ahdistaa

Olin pari vuotta sitten samassa tilanteesa, ero vaikka rakasti sitä toista ihmistä niin paljon. Älä jää yksin, vaan hae apua. Varaa aika yksityislääkärille ja kerro tilanteestasi. Uskon että siellä otetaan asia vakavammin kun olet maksava asiakas ja pääset nopeammin vastaanotolle. Itse tein niin ja sain sairaslomaa ja masennuslääkityksen.

Älä missään nimessä haudo asioita itseksesi, vaan niistä on puhuttava ystäville, sukulaisille, auttavaan puhelimiin, ihan minne vaan kunhan et pidä niitä sisälläsi. Minulla ystävyyssuhteet syvenivät kun pystyin puhumaan vaikeista asioista ja nyt ystäviin on läheisemmät suhteet kuin koskaan aikaisemmin ja uusia ystäviäkin on ilmestynyt. Kohtalotovereita on paljon, sillä eroja sattuu paljon. Voimia sinulle!

muista tämä! Täältä löytyy tukijoita ja saman kokeneita. Omasta erostani on vasta pari kuukautta aikaa joten tiedän, mistä puhun ja tiedän myös miltä sinusta tällä hetkellä tuntuu. Nyt on ihan oikeasti tärkeää että haet / saat apua. Outoa, että sinua on kohdeltu lääkärissä noin, itse sain unilääkkeet akuuttiin vaiheeseen,
nyt syön myös masennuslääkkeitä ja käyn myös terapiassa. Nämä kaikki yhdessä ovat selvästi helpottaneet oloani vaikka eivät tietysti itse tapahtunutta koskaan mielestä poistakaan. Asian läpikäyminen on pitkä prosessi ja tätä kipua varmaan kestää vielä aikansa mutta uskon ja toivon että sinäkin uskot, että tästä selvitään!
Meidän pitää PÄÄTTÄÄ että selviämme tästä. Nyt on vaikeaa ja ahdistaa mutta ihan varmasti meille vielä joku päivä aurinko paistaa ja silloin se paistaakin kirkkaasti! Paljon, paljon voimia sinulle!

tilanteessa olen itsekin. Tiedän tunteesi täysin. Ei pysty oikeen missään olemaan ja ahdistus on sanoinkuvaamaton. Itselläni aikaa tapahtuneesta on kaksi viikkoa ja vieläkin on sanoisinko yhtä kauhea tunne. Hae ihmeessä apua, yksin on varmasti vielä kauheampaa. Itse menin lääkäriin ja sain rauhoittavia alkuun ja töihinkään ei ollut mitään asiaa. Nyt sitten jatketaan masennuslääkkeillä jatkossa. Olin ennen pikemminkin tälläisia lääkkeitä vastaan, mutta nyt ymmärrän vasta todellisen tuskan ja ahdistuksen. Nyt on sellainen tunne, että suostuu syömään mitä ainetta hyvänsä, mikä tuo edes hetken helpotuksen ja toimintakyvyn. Itse en olisi pystynyt , enkä vieläkään, edes nukkumaan. Syömään ei kykene, eikä juuri muuhunkaan, vaikka uusi asunto, työ ja kaikki muukin omaisuuteen liittyvä pitäisi pystyä hoitamaan. Ajatuskin mennä kotiin pakkaamaan tavaroitaan on ihan...tiedät kyllä. Ei pitänyt lisätä pahaa oloasi vaan yritän sanoa, että hae apua pian. Jollei sinulla ole ystäviä, hae jotan vertaisryhmiä, eroseminaareja tms. Itse en kykenisi tähän yksin.

Tuttuja tunteita. Helpottavaa huomata, että aika moni muukin kertoo juuri samanlaisesta olosta.

Minä olen nyt kuukauden verran potenut tätä tuskaa. Ensin kaikki meni aivan sumussa. Aika pysähtyi, jokainen päivä tuntui ikuisuudelta. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin eroamme ja itkin itseni aika kurjan näköiseksi. Kävelin älyttömän pitkiä kävelylenkkejä ja laihduin ainakin viisi kiloa.

Kävin lääkärissä ja sain lääkettä nukkumiseen ja ahdistukseen, vaikka nekään ei auttaneet aluksi, kun olo oli niin kamala. Mutta nukahduslääkkeet on tärkeitä, kun jos ei nuku ollenkaan, niin olo on varmasti vielä kamalampi. Niin ja ihmisten kanssa juttelu auttaa tosi paljon. Itse pääsin terapiaan ja se tuntui älyttömän hyvältä, kun joku kuunteli ja sain itkeä ihan rauhassa kaikki asiani pihalle.

Mutta... nyt on tunteista löytynyt se toinenkin puoli. Tajuan, että en voi itse asialle enää mitään tehdä ja minun on vain pakko hyväksyä tämä. Suomalaisella sisulla yritän itseäni nostaa ylös. Pakkohan se on. Meillä kun on noita lapsiakin, jotka tarvitsevat turvakseen aikusen. Pakko.

Elämässä eteenpäin... :) ja voimia kaikille samoin tunteville

Olen jo todella pitkään ajatellut eroa meidän suhteessa. En vaan saa siitä ääneen puhuttua, kun ei ikinä muutenkaan miehen kanssa voi keskustella mistään suhteeseen liittyvistä asioista. Meidän suhteessa on vaan tapahtunut "liikaa", mut ei kuitenkaan edetä mihinkään(vaikea selittää). Eroa olen siis miettinyt, mutta kauhulla vaan ajatellut jatkoa, että mitä sen jälkeen, kavereitakaan kun mullakaan ei kauheasti ole..

Kiitos kannustuksesta, olen todella kiitollinen siitä.

Olen ajatellut sanojanne avun hakemisesta, otan yhteyttä johonkin paikalliseen yksityiseen mielentervyspalveluja tarjoavaan tahoon. Vielä en onneksi ole sen tarpeessa, kovin paljon ainakaan, sillä asun mieheni kanssa tässä ja meillä on avoimet puhevälit. Muuton yhteydessä sitten eri asia.

Alotin myös kirjoittamaan blogitus-nettiin. Saan purettua tunteitani sinne eikä tarvitse joka kerta jaksaa selittää kaikkea uudelleen ja uudelleen esim. sukulaisille. Tiedän jo entuudestaan, että kunhan muuttoilmoitukset menee perille alkaa soittelu. Toisaalta puhuminen auttaa, mutta on kuitenkin myös on raskasta.

Kiitos teille kaikille! Varmasti kirjoittelen tännekin vielä moooo-net monituiset kerrat. Luen täältä muiden kirjoittamia juttuja myös päivittäin. Auttaa jaksamaan kun tietää, että joku siellä langan toisessa päässäkin tietää, mitä käy läpi. Kiitos.