Moi.
Täällä olis pian kahdeksantoista vuotta täyttävä naisenalku pahassa pulassa. Olen seurustellut nykyisen poikaystäväni kanssa kaksi vuotta. Alussa koko homma toimi hyvin, olin aika sokea eikä mua häirinnyt liiemmin, että mieheni luuhasi joka viikonloppuna baareissa, kierteli Suomea, kävi kaveriporukoissaan ties missä. Porukoissa oli pääasiassa hirveitä vamppiakkoja, mutta ajattelin sinisilmäisesti, että miksipäs poikaystäväni minua pettäisi. Viime keväänä kaikki kuitenkin muuttui. Huomasin, että miekkoseni alkoi olla yhä useammin poissa luotani. Näimme lähinnä muutamana päivänä viikolla muutaman tunnin ajan. Sitten hän alkoi käymään laivalla, vähintään kerran kuukaudessa! Puolen vuoden sisään hän oli viettänyt kuusi viikonloppua laivalla – eikä suinkaan minun kanssani – omissa porukoissaan. Ne viikonloput, joita hän ei viettänyt laivalla, hän oli pääasiassa jossain muualla kuin kanssani.
Pikkuhiljaa mua alkoikin todella ärsyttää. Ensin pyytelin häntä kohteliaasti harkitsemaan, ovatko kaikki menot tarpeellisia ja että olisi suhteemme jatkumisen kannalta tärkeää nähdä enemmän ja viettää yhdessä laatuaikaa. Viesti ei mennyt perille: hän väittää joka kerta itsepäisesti, ettei käy omasta mielestään paljon missään tai tee mitään erityistä. Hänenkin mielestään tapasimme liian harvoin, mutta perättömistä lupauksistaan huolimatta, mitään muutosta parempaan ei tapahtunut.
Tiedän, ettei häneen voi luottaa. Hänellä on inhottava tapa valehdella päin naamaa. Jos esimerkiksi olen nähnyt hänet kahvilla toisen naisen kanssa ja kysäisen ystävällisesti, mitä hän on päivän aikana puuhaillut, hän jättää tahallaan kertomatta totuuden. Tuo sama toistui turhan usein, enkä osittain siksi osaa enää luottaa häneen.
Mieheni jatkuva poissaolo on nakertanut suhdettamme. Hän salailee viimeiseen asti jokaista menoaan ja paljastaa mielipidettäni kysymättä omat suunnitelmansa viime hetkellä. Joka kerran jälkeen hän pyytelee säälittävästi typerää käytöstään ja itsekkyyttään anteeksi: siitä on muodostunut tapa, joka ei tosin merkitse minulle mitään, sillä myöskään mitään muutosta ei ole tapahtunut. Seurustelumme alkuaikoina ja vielä myöhemminkin ajattelin ja toivoin, ettei kukaan voi koko aikaa olla niin ilkeä. Elin toivossa, että hän muuttuisi vielä jonain päivänä, mutta muutosta ei ole tapahtunut.
Nyt kahden vuoden yhdessäolon jälkeen olen alkanut miettimään vakavasti, voisiko elämä joko yksin tai jonkun muun kanssa olla arvokkaampaa. Tiedän olevani rakastamisen arvoinen ihminen, myös ulkomuotoani on kehuttu useilta tahoilta. Olen yrittänyt tehdä myönnytyksiä, jotta suhteemme alkaisi jälleen toimimaan, mutta en tiedä onko minun kannattavaa yrittää muuttaa toista ihmistä itselleni sopivaksi. Rakastan miestäni valtavasti, joskus tunnen kuitenkin epätoivoista vihaa ja surua siitä, ettei suhteemme ole täydellinen. En oikeastaan tiedä onko rakkauteni tottumusta häneen tai riippuvuutta hänestä, vai onko se todella oikeaa rakkautta. Tuntuu, että hän loukkaa minua liian usein, toisinaan tahtomattaan ja toisinaan suutuspäissään. Tiedän kuitenkin, että hänkin rakastaa minua.
Haluaisinkin tietää, onko kukaan muu käynyt läpi vastaavanlaista tilannetta suhteessa, ja selvinnyt siitä onnistuneesti kohti parempaa tulevaisuutta – tavalla tai toisella. Olisin kiitollinen, jos jaksatte kertoa kokemuksia tai parannusehdotuksia. Kiitos!
Täällä olis pian kahdeksantoista vuotta täyttävä naisenalku pahassa pulassa. Olen seurustellut nykyisen poikaystäväni kanssa kaksi vuotta. Alussa koko homma toimi hyvin, olin aika sokea eikä mua häirinnyt liiemmin, että mieheni luuhasi joka viikonloppuna baareissa, kierteli Suomea, kävi kaveriporukoissaan ties missä. Porukoissa oli pääasiassa hirveitä vamppiakkoja, mutta ajattelin sinisilmäisesti, että miksipäs poikaystäväni minua pettäisi. Viime keväänä kaikki kuitenkin muuttui. Huomasin, että miekkoseni alkoi olla yhä useammin poissa luotani. Näimme lähinnä muutamana päivänä viikolla muutaman tunnin ajan. Sitten hän alkoi käymään laivalla, vähintään kerran kuukaudessa! Puolen vuoden sisään hän oli viettänyt kuusi viikonloppua laivalla – eikä suinkaan minun kanssani – omissa porukoissaan. Ne viikonloput, joita hän ei viettänyt laivalla, hän oli pääasiassa jossain muualla kuin kanssani.
Pikkuhiljaa mua alkoikin todella ärsyttää. Ensin pyytelin häntä kohteliaasti harkitsemaan, ovatko kaikki menot tarpeellisia ja että olisi suhteemme jatkumisen kannalta tärkeää nähdä enemmän ja viettää yhdessä laatuaikaa. Viesti ei mennyt perille: hän väittää joka kerta itsepäisesti, ettei käy omasta mielestään paljon missään tai tee mitään erityistä. Hänenkin mielestään tapasimme liian harvoin, mutta perättömistä lupauksistaan huolimatta, mitään muutosta parempaan ei tapahtunut.
Tiedän, ettei häneen voi luottaa. Hänellä on inhottava tapa valehdella päin naamaa. Jos esimerkiksi olen nähnyt hänet kahvilla toisen naisen kanssa ja kysäisen ystävällisesti, mitä hän on päivän aikana puuhaillut, hän jättää tahallaan kertomatta totuuden. Tuo sama toistui turhan usein, enkä osittain siksi osaa enää luottaa häneen.
Mieheni jatkuva poissaolo on nakertanut suhdettamme. Hän salailee viimeiseen asti jokaista menoaan ja paljastaa mielipidettäni kysymättä omat suunnitelmansa viime hetkellä. Joka kerran jälkeen hän pyytelee säälittävästi typerää käytöstään ja itsekkyyttään anteeksi: siitä on muodostunut tapa, joka ei tosin merkitse minulle mitään, sillä myöskään mitään muutosta ei ole tapahtunut. Seurustelumme alkuaikoina ja vielä myöhemminkin ajattelin ja toivoin, ettei kukaan voi koko aikaa olla niin ilkeä. Elin toivossa, että hän muuttuisi vielä jonain päivänä, mutta muutosta ei ole tapahtunut.
Nyt kahden vuoden yhdessäolon jälkeen olen alkanut miettimään vakavasti, voisiko elämä joko yksin tai jonkun muun kanssa olla arvokkaampaa. Tiedän olevani rakastamisen arvoinen ihminen, myös ulkomuotoani on kehuttu useilta tahoilta. Olen yrittänyt tehdä myönnytyksiä, jotta suhteemme alkaisi jälleen toimimaan, mutta en tiedä onko minun kannattavaa yrittää muuttaa toista ihmistä itselleni sopivaksi. Rakastan miestäni valtavasti, joskus tunnen kuitenkin epätoivoista vihaa ja surua siitä, ettei suhteemme ole täydellinen. En oikeastaan tiedä onko rakkauteni tottumusta häneen tai riippuvuutta hänestä, vai onko se todella oikeaa rakkautta. Tuntuu, että hän loukkaa minua liian usein, toisinaan tahtomattaan ja toisinaan suutuspäissään. Tiedän kuitenkin, että hänkin rakastaa minua.
Haluaisinkin tietää, onko kukaan muu käynyt läpi vastaavanlaista tilannetta suhteessa, ja selvinnyt siitä onnistuneesti kohti parempaa tulevaisuutta – tavalla tai toisella. Olisin kiitollinen, jos jaksatte kertoa kokemuksia tai parannusehdotuksia. Kiitos!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei!
Jos et ole onnellinen nykyisessä suhteessasi niin lähde pois ja etsi se ihminen, joka on sinun rakkautesi arvoinen. Turhaa itseäsi kidutat ja elät kriisistä toiseen, kun vaihtoehtojakin on olemassa. Elämä on lahja ja ihana asia. Älä hukkaa sitä...Tsemppiä!
Ainut mikä tossatilanteessa auttaa.
Jos hän sinua rakastaa niin hän ehdottomasti jättäisi pari menoa pois kalenteristaan viettääkseen kanssasi enemmän aikaa.
olin helpottunut, että maailmassa on edes yksi ihminen joka on kokenut saman kuin minä.arvet jäivät,mutta haavat eivät enää tee kipeätä.tiedän,että rakastat häntä hyvin paljon ja olisi vaikea kuvitella eroavansa,koska pelko yksinjäämisestä on suuri.älä murehdi..itse kärsin vuoden tilastani ja mietin, että jätänkö.monta kertaa halusin, mutta rohkeus petti.lopuksi kun mittani tuli täysi hänen sotkuistaan ja valehtelustaan sanoin kaiken sen mitä olin patonut seurustelumme ajan.samaan hengenvetoon päätin suhteemme.olen ylpeä siitä.nyt pari kuukautta on mennyt ja olen vihdoinkin vapaa.sydämessä ei ole möykkyä eikä pahaa oloa.silti yhä rakastan häntä ja ikävöin.hänkin ymmärsi vasta kovistelujen jälkeen kuinka tärkeä loppujen lopuksi olin ja nyt kun en ole hänen leikkikalunsa enää hän yrittää kaikin tavoin saada minua takaisin.en suostu, sillä sama juttu jatkuisi heti muutaman viikon päästä.olet vielä nuori ja maailmassa on upeita miehiä, joten älä kultaseni tuhlaa aikaasi tollaseen luuseriin.luulin että kuolen jos jätän poikaystäväni, mutta kappas,elossahan minä vieläkin olen.voi hyvin ja ole rohkea!!
Tuolla se selviää.
Ei kestä:)