jota en voi halata koska olen varattu. Olen surullinen.
Ajatelkaa mikä valinta se on kun mennään naimisiin.
Mä en oo naimisissa mut mulla on kaksi lasta ja avomies. Ollaan yhdessä lasten takia. Se on sama kuin avoiliitto, siinä ei petetä. Siinä eletään vaikkei enää vuosiin olis saanu kokea hellyyttä, läheisyyttä, rakkautta tms. Kumpaakaan ei kiinnosta toinen.
Mieheni on joskus sanonut, että raha-asioiden takia ois hyvä mennä naimisiin, mutta sitä en voi tehdä. Syvällä sisimmässäni toivoisin että pääsisin joskus naimisiin, mutta Sen Oikean kanssa, rakkaudesta. Arki rullaa jotenkuten eteen päin, mutta muuten kaikki on tyhjää. Olen alle kolmikymppinen nainen. Tässäkö elämäni sitten on?
Olen nyt aivan kertakaikkisesti ihastunut työkaveriini. En ole ikinä tuntenut tällaista ketään kohtaan. Onhan niitä opiskelu- ja työkavereita ollut vuosien varrella paljon, mutta keneenkään en ole ihastunut.
Älkää pelästykö, en aio perhettäni hajottaa.
On vaan nieltävä tunne ja yritettävä unohtaa. Lasten takia, arjen sujumisen takia.
Eläkää te, jotka vielä voitte.
Minä pidän hiljaisen hetken Hänelle, jonka olen menettänyt. Jätän vielä työpaikan, lähden opiskelemaan ja ehkä joskus unohdan. Mutta haluan surra Häntä vähän aikaa.
Ajatelkaa mikä valinta se on kun mennään naimisiin.
Mä en oo naimisissa mut mulla on kaksi lasta ja avomies. Ollaan yhdessä lasten takia. Se on sama kuin avoiliitto, siinä ei petetä. Siinä eletään vaikkei enää vuosiin olis saanu kokea hellyyttä, läheisyyttä, rakkautta tms. Kumpaakaan ei kiinnosta toinen.
Mieheni on joskus sanonut, että raha-asioiden takia ois hyvä mennä naimisiin, mutta sitä en voi tehdä. Syvällä sisimmässäni toivoisin että pääsisin joskus naimisiin, mutta Sen Oikean kanssa, rakkaudesta. Arki rullaa jotenkuten eteen päin, mutta muuten kaikki on tyhjää. Olen alle kolmikymppinen nainen. Tässäkö elämäni sitten on?
Olen nyt aivan kertakaikkisesti ihastunut työkaveriini. En ole ikinä tuntenut tällaista ketään kohtaan. Onhan niitä opiskelu- ja työkavereita ollut vuosien varrella paljon, mutta keneenkään en ole ihastunut.
Älkää pelästykö, en aio perhettäni hajottaa.
On vaan nieltävä tunne ja yritettävä unohtaa. Lasten takia, arjen sujumisen takia.
Eläkää te, jotka vielä voitte.
Minä pidän hiljaisen hetken Hänelle, jonka olen menettänyt. Jätän vielä työpaikan, lähden opiskelemaan ja ehkä joskus unohdan. Mutta haluan surra Häntä vähän aikaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Lasten ei ole hyvä väkisin koossa pidetyssä näennäisperheessä. Kyllä he sen aistivat, että isin ja äidin välillä on asiat huonosti ja ahdistuvat. Siitä voit olla varma.
Tee uudelleen arviointi.
puoli vuotta oon käyny parisuhdeterapiaa yksin ja yhdessä miehen kanssa mut ku homma vaan viilenee.
aika näyttää, niin kai se on
haluaisi vaan hetkeksi unohtaa tämän asioiden pyörittelyn.
Enpä tietysti tiedä, mutta samalta tilanteelta kuullostaa. Mitään ei ole tehtävissä, kun rakkaus on kokonaan loppu. Sitte mietitään kauanko roikutaan löysässä hirressä lasten, raha-asioiden ja arjen pyörittämisen takia. Onnellista loppua ei ole odotettavissa vaikka kuinka sitkuttelet. Katkera keski-ikäisyys kyllä on mahdollinen.
Ei pysty, ei.
"kivaa" kun on kohtalontoveri. Vaikka tällaista kohtaloa ei toivois kyllä kenellekään.
tuntuu että toiset on paljon rohkeampia tällaisessakin tilanteessa. he riuhtovat itsensä irti ja jatkavat elämäänsä.
minulla on pelkoja ja syyllisyyden tuntoja että kaikki vika on minussa.
Että en osaa elää parisuhteessa, olen jotenkin viallinen.
En voisi kuvitella ryhtyväni uuteenkaan suhteeseen. Pelkään että siinä toistuisi samat virheet. Eikä kyllä jaksaisikaan mitään uutta, sen verran työlästä on tämä nykyinenkin. Suorastaan toivon että mieheni löytäisi jonkun toisen että olisi syy lopettaa tämä pelleily. Jotain helppoa ratkaisua kai haen ja asia pitkittyy.
Puhuin äsken yrittämisestä. Kyllä tässä rinnalla kulkee koko ajan se luovuttaminen. EI JAKSAISI enää yhtään tätä kärvistelyä. Ärsyttää itteänikin kun olen semmoinen hapannaama. Olen ihan pirteä ja saan lapsista voimaa, mutta kun jotain pitäisi tehdä yhdessä koko perheen kanssa niin se on yhtä helvettiä.
juu, tuota katkeruutta kyllä haluaisi karttaa viimeiseen asti.
saa nähä kuin kauan tää jatkuu ja mihinkä johtaa
Tosi hyvin sanottu: ei avioliittoa voi oikeasti pitää kasassa muu kuin puolisoiden välinen rakkaus. On typerää kuvitella, että lapset pitäisivät yhdessä ja lasten vuoksi kannattaisi jatkaa. Monet uusperheissä kasvaneet lapset ovat paljon onnellisempia kuin monet rikkinäisissä perheissä kasvaneet.
Ei kannata jatkaa itsensä petkuttamista.
Olen ihan pirteä ja saan lapsista voimaa, mutta kun jotain pitäisi tehdä yhdessä koko perheen kanssa niin se on yhtä helvettiä.
Juuri noin se menee. Ja pahenee vain. Luulen, että meillä eron jälkeen menee paljon paremmin sikäli, että ei tarvitse yrittää olla joku "onnellinen puoliso" vaan riittää, että on isä (/äiti). Välit eivät ole periaatteessa huonot kun ei ole pettämisiä minkäänlaisia, huonosti kohteluja sun muita.
Tällaisessa tilanteessa oppii tyytymään vähään: Jos olisi niitä tunteita, niin muutkin asiat kyllä järjestyisivät. Kun ei ole yhtään, kaikki tökkii.
Useita vuosia on tätä menoa takana puhumis- ja tekemisyrityksistä huolimatta ja uskottava se viimeinkin on. Ehkä sullakin on valoisa tulevaisuus edessä, kun vain keräät rohkeutesi tehdä, mitä tehtävä on. Pystypäin voit kulkea, kun tilanteeseen tulee parannus eikä siihen liity mitään muita suhteita. Ne olisivat katastrofi enkä mä ainakaan samaan aikaan mitään jaksaisikaan. Ehkä joskus sitten.
Tuota olen miettinyt, uskoisin että pystyisin aivan hyvin pysymään mieheni kanssa kaverina ja lasten hoito yms. asiat onnistuisivat. Miehestäni epäilen että hänelle olisi vaikeampi pala purtavaksi, varmaan ainakin aluksi pitäisi vihoja yllä minua kohtaan.
Tällaisia mietin päivittäin. Ei ole eroaminenkaan mikään helppo juttu, kai siihen ajatukseen on kypsyttävä kunnolla. Mutta ei tätä nykyistäkään kyllä kauaa jaksa, liian monta vuotta tätä on kestänyt.. tunnen tukehtuvani tähän touhuun.
Ja missään nimessä en aio tähän mitään toista suhdetta sotkea, vaikka nyt ihastunut olenkin siihen työpaikan mieheen.. Parempi selvitellä itselleen kuka on ja mitä haluaa, opetella elämään omaa elämäänsä..
Kiitos sulle, ihanaa että joku jossain ymmärtää. Tunnen itseni välillä niin huonoksi ihmiseksi kun vatkaan tällaisia vaikka kaiken pitäisikin olla ok. Olen onnellinen puolestasi kun olet päässyt irti. Tsemppiä elämääsi!!
Halusin vaan kertoa ettet ole ainut
saman kysymyksen kanssa : tässäkö tämä oli..? On mukava mies, lapsi, oma talo... Lapsesta olen onnellinen, oma koti on kullan kallis. Elämänkumppanista vain on tullut pikkuhiljaa pelkkä asuinkumppani... Surullista. Minäkö olen muuttunut, vai hän - vai onko aika vain tehnyt tehtävänsä... Se erilaisuus, joka meidät yhdisti, on alkanut erottaa. Ja ettei elämä olisi liian yksinkertaista, tähän myrskyn silmään on vielä sattunut Joku, joka tuo päiviini aurinkoa ja hyvää tuulta! Voi huokaus..!
.... Minun elämästäni?? Niin suoraan se sitä kuvasi. Jokuineen päivineen. Mukava vaimo, lapset, talo jne. Elämänkumppanista on tullut kämppäkaveri, jonka kanssa sattuu olemaan yhteiset lapset. Voi huokaus tosiaan!
samanlaisia tarinoita onkin just nyt näin paljon..? Vai onko aina ollut, mutta kun se osuu omalle kohdalle, huomioi eri tavalla ympäristöäkin..? Meillä on vain tää yksi elämä, ja se pitäisi elää niin, että vanhana käppänänä voisi katsoa hyvillä mielin taaksepäin. Mutta miksi, oi miksi sen pitää olla näin hankalaa... Huokailu jatkuu...