Tilannekuvaus.

......................... kirjoitti:

Pari vuotta sitten rakastuin. Se ei kysynyt lupaa tullessaan, eikä antanut järjen voittaa. Olin avoliitossa, hänkin on. Heti alussa sovittiin 'pelisäännöt', kumpikaan ei riko toistensa perheitä. Niin naivia, näin jälkeenpäin ajateltuna. Tunteet veivät mukana, ensimmäinen vuosi oli kuin unta. Seksi tuli kuvaan kuin varkain muutaman kuukauden kuluttua, pitkään pärjäsimme ilman sitä, vaikka vietti oli valtava. Pieni hiven omaatuntoa kuitenkin oli riittävän vahva sitä vastustamaan tiettyyn pisteeseen saakka. Seksi ei muutenkaan ole esittänyt millään lailla merkittävää roolia tässä suhteessa, viimeksi sitä oli yli puoli vuotta sitten. Tärkeämpää oli henkinen yhteys, syvälliset keskustelutuokiot, piristävä tekstiviestit. Toinen vuosi olikin jo haastavampi. Minä erosin, ehkä tämän toisen miehen myötävaikutuksella, mutta en hänen vuokseen. Tiesin, etten häntä saisi kuitenkaan. Oma parisuhteeni oli kuitenkin jo aikaa ennen toisen tapaamista ollut henkisesti kuollut. Olin vain liian heikko erotakseni. Tietenkin tämä ero aiheutti paineita toiselle miehelle. Hän kuvitteli, että odotan häneltä samaa. Yritin vakuuttaa, että ei, en halua sitä. Lapseni ei ole ansainnut sitä, että mukaan astuisi heti uusi mies, eikä meidän maailmamme muutenkaan kohdanneet arkisella tasolla. Jossain vaiheessa koin, että minusta tuli 'taakka' tälle miehelle, joka kiireen keskellä pyrki huomioimaan myös minua. Koin, etten halua olla sellaisessa asemassa. Yritin monta kertaa luovuttaa, mutta hän ei antanut minun mennä. Sitten, lähetin hänelle pitkän kirjeen, jossa totesin, että nyt täytyy lopettaa. Olin surullinen, mutta ymmärsin, ettei ollut vaihtoehtoja. Asia ei jäänyt siihen, vaan puoli vuotta jatkettiin. Mutta jatkettiin siten, ettei kumpikaan enää tiennyt, miten toisen kanssa voisi olla. Ei tiennyt voiko koskettaa, vaiko ollaanko vain 'ystäviä'. Nyt sitten viimein, asiaa kypsyteltyäni useamman viikon, sain tämän päätökseen. Sanoin, ei viestejä, ei puheluita, ei mitään. Muuten en pysy tässä päätöksessä. Nyt, jos jaksoit lukea loppuun, toivoisin kommenttiasi..... Miten kykenen tähän? Miten saan pidettyä itseni kurissa, etten soita hänelle. Etten ala vuodattamaan ikävääni tekstiviestein? Varsinkin, kun tiedän, että työn merkeissä joudun hänen kanssaan kuitenkin olemaan tekemisissä, eli täydellistä eroa ei pysty toteuttamaan. Tiedän, että päätös on oikea. Myös hänelle. Tiedän myös, että hän yhä rakastaa, mutta on myös ollut pitkään ahdistunut epävarmuudesta ja epätietoisuudesta. Meillä ei ole tulevaisuutta, vaikka salaa toivonkin, että hän huomaisi mitä on menettänyt, ja salaa toivon, että kerrankin hänen tiukka itsekurinsa pettäisi, ja antaisi tunteilleen vallan ja soittaisi minulle. Jo tänä yönä. Miten selviän tästä? Kokeeko miehet nämä asiat yhtä voimakkaasti?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä