Mitkä ovat sinkun suunnitelmat tulevaisuudelle, siis sellaisten jotka ei ikinä löydä ketään? Mihin he tähtäävät, millaisia suunnitelmia tekevät?
Itse olen pohtinut tuota että mitä ihmettä sitä tekisi jos oikeasti jää ikisinkuksi. Ei perhettä, ei lapsia, ei mitään, öhöttää vaan. Pitää vaan kerätä varallisuutta ja omaisuutta ja luoda jotain keinotekoista onnea.
Tavallaan käydä koko elämä läpi ilman mitään erityistä.
Vielä reilu parikymppisenä tämä menee jotenuten. Voi pitää hauskaa ja yrittää unohtaa kaikki ikävät asiat. Puuhastella harrastusten parissa ja jne. Mutta entä sitten kun kaverit on perustanut perheet ja lapset ja kaikki, kohta varmaan huomaa olevansa enemmän ja enemmän itsekseen. Kun nyt jo alkaa vähän harmittamaan tämä tilanne niin entä viiden tai kymmenen vuoden päästä. Tuntuu että sillon jo joutaisi hemmettiin täältä.
Itse olen pohtinut tuota että mitä ihmettä sitä tekisi jos oikeasti jää ikisinkuksi. Ei perhettä, ei lapsia, ei mitään, öhöttää vaan. Pitää vaan kerätä varallisuutta ja omaisuutta ja luoda jotain keinotekoista onnea.
Tavallaan käydä koko elämä läpi ilman mitään erityistä.
Vielä reilu parikymppisenä tämä menee jotenuten. Voi pitää hauskaa ja yrittää unohtaa kaikki ikävät asiat. Puuhastella harrastusten parissa ja jne. Mutta entä sitten kun kaverit on perustanut perheet ja lapset ja kaikki, kohta varmaan huomaa olevansa enemmän ja enemmän itsekseen. Kun nyt jo alkaa vähän harmittamaan tämä tilanne niin entä viiden tai kymmenen vuoden päästä. Tuntuu että sillon jo joutaisi hemmettiin täältä.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Mä ainakin harrastan kaikenlaista, shoppailen kivoja vaatteita, kierrän maailmaa, hankin koiran, lähden avustustyöhän maailmalle, kirjoitan kirjan, opiskelen lisää, syön hyvin, lähden uudestaan avustustyöhön, kirjoitan toisen kirjan, juon kahvikupillisen, väittelen tohtoriksi ja lopuksi lähden yksille. Eläkepäivät vietän karibialla tai havajilla..suomeen tulen hiihtämään ja lautailemaan ja jos ei jalat enää kestä ni sit pulkkamäkeen.
Elämä on oivaltamista.
Jos kykenet oivaltamaan koko ihmislajin ja sen historian merkityksettömyyden maailmankaikkeuden kehityksen kannalta, niin silloin huomaat, että se sinun elämäsi merkitys on tasan yhtä suuri kuin sen naapurin ellinkin, jolla on mies, kaksi lasta ja kesämökki.
t. vilosohvi
Itse olen toisen vuosikymmeneni jälkimmäitä puoliskoa elävä ikisinkkumies, ja kelannut vuosien vieriessä entistä enemmän näitä samoja juttuja.
Viime vuodet olen lähinnä keskittynyt - hauskanpidon ohella - "itseni kehittämiseen" kohottamalla kuntoani ja opiskelemalla ahkerasti työn ohessa. Harrastuksillekin on saanut riittämään aikaa siinä sivussa. Mutta kohta on tutkinto taskussa, eivätkä jatko-opinnotkaan oikein houkuttele. Sinänsä hieno homma kun olen saavuttanut tavoitteeni, mutta samalla löydän itseni kysymästä "mitä seuraavaksi?". Olisin kyllä valmis vakavaan parisuhteeseen ja perheen perustamiseen, mutta valitettavasti naissukupuoli on kollektiivisesti päättänyt tuomita minut kelpaamattomaksi niihin tehtäviin. :)
Olen tässä itse pohdiskellut että oman navan ympärillä pyörimisen sijaan voisi jatkossa käyttää aikaa ja resursseja johonkin toimintaan, jossa vaikuttaisi positiivisella tavalla ympäristöönsä ja muihin ihmisiin. Esimerkiksi vapaaehtoistyötä tai muuta aktiivista toimintaa sellaisen asian puolesta, johon uskoo. Muutama potentiaalinen vaihtoehto oliskin mielessä.. Moinen idea saattaa vaikuttaa idealistiselta hölynpölyltä, mutta eivät pelkät omaisuuden haaliminen ja kulutus tunnu tätä henkistä tyhjiötä täyttävän ainakaan sen paremmin. Jos ei naisesta ja lapsista pääse huolehtimaan, niin ainakin sitten muista ihmisistä. Rakkauden ja läheisyyden kaipuuta ei taida saada poistettua millään suunnitelmilla, mutta saattaisi ainakin tuntea tehneensä ajallaan täällä jotain hyödykästä.
Noh, nämä nyt ovat vain omia sekavia ajatuksia aiheeseen liittyen. Yleispäteviä joka aikamiespojalle ja vanhallepiialle sopivia pakettiratkaisuja tuskin löytyykään.
Hautapaikkaa olen lähinnä miettinyt, alkaa ottaa päähän tämä yksin oleminen vuodesta toiseen! Baariin en edelleenkään halua lähteä koska se on periaatteideni vastaista, olen nähnyt minkälaista sakkia siellä on enkä viihdy semmoisesa joukossa vaikka siellä voisikin olla helpompi tutustua toiseen sukupuoleen. Itsaria mietin harva se päivä, talous on kunnossa ja asunto löytyy mutta tämä riivatun yksinäisyys on kaikkein pahinta. Sikamaiset (entiset) kaverit jotka juovat ja pettävät naisiaan, heillä sitä onnea riittää. Siaksi en itse kuitenkaan halua muuttua vaikka mikä olisi. Niin ja olen mies, se vielä pahentaa tilannetta!
Mutta en ole tällä hetkellä noin epätoivoisen oloisessa tilanteessa. Olen usein kyllä ollut.
Tulevaisuudensuunnitelmani on mökki Afrikassa, pari jalkavaimoa/palvelijaa, sähäkkä Mercedes, BMW tai Jaguar, oma firma tai ainakin haastavammat työtehtävät. Jos rahaa on riittävästi voisin harkita adoptiota tai jotain radikaalia bisnestempaisua. Lähitulevaisuuden suunnitelma on irtoseksin harrastaminen, työ ja sisustaminen.
Vakava parisuhde ikäiseni suomalaisen kanssa näyttää sitä epätodennäköisemmältä, mitä vanhemmaksi elän.
Lähden kiertämään maailmaa, nautin vapaudesta ja uusista seikkailuista buru-buru-joen savimajakylissä :D
Itseasiassa mua ei nykyään enää juuri haittaa ikisinkkuuteni, tulevaisuuden suunnitelmat ilman miestä ja perhettä on paaljon houkuttelevampia! Mulle vaan ei sovi mikään rouvan rooli, tykkään seikkailla maailmalla (kun sinne taas joskus olisikin varaa lähteä!!), ehkä menen mukaan avustusjärjestöihin, ehkä keksin jotain muuta, ehkä minäkin kirjoitan kirjoja, maalaan tauluja, ihastelen kaikkea uutta ja ihmeellistä. Toivottavasti olen vielä 10 vuoden päästä (yli kolmekymppisenä...) ja loppuelämäni yhtä avoin yksinäistä ja houkuttelevaa tulevaisuutta kohtaan. Ainoa murhe mitä tulevaisuus tuo mukanaan on vanhempieni ja koirani vanheneminen :( Mutta sittenpä ainakin voin hyvällä syyllä lähteä maailmalle, kun ei ole enää täällä huolehdittavia...
Mikä niissä huutavissa ja haisevissa vauvoissa on niin ihanaa? Tai niissä uhmaikäisissä kiukuttelijoissa? Tai murrosikäisissä vittuilijoissa?
Ja lopulta jäät kuitenkin yksin. Suomalaisessa kulttuurissa kun vanhukset on tapana hylätä omiin oloihinsa. Vanhukset kun eivät ole hip eikä pop, vaan täysin out.
ja rakstavat suhteet vanhempien ja lasten välillä, ei jää vanhuudessakaan yksin. Kas, sitä ollaan jatkuvassa kanssa käymisessä, mutta jos ei pitä mitään yhteyttä vanhempiinsa, niin sit on aivan yksin ja ystävät voivat olla sairaita tai kuolleet pois. Siis tulevaisuudennäkymiä, jos vain ajattelee, että vauvat ovat haisevia ja huutavia. Ei ne huuda kuin muutaman kuukauden tai vuoden verran.
Itse olen kanssa sitä tyyppiä, joka haluaa olle se "sotilas", joka pitää huolen muista, eikä ajattele sitä omaa napaansa(ajatteleeko sitä omaa napaansa kun sanoo näin???). Itse en pysty turruttamaan tunteitani mihinkään tavaraan/omaan kunnianhimoon.
Kolmenkympin alkusuoralla en vielä edes osaa sanoa jäänkö ikisinkuksi. Toivottavasti kykenen kasvamaan mieheksi joka kykenee vakuuttamaan naisen rinnalleen edes joksikin aikaa. Sanoisin että viisikymppisenä mietin asiaa uudelleen ja siihen asti pyrin elämään riittävän hyvin, pyrkien tutustumaan naisiin siinä sivussa samalla kun hoidan muita suhteitani sukulaisiin ja ystäviini. Tämä edellyttää tosin sitä etten muserru jonkin syvemmän kriisin sattuessa sitä ennen ja katkeroidu henkilöksi, joka karkoittaa kaikki pois. Tämä on mahdollinen ja pelkäämäni tulevaisuuteni linja.
Jotenka mitä sen jälkeen kun tuntuu ettei mikään auta, olin lopulta sitten minkä ikäinen tahansa? Edellytetään että poliittiset kriisit tai ekokatastrofit eivät ole pistäneet maailmaa aivan pilalle. Varallisuus ei ole minulle koskaan paljoakaan merkinnyt, mutta voi olla että yksin asuessa olisi sen verran säästynyt että voin pistää senhetkisen urani jäähylle (jos sitä edes on) ja tehdä jotain muuta. Taiteellisia harrastuksiani voisin kehittää. Matkustella kai voisi kanssa sinne missä olen aina halunnut... ellen sitten ole jo aikaisemminkin sitä tehnyt. Kaikenlaista puuhastelua kai sitä voisi keksiä.
Lapsi tuntuisi jo tässä vaiheessa hyvin mukavalta ajatukselta ja toivottavasti semmoinen tulee, vaikka sitten jäisin alun pitäen viikonloppuisäksi. Vaikka vapaata aikaa voisi käyttää vaikkapa yhteiskunnallisiin asioihin, "maailmaa parantaen", tekisin sitä paljon mieluummin kun tietäisin että oma jälkeläiseni siitä sitten hyötyisi.
olisi vetää itsensä köyden jatkoksi. Mitä itse ainakin aioin harkita vakaasti, jos vielä kolme kymppisenä elelen samassa sosiaalisessa tyhjiössä.
Tiedän, että se tulee usein mieleen, kun on yksin. Itsekin usein mietin asiaa, enkä todellakaan ole mikään ulospäin täysin masentunut/apaattinen. Todellakin ajattelevalle ihmiselle kaikki vaan on josku paskaa.
Onhan se parisuhde semmoista auvoa että... Toisaalta kännipäissään milloin mikäkin patu avautuu siitä ja siitä asiasta, työtarjouksesta ja kokemuksesta joka piti jättää väliin perheen takia.
En näkisi sinkkuutta rampauttavana tekijänä, helvetti, jos ei ole parisuhdetta valmistumisenkaan jälkeen, niin olen täysin vapaa menemään ja tulemaan, mikään tarjous ei jää väliin sen takia että pitäisi ajatella muita. Etupäässä siis suunnitelmina, itsensäkehittämistä, masturbointia ja itsekkyyden värittämää hedonismia.
Näillä eväillä sitten siihen asti että on vanha selkävikainen vaari ja on aika tuhertaa itkua kiikkutuolissa miettien niitäkin lapsenlapsia jotka eivät koskaan tule käymään, etupäässä koska ei ollut lapsiakaan vaan kylmää käteistä ja uskomaton uraputki. Sitä täytyy miettiä sitten joskus 2050 jälkeen.
on merien kalat ja nisäkkäät kuolleet, siitä on pitkä tekstiviesti mielipiteineen, kannattaa lukea ja samalla miettiä, kannattaako niitä viattomia lapsia tällaiseen maailmaan suunnitella.
Jos ajattelee aivoillaan, niin..............
Luin viestiketjun siitä, kuin alle 50 v. merian kalat ovat kuolleet samoin merinisäkkääet ja sitten onkin täydellisen ekokatastrofin vuoro.
Syyllinen tähän kalojen kuolemaan on ryöstökalastus ja ilmansaasteet.
Siis; esitän itselleni kysymyksen: haluanko viattomia lapsia jälkeeni näkemään tämän maailman kauhistukset. Rakastaisin lasta liikaa, jotta voisin vastata itselleni kyllä haluan.
Itse tässä ehtii, jos elää, näkeen vielä hyvinkin tuonkin ajan.
Ihmisten ahneus on ajanut maailman tähän jamaan.
Siis mitä teen parisuhteella, kun en uskalla
hankkia tällaiseen maailmaan lapsia?
merien kalat samoin merinisäkkäät.......
etuoikeutetussa asemassa, että olen perheeni jo perustanut ja lapseni saanut aikuiseksi, mutta muuten olen todennäköisesti ikisinkku. Ehkä jossain vaiheessa löydän ihmisen, jonka kanssa vanheta yhdessä, tai sitten en. Tulevaisuuttani en kuitenkaan sen varaan laske.
Minulla on kaksi haavetta tulevaisuudeltani, valitettavasti ne ovat hieman ristiriidassa keskenään, kumpaankin liittyy kuitenkin matkustamista ja työtä ja tietynlainen elämäntapa. Kumpikaan vaihtoehto ei sulje pois parisuhdetta, mutta ne on luotu sen todennäköisyyden varaan, että tulen elämään (asumaan) yksin.
Parisuhteet on tarkoitettu luusereille. Ihminen voi aivan mainiosti elää elämänsä ilman seksiä/suhteita.
Todettakoon tosin, että mielestäni (iki)sinkkujen kannattaa olla varovainen töiden kanssa. Itse olen huomannut jo tässä iässä, että uraan voisi helposti käyttää kaiken käytettävissä olevan ajan. Erityisesti koska useimmilla työikäisillä on parisuhde/perhe, niin ikisinkun on helppo poimia houkuttelevimmat projektit muiden nenän edestä, koska itsellä ei ole mitään sitoumuksia mihinkään.
Sitä en osaa sanoa, katsooko työnantaja epäilyttävää sinkkuutta hyvällä vai pahalla. :P Luultavasti kuitenkin hyvällä, koska rahaahan duunissa on tarkoitus tehdä ja mikäs sen kivempaa, kuin työntekijä jonka elämässä työ on #1.
Anyways, kannattaa muistaa että ikisinkunkin elämässä on muitakin asioita kuin se oma ura. Hyviin kavereihin ja harrastuksiin kannattaa myös panostaa.
Haave ammattini on Evil Genius. Kuullostaa paremmalta englanniksi kuin suomeksi. Tosin kasvihuone ilmiö joka tappaa lapsenne ja lapsenlapsenne on jo keksitty, joten minun ei tarvitse sitä edes keksiä. Nyt vain rentoudun, pistän aurinkolasit silmille ja juon mehua pillillä samalla katsellen kuolemaanne hurrikaanien, nälänhätien ja muiden kasvihuone ilmiöiden käsissä, BUAHAHHAHAA.
Miten minusta tuli näin katkera. Kolmikymppisenä miehenä, joka ei ole koskaan edes suudellut, en ole mitään velkaa teille tai ihmiskunnalle. EVVK. Tuskallinen maailmanloppu saastaiden ja kasvihuoneilmiön käsissä on oikeudenmukainen rangaistus itsekkäille ja ahneille ihmisille.
Kaikesta älystään ja teknisistä keksinnöistään huolimatta ihmiskunta ei ole kyennyt keksimään itselleen järjellistä merkitystä. Sellainen merkityksetön, ahneuden sokaisema laji ei ansaitse olemassaloa. Olemassaolomme nykymuodossa on täysin turhaa.
Mun suunnitelma on jos sinkkuus vaan jatkuu niin digikuvata ja tehdä taidetta. Olla luontoa lähellä ja tehdä pieniä kivoja asioita. Nukkua. ym.
kerään vain sitä varallisuutta...
Suunnitelmat: Hoidan itseni kuntoon eli laihdutan(prosessi meneillään) ja kauneusleikkauksin. Kun minusta tulee kaunis ja jos se ei hyödytä ja olen silti vielä sinkku, niin menen ulkomaille iskemään itselleni rakastajan tai ainakin yrittämään.
Jos en edes rakastajaa kauniina saa niin adobtoin vanhana lapsen jolle voin antaa hyvän kodin ja päästä kasvattamaan hänet.
että sanot vaan olevasi lesbo niin heti lykätään kersa käteen
Sen enempiä suunnitelmian ole asian tiimoilta.
Pistetään lompakko ja äijä kuntoon et voi pitkään nauttia sit eläkepäivistä.
Kuitenkin siinä sivussa vilkuillaan myös muuallekkin jos vaikka kävis flaksi eikä sinkkuna tarviskaan loppuelämää viettää.
Hoidan ekaks tutkinnot loppuun, sitten panostan täysillä työelämään. Ja jos vielä kolmekutosena oon sinkku ( ja eräs miespuolinen kaverini on silloin vielä kans sinkku ) niin muutetaan yhteen sen kanssa ja vietetään platonisessa suhteessa loppuelämämme matkustellen ja itseämme kehittäen.
Niin, mitäpä niistä naisista, mutta sehän tässä on ongelmana kun vähää vaille kolmekymppisenä alkaa ihan yksin olla. (Entiset) kaverit on perustaneet tai perustamassa perheitä, ja loputkin asuvat toisissa kaupungeissa eikä tule juuri tavattua.
Elämällä sentään nyt on tavoitteena jatko-tutkinnon suorittaminen ja väitöskirjan väsääminen, mutta mitä sitten jos ja kun joutuu takaisin tavalliseen tyhjänpäiväiseen paskaduuniin (it-firmassa)? Tuleeko elämän tavoitteeksi perjantaipullo? (Niin se kyllä tuntuu parisuhteessakin olevillakin käyvän...) Jatkuvasti kun ei ole varaa matkustellakaan, ja matkaseurakin olisi kyllä mieleen...
No on tässä tullut öllötettyä pitkälle yli kolmenkympin "ikisinkkuna", aivan aidosti siis, ei tullut pysyvää miestä, ei lapsia, perunamaatakaan. Niin taitaa käydä, ettei jollen tahtia paranna jotenkin, sama meno jatkuu hamaan hautaan. Tällaisen elämän kanssahan se onkin kai lähempänä kuin joillakin muilla.
On vain hukutettava suru töihin, kerättävä sisua varastoon, että jaksaa odotella siellä ulkovarastossa, jonne perheistyneet "ystävät" ovat heittäneet ja yritettävä hampaat irvessä olla katkeroitumatta. Hapantunut ikisinkku on kaamea olio. Samalla on pyrittävä keräämään rohkeutta, jotta uskaltaisi yrittää muuttaa elämäänsä enemmän haluamaansa suuntaan, oli se mikä tahansa.
Jossakin vaiheessa voisi vaikka vaihtaa maatakin, suunnata kykynsä sinne missä niitä tarvitaan. Katsella maailmaa muutenkin, kas kun meille perheettömillehän sitä jää sitä vapaata aikaa ja rahavuoria omaan käyttöömme, jota sitten itsekkäästi kulutamme vain itseemme vai miten se mantra nyt meni.
Apua, joko tämä meni katkeran tilityksen puolelle..! Pyydän anteeksi.
Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä merkityksettömämmältä elämä tuntuu. Siis ei elämässä tosiaan ole mitään järkeä. Vaikka kuinka kävisi töissä ja lopun aikaa puuhastelisi niin keleesti harrastusten parissa niin entäs sitten. Jatkanko näin seuraavat 40-50 vuotta? Päämääränä haalia mahdollisimman paljon rahaa ja kuluttaa aikaa?
Ei sentään. Suunnitelma on seuraava: ensi keväänä hankin virikkeekseni kivan urheiluauton. Lisäksi kokeilen lääketieteellisen pääsykokeet. Olisiko DI-hammaslääkäri sopiva tutkintokokonaisuus tulevaisuuden työmarkkinoilla?
30-vuotiaana tarkistan tilanteen uudelleen. Jos olennaista muutosta ei ole tapahtunut tähän hetkeen verrattuna, on jäljellä vielä yksi vaihtoehto. Matkustelen Australian, Uuden-Seelannin ja Etelä-Amerikan halki ja kadotan itseni esim. Kolumbiaan.
Aikansa kutakin. Se on ainakin varmaa, että elämää ei pidä väkisin rimpuilla.
Minä olen vasta hieman yli parikymppinen ja jaksan vielä uskoa sinkkuuteni päättymiseen. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.
Minä tiedän, ettei harrastusten, matkustelun tai itsensä viihdyttämisen täyttämä elämä ole minua varten. Jos en saa ikinä perhettä, hankin vaativan ja mielekkääksi kokemani työn, jolle omistan elämäni. En hakisi rahaa tai statusta, vaan työtä, jolla vaikuttaisin minulle tärkeisiin asioihin.
Luulen, että päätyisin kuitenkin jossain vaiheessa adoptoimaan lapsia. Naiselle mahdollista yksinkin.