Vuodet ovat kertyneet. Opiskelukaverit ovat hajaantuneet pitkin maata, lapsuuden ystävät samoin, tai lapsien myötä kuilu levennyt välillemme liian suureksi. Olen ollut nyt kohta vuoden töissä uudella paikkakunnalla ja tajusin sen. Ainut ystäväni on mieheni, joka joutuu kestämään aivan liikaa sen vuoksi. Lähin kaveri on 100km päässä. Ei ole enää ketään kelle soittaa, ettei puhe jäisi small talkin tasolle. Ei ole ketään kenen luo vain piipahtaa kahville. Etäisyys ja aika on tappanut hyvätkin ystävyyssuhteet. Töissä pikku pomona, ei voi edes ajatella puhuvansa ihmisille omista tunteista tai elämästä, ei kuulu mihinkään ryhmään, ei voi haukkua pomoa porukalla. Jos puhut jotain henkilökohtaista, siitä saa kuulla seuraavana päivänä min 10 ihmiseltä. En ole ollut koskaan helposti lähestyttävä ihminen, ystävät mitä minulla on ovat kaikki tulleet pikkuhiljaa, usean vuoden tuntemisen jälkeen. En osaa, en kertakaikkiaan osaa ystävystyä, olla avoin heti, siihen se kai kaatuu. Joskus olen yrittänyt ja se se vasta katastrofi on ollut. Kukaan ei pidä itseään mukaan tyrkyttävästä. Olen herkkä ja moni on satuttanut, pettänyt. En osaa heti luottaa ihmisiin, toisaalta luotan liikaakin. Onneni on että perheeseen on hyvät suhteet, sisarille voi aina soittaa ja puhua, tai mennä käymään... sinnekin matkaa paljon ja kohta enemmän, kun pitää miehen työn perässä muuttaa kauas pois, taas uudelle paikkakunnalle. Mies vielä reissuhommissa, joten nämä erot käyvät talven pimetessä niin h)¤=n tuskallisiksi, kun ei ole ketään.
Tämä on enemmän avautuminen, kuin vastausten hakua, varmaankin. Omaa vikaa on, ei aina jaksa olla aktiivinen. Ei ole aina voinut olla hyvä ystävä hädässä, jos matkaa satoja kilometrejä, pelkkä puhelin ei riitä. Mutta jos ei kuukauteen jaksa soittaa kellekään, huomaa vain, ettei kukaan ole soittanut. Kukaan ei eksy tänne käymään luonani.
Tämän takia ihmiset varmaankin hankkivat sen perheen ja uran tässä iässä. Täytyy hukuttaa kaikki aika johonkin puuhaan, ettei huomaisi omaa yksinäisyyttään. Itse hankin karvakasan tuohon viereeni, pentu nyt kohta vuoden. Onneksi; tuonut niin paljon iloa elämääni. Elämä kaikin puolin hyvin, hyvä mies jota rakastan ja joka rakastaa aidosti ja oikeasti takaisin(yhden narsistin jälkeen sitä osaa arvostaa). En haluaisi pilata sitä tällä yksinäisyydelläni. Olen liian riippuvainen hänestä nyt. Töitä on, katto pään päällä ja ruokaa pöydässä.
Olisipa vain edes se yksi ystävä jonka luokse piipahtaa kahville juoruamaan ja nauramaan maailman menolle.
Sekavaa tekstiä, sekavat ovat tunteetkin. Kerään rohkeutta, jotta jaksaisin kohdata tuon maailman jälleen huomenna vahvempana. Tänään olen heikko, tänään olisin kaivannut ystävää.
Tämä on enemmän avautuminen, kuin vastausten hakua, varmaankin. Omaa vikaa on, ei aina jaksa olla aktiivinen. Ei ole aina voinut olla hyvä ystävä hädässä, jos matkaa satoja kilometrejä, pelkkä puhelin ei riitä. Mutta jos ei kuukauteen jaksa soittaa kellekään, huomaa vain, ettei kukaan ole soittanut. Kukaan ei eksy tänne käymään luonani.
Tämän takia ihmiset varmaankin hankkivat sen perheen ja uran tässä iässä. Täytyy hukuttaa kaikki aika johonkin puuhaan, ettei huomaisi omaa yksinäisyyttään. Itse hankin karvakasan tuohon viereeni, pentu nyt kohta vuoden. Onneksi; tuonut niin paljon iloa elämääni. Elämä kaikin puolin hyvin, hyvä mies jota rakastan ja joka rakastaa aidosti ja oikeasti takaisin(yhden narsistin jälkeen sitä osaa arvostaa). En haluaisi pilata sitä tällä yksinäisyydelläni. Olen liian riippuvainen hänestä nyt. Töitä on, katto pään päällä ja ruokaa pöydässä.
Olisipa vain edes se yksi ystävä jonka luokse piipahtaa kahville juoruamaan ja nauramaan maailman menolle.
Sekavaa tekstiä, sekavat ovat tunteetkin. Kerään rohkeutta, jotta jaksaisin kohdata tuon maailman jälleen huomenna vahvempana. Tänään olen heikko, tänään olisin kaivannut ystävää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei ihan ku omasta elämästä, mutta sinne päin: yksinäistä ja surkeata.
Monta kertaa kavereille sanoin että välit tässä katkeaa kun jokanen lähtee omille teilleen, naurovat vaan että ei niin käy. Nykyään jos sanoisin että välit menee, niin vastaus kuuluisi (jos kuuluisi) näin: No sille ei sitten voi mitään.
Yksinään jonkin asian puolesta taisteleminen jonka vuoksi kukaan ei tee mitään on niin helevetin väsyttävää...
Paljon merkkas nekin vuodet. Sen sijaan että olisin katkera oon vaan surullinen ja onneton. Puhua pitäisi, mutta keskusteluun tarvitaan kaksi osapuolta. Ei se yksinpuhelu mitään keskustelua ole...
Itelläni myös jonkinlaista tunnustusta tää...
Olkoot oloissaan! En halua enää ajatella niitä kun olo vaan pahenee!
Olen tänään miettinyt ihan samaa, tänään ja eilen ja sitä edellisenä ja niin edelleen...
Minulla on ihana mies, ihana talo ja ihana koira. On ruokaa pöydässä ja voi itseään vähän hemmotellakin. Välit perheeseen hyvät, äitiä lukuunottamatta, mutta minulla on ihana isä ja ihania siskoja ja ihan kiva äitpuolikin.
Mutta.
Olisi niin kiva jos voisi soittaa jollekin ja kysyä mitä kuuluu? Olisi yhteisiä asioita mistä puhua ja asioita joita suunnitella. Voisi mennä taas kahville ja kauppoihin ja baareihinkin, nauraa ja jutella ja olla onnellinen.
Minulla ystävät ovatlähteneet kuka minnekin, kaksi ulkomaille asti. Yksi opiskelee vielä, kahdella on jo lapsia, kolmas ei vain enää soita eikä pidä yhteyttä muutenkaan, vaikka itse olen yrittänyt. Sitä väsyy vaan niin helposti ,jos kaikki on yksipuolista.
Minä työskentelin puoli vuotta muualla, mutta sairastuin vakavaan masennukseen ja olen nyt sairaslomalla ties kuinka pitkään.
Ja tämän jälkeen ne muutama kaverikin on jäänyt. Tuntuu pahalta, mutta en halua syyllistää heitä. Ehkä minussa on jokin, joka karkottaa muut pois. En minäkään osaa avautua heti, en paljastaa kaikkea heti. Minun on vaikea luottaa ihmisiin, niin monta kertaa olen saanut takkiini että pakostakin on varovainen.
Minä olen kuitenkin yrittänyt, en paljoa mutta vähän ainakin. Tänäänkin lähetin viestin, mutta sain vastaukseksi vain, että koska minusta ei ollut kuulunut mitään, ei minua laskettu enään mukaan kuuluvaksi.
Tuntui kuin olisi palannut ala-asteelle, vaikka olen 25.
Ei tässä muu auta kuin mennä päivän kerrallaan. Asiat voisi olla huonomminkin, mutta välillä tuntuu että jos takerun vain mieheeni niin asiat menevät huonommin... huoh.
Tälläisiä nämä ovat, talviset illat kun ei ole muuta kuin aikaa.
se yksinäisyys korostuu. Itselläni meni tuossa kuukausi sitten välit poikki viimeisiin "ystäviini". Kaksi on jälellä, toinen ulkomailla ja toinen ns. kuukausiystävä, eli nähdään kerran kuussa koska vaikka ollaan ystäviä niin on kuitenkin sen verran omat ympyrät että ei ole niin hirveästi aikaa.
:( Tässä sitä yksin kökötetään, ulkona mitä kauhein ja parhain pakkaspäivä. Jos saisi jonkun kaverin ulos mukaan kävelemään ja sitten ehkä keittäisi kuumaa mehua tai teetä ja istuttaisiin lämpimässä keittiössä..
Mutta kun ei niin ei :(
Ihan samoja asioita olen miettinyt ja siksi tänne palstalle hakeuduinkin lueskelemaan juttuja. Tuntuu, että varsinkin naisilla kaikki muu ajaa ystävyyssuhteiden ohi. Olen itse 28-vuotias ja jokainen ystäväpiiristä on perheenperustamisvaiheessa. Vielä pari vuotta sitten viisi hyvää ystävää asui pk-seudulla ja elämä oli ihanan aktiivista. Nyt kolme on muuttanut ulkomaille ja neljäs muuttamassa. Viidennen kanssa välit ovat ok, mutta tuntuu että yhteistä aikaa ei tahdo löytyä kummankin yrityksistä huolimatta. Yritän olla aktiivisesti yhteydessä, mutta kyllä se välimatka vaikuttaa. Mutta täytyy vaan jaksaa olla yhteydessä, vaikkakin sitten yksipuolisesti. Pahempi juttu mielestäni on se, että yhteys katkeaa kokonaan eikö niin? En usko kuitenkaan, että ihmiset ajattelemattomuuttaan antavat asioiden näin mennä.
niille kaveruus tuntuu olevan uran ja perheen jälkeen. Oon niin helvetin kyllästynyt naispuolisiin kavereihini! Miksi pitikin sellasia hankkia. Oon menettäny uskoni siihen että naiset voi olla reiluja. Katkeroituneeksi tässä tulee. Sovinistiksi muutuin.
Samat sanat. Ei itseään voi tyrkyttää kenellekään kaveriksi. Olen yrittänyt ja silloin tulee henkisesti pataan ja kunnolla. Kavereita ja tuttuja on paljon ja small talkkia harrastan paljon. Mutta ystävää en osaa saada, en tiedä missä vika, ja vaikka sitä vikaa miettii kuinka ei sitä osaa korjata.
se kai on tavallista meidän suomalisten keskuudessa, vaikka minä olen mies ja naimisissa hyvin onnellisesti pidän silti jonkunlaista ystävyyttä nimenomaan naisten kanssa. Vaimoni nykyään on alkanut hyväksyä sen, Mihinkään suhteeseen en aio ryhtyä kenenkään kanssa joku raja täytyy olla. Silti on ihanaa kun joku näistä tutuista lentää kaulaan tavatessa ja rutistaa kovasti , minä pidän siitä kuka ei pitäisi siis olen luonut heidän kanssaan sielun yhteyden eikai se muuten toimi. sepäs se kuninka eri sukupuolet voi toimia näin, eräs sisko sanoi keskustellessamme, sinähän olet kuin yksi meistä.. mitähän toi meinasi??
Tuttu lupasi tulla yhden aikaan, ei oo käyny kolmeen vuoteen kun on aina joku tekosyy. Minä kuitenkin sitkeesti taas odotin, siivosin, ostin pullaakin. Ei kuulunut, ei edes viestiä miksei tullut. Siis tuossa olis nyt pullaa ja kahvitkin on ladattu keittimeen. Ei puuttus paljoo, ystävä vaan. Ja hullu lähdin vielä töistäkin aikasemmin että oon kotona yhdeks kun se tästä ohi ajaa. Enempää ei kai voi vaatia että yhden kahvin eteen tekis? Mutta hiljaista tuo on täälläkin, onneks ostin iltalehden ;)