivän aikana puuhaillut, hän jättää tahallaan kertomatta totuuden. Tuo sama toistui turhan usein, enkä osittain siksi osaa enää luottaa häneen.
Mieheni jatkuva poissaolo on nakertanut suhdettamme. Hän salailee viimeiseen asti jokaista menoaan ja paljastaa mielipidettäni kysymättä omat suunnitelmansa viime hetkellä. Joka kerran jälkeen hän pyytelee säälittävästi typerää käytöstään ja itsekkyyttään anteeksi: siitä on muodostunut tapa, joka ei tosin merkitse minulle mitään, sillä myöskään mitään muutosta ei ole tapahtunut. Seurustelumme alkuaikoina ja vielä myöhemminkin ajattelin ja toivoin, ettei kukaan voi koko aikaa olla niin ilkeä. Elin toivossa, että hän muuttuisi vielä jonain päivänä, mutta muutosta ei ole tapahtunut.
Nyt kahden vuoden yhdessäolon jälkeen olen alkanut miettimään vakavasti, voisiko elämä joko yksin tai jonkun muun kanssa olla arvokkaampaa. Tiedän olevani rakastamisen arvoinen ihminen, myös ulkomuotoani on kehuttu useilta tahoilta. Olen yrittänyt tehdä myönnytyksiä, jotta suhteemme alkaisi jälleen toimimaan, mutta en tiedä onko minun kannattavaa yrittää muuttaa toista ihmistä itselleni sopivaksi. Rakastan miestäni valtavasti, joskus tunnen kuitenkin epätoivoista vihaa ja surua siitä, ettei suhteemme ole täydellinen. En oikeastaan tiedä onko rakkauteni tottumusta häneen tai riippuvuutta hänestä, vai onko se todella oikeaa rakkautta. Tuntuu, että hän loukkaa minua liian usein, toisinaan tahtomattaan ja toisinaan suutuspäissään. Tiedän kuitenkin, että hänkin rakastaa minua.
Haluaisinkin tietää, onko kukaan muu käynyt läpi vastaavanlaista tilannetta suhteessa, ja selvinnyt siitä onnistuneesti kohti parempaa tulevaisuutta – tavalla tai toisella. Olisin kiitollinen, jos jaksatte kertoa kokemuksia tai parannusehdotuksia. Kiitos!
Täällä olis pian kahdeksantoista vuotta täyttävä naisenalku pahassa pulassa. Olen seurustellut nykyisen poikaystäväni kanssa kaksi vuotta. Alussa koko homma toimi hyvin, olin aika sokea eikä mua häirinnyt liiemmin, että mieheni luuhasi joka viikonloppuna baareissa, kierteli Suomea, kävi kaveriporukoissaan ties missä. Porukoissa oli pääasiassa hirveitä vamppiakkoja, mutta ajattelin sinisilmäisesti, että miksipäs poikaystäväni minua pettäisi. Viime keväänä kaikki kuitenkin muuttui. Huomasin, että miekkoseni alkoi olla yhä useammin poissa luotani. Näimme lähinnä muutamana päivänä viikolla muutaman tunnin ajan. Sitten hän alkoi käymään laivalla, vähintään kerran kuukaudessa! Puolen vuoden sisään hän oli viettänyt kuusi viikonloppua laivalla – eikä suinkaan minun kanssani – omissa porukoissaan. Ne viikonloput, joita hän ei viettänyt laivalla, hän oli pääasiassa jossain muualla kuin kanssani.
Pikkuhiljaa mua alkoikin todella ärsyttää. Ensin pyytelin häntä kohteliaasti harkitsemaan, ovatko kaikki menot tarpeellisia ja että olisi suhteemme jatkumisen kannalta tärkeää nähdä enemmän ja viettää yhdessä laatuaikaa. Viesti ei mennyt perille: hän väittää joka kerta itsepäisesti, ettei käy omasta mielestään paljon missään tai tee mitään erityistä. Hänenkin mielestään tapasimme liian harvoin, mutta perättömistä lupauksistaan huolimatta, mitään muutosta parempaan ei tapahtunut.
Tiedän, ettei häneen voi luottaa. Hänellä on inhottava tapa valehdella päin naamaa. Jos esimerkiksi olen nähnyt hänet kahvilla toisen naisen kanssa ja kysäisen ystävällisesti, mitä hän on päivän aikana puuhaillut, hän jättää tahallaan kertomatta totuuden. Tuo sama toistui turhan usein, enkä osittain siksi osaa enää luottaa häneen.
Mieheni jatkuva poissaolo on nakertanut suhdettamme. Hän salailee viimeiseen asti jokaista menoaan ja paljastaa mielipidettäni kysymättä omat suunnitelmansa viime hetkellä. Joka kerran jälkeen hän pyytelee säälittävästi typerää käytöstään ja itsekkyyttään anteeksi: siitä on muodostunut tapa, joka ei tosin merkitse minulle mitään, sillä myöskään mitään muutosta ei ole tapahtunut. Seurustelumme alkuaikoina ja vielä myöhemminkin ajattelin ja toivoin, ettei kukaan voi koko aikaa olla niin ilkeä. Elin toivossa, että hän muuttuisi vielä jonain päivänä, mutta muutosta ei ole tapahtunut.
Nyt kahden vuoden yhdessäolon jälkeen olen alkanut miettimään vakavasti, voisiko elämä joko yksin tai jonkun muun kanssa olla arvokkaampaa. Tiedän olevani rakastamisen arvoinen ihminen, myös ulkomuotoani on kehuttu useilta tahoilta. Olen yrittänyt tehdä myönnytyksiä, jotta suhteemme alkaisi jälleen toimimaan, mutta en tiedä onko minun kannattavaa yrittää muuttaa toista ihmistä itselleni sopivaksi. Rakastan miestäni valtavasti, joskus tunnen kuitenkin epätoivoista vihaa ja surua siitä, ettei suhteemme ole täydellinen. En oikeastaan tiedä onko rakkauteni tottumusta häneen tai riippuvuutta hänestä, vai onko se todella oikeaa rakkautta. Tuntuu, että hän loukkaa minua liian usein, toisinaan tahtomattaan ja toisinaan suutuspäissään. Tiedän kuitenkin, että hänkin rakastaa minua.
Haluaisinkin tietää, onko kukaan muu käynyt läpi vastaavanlaista tilannetta suhteessa, ja selvinnyt siitä onnistuneesti kohti parempaa tulevaisuutta – tavalla tai toisella. Olisin kiitollinen, jos jaksatte kertoa kokemuksia tai parannusehdotuksia. Kiitos!
Vastaukset 8
Vanhimmat
ekaks tietenkin kannattaa keskustella miehesi kanssa suoraan tuntemuksistasi ja jos hän tajuaa tekonsa, on teillä vielä toivoa. Mutta, valitettavasti luulen, että sinun on itsesi takia parempi lähteä tuosta suhteesta. Olet arvokkaampi. Et todellakaan saa alistua tuollaiseen, tuotako muka haluat loppuelämäsi olevan? Valehtelevan miehenkö haluat lapsillesi isäksi? Mietihän vähän. Jaksamista Sinulle!
90 prosenttia tulevista vastaajista kehottaa sinua jättämään tämä rakastamasi mies, jotta et satuta itseäsi.
Toivottavasti homma alkaa toimia, mutta musta sua viedään kuin pässiä narussa tai poroa palleista. Päästä irti.
Mulla ainakaan ei ole viisasten kiveä tähän, toivottavasti kaikki käy hyvin!
Enpä usko että hän sua oikeasti rakastaa. Hän on susta vaan jollakin tavalla riippuvainen, kun ei kuitenkaan oo sua jättänyt. Tiedän että on todella vaikeaa irrottaa, mutta tekisit ainakin selväksi miehellesi ettet ole mikään itsestäänselvyys eikä hän voi elää ikään kuin sinkku jos seurustelee!
Jos oma ystäväsi kertoisi sulle tälläisen tarinan ja pyytäisi neuvoa.Mitä sanoisit?
Olette riippuvaisuussuhteessa toisiinne tai vain tottumuksen vuoksi yhdessä. Poikaystäväsi on usein ymmärtänyt kuinka huonosti kohtelee sinua mutta ei saa mitään tehtyä asialle..koska ei oikeasti välitä muista kuin itsestään.
Olet fiksu ja tunteva naisenalku ja ansaitset taatusti parempaa kuin itsekkään sian..luuletko että hän kenties taianomaisesti muuttuu herrasmieheksi? Tuskin, oman visioni mukaan tulet kärsimään lopunikääsi hänen valehtelustaan ja kikkailustaan..tai siis ne muutamat vuodet jotka vielä kykenette olemaan yhdessä.
Parempi siis että lakkaat tuhlaamasta arvokkaita nuoruusvuosiasi tuollaiseen tyyppiin, ota omaksesi mitä ansaitset, rakkautta ja arvostusta, hienoja nuoria miehiäkin yhä on jossakin..
Eli profeetta taisi tietää mitä puhui..
Niin.. Niistä kymmenistä keskusteluista ei vain ole vieläkään löytynyt mitään konkreettista apua suhteemme tulevaisuutta ajatellen. On todella vaikea päättää, toimiiko sydämen vai aivojen mukaan. Jos käyttäisin pelkkää päätäni, olisin varmaankin jo lopettanut suhteen, mutta kun se on niin vaikeaa, enkä tiedä, haluanko mieheni todella pois elämästäni....
Olin 19 vuotiaana vastaavassa tilanteessa. Puolitoista vuotta olin seurustellut "elämäni" miehen kanssa, mutta miestä rupesikin siinä vaiheessa kiinnostamaan suhteen ulkopuolinen elämä enemmän. Vieläkään en usko, että pettämisestä oli kyse, vaikka valheita sain kuulla suun täydeltä. Juuri tuollaisia, että asioita jätettiin kertomatta. Rakastin myös miestäni yli kaiken ja alussa en ajatellutkaan eroa. Kuitenkin puolen vuoden aikana ajatus kypsyi ja kypsyi. En kestänyt enää sitä nöyryytystä, että minulle sai valehdella ja tehdä mitä vaan. Vaikeaa se kuitenkin oli ja vasta kolmas ero piti... Mies katui jälkeenpäin ja olisi halunnut takaisin, mutta olin vahva ja jatkoin omaa elämääni -yksin =).
Sulla on jossain odottamassa aivan toisenlainen maailma. Ei tuollanen ole parisuhde-elämää! Ihmettelen kuinka olet noinkin kauan katsellut tollasta toimintaa. Ei poika/tyttöystävä luuhaile ympäriinsä jos hän rakastaa toista. Minä tiedän mitä on rakastaa koska tunnen sen. Kaikki kaveripippalot jää kakkoseksi tyttöystäväni rinnalla! Niin paljon tahdon olla hänen kanssaan! Voit siis löytää muualta oikeaa rakkautta. =)